Vammaisuus ja taide -kritiikkikurssin satoa: Erilaisuuden kuvia itsestä ja toisista
ERILAISUUS – Kaarisillan kuvataideopiskelijoiden ryhmänäyttely, Galleria Art Kaarisilta Sanomatalon 1. krs, 17.5.-11.6.2023
Näyttelyn taiteilijat: Milla Hokkanen, Heta Hyvönen, Jari Juhola, Neea Kyllönen, Pyry Nikula, Hannah Sklar, Enni Tuominen, Alma Tähti, Tomi Vainio
Sanomatalon aula on saavutettavaa, puolijulkista tilaa. Kuitenkaan valtava, akvaariomainen lasi- ja teräskuutio ei ole useinkaan houkutellut minua oleskeluun. Galleria Kaarisilta on toiminut Sanomatalossa jo vuodesta 2009. Nyt olen ottanut asiakseni poiketa sisään. Yhtäkkiä aikaa vierähtääkin, kun uppoudun Kaarisillan toisen vuoden kuvataideopiskelijoiden Erilaisuus-näyttelyn teoksiin. Galleriassa on kotoisampaa, rosoisempaa ja ihmisen kokoista.
Näyttelytila on ahdettu ehkä turhankin täyteen. Väljempi ripustus olisi sallinut kävijälle enemmän tilaa hengittää. Itse teokset eivät kuitenkaan tunnu kärsivän ympäröivästä runsaudesta. Päinvastoin teosten voima ja omalakisuus vain vahvistuvat, kun muutaman kymmenen sentin päässä roikkuu tai seisoo jo seuraava, aivan omanlaisensa teos.
Galleria Kaarisilta esittelee niin sanottua erityistä tukea tarvitsevien, kuten kehitysvammaisten ja pitkäaikaissairaiden, taiteilijoiden tuotantoa. Suhtaudun ensin varauksella näyttelyn nimeen Erilaisuus. Tarvitseeko vammaisten taiteilijoiden aina käsitellä taiteessaan erilaisuutta? Vammaiset taiteilijat usein jo ovat marginaalissa, täytyykö heidän taiteensakin siis vielä ripustaa erilaisuuden tai toiseuden teeman alle? Käy kuitenkin ilmi, että taiteilijoilla on ollut teeman suhteen paljon vapautta. Virkistyn myös, kun luen taiteilijoiden omia määritelmiä ja näkökulmia aiheeseen. Erilaisuus onkin tapoja ajatella tai toimia. Erilaisuuden taitoa voi opetella. Erilaisuus luo elämälle merkityksen.
Herkkyyttä, yllätyksiä ja tahroja paperilla
Näyttelyssä on mukana yhdeksän taiteilijaa. Kaarisillan opetusohjelma on vaikuttanut taiteilijoiden työskentelyyn ja näyttelyn muotoutumiseen: näyttely koostuu erityisesti veistoksista ja grafiikasta, sillä ne ovat olleet tekniikoita, joita opiskelijat ovat juuri harjoitelleet. Seitsemän taiteilijan betoniin valetut omakuvat ottavat kävijän vastaan ja katsovat silmiin, osa tiukasti, osa lempeämmin. Veistokset seisovat anteeksipyytelemättömänä, jylhänä joukkona jalustoillaan. Omakuvista välittyy herkkyys ja voima. Ihmisyys ja inhimillisyys on niissä äärettömän kiinnostavaa ja taidokkaita teoksia tekee mieli pysähtyä tutkimaan tarkoin.
Usea taiteilija on työskennellyt omakuvan ja muotokuvan parissa muillakin tavoilla. Enni Tuomisen teos Realistinen omakuva ottaa värikkäässä piirrostyylissään vaikutteita sarjakuvista, jopa lastenkirjakuvituksista. Teoksen hahmo ei kuitenkaan ehkä sopisi satukirjan sivuille: klovnimaisiksi meikatuilla kasvoilla valuvat kyyneleet ja iso sätkä tai sikari savuaa hahmon kädessä. Myös Alma Tähden ja Kai Pitkäsen töissä on esteettisiä yhteyksiä sarjakuvan ja fantasian maailmaan. Pitkänen esittää digitaalisissa, mangatyylisissä piirroksissaan arvoitukselliset hahmot urbaanissa maisemassa tai kirsikankukkien kaltaisten kulttuuristen viittausten kehystäminä. Tähti kuvaa teoksissaan Lääkäri ja Lääkäri 2 hurjaa, ihmisen ja linnun hybridin, jolla on valtava, terävä nokka ja suuri, lasittunut silmä, mutta ihmisen hiukset ja vaatteet. Tähden lääkärihahmo herättää pelonsekaista kunnioitusta.
Pyry Nikula asettaa kohopainoteoksessaan Poika ja puu kaksi luontokappaletta rinnakkain: ihmisen ja puun. Viivan ja muodon käytöllään hän yhdistää puun ja pojan olemukset toisiinsa. Poika alkaa muistuttaa puupökkelöä, hänen ilmeensä on arvoituksellinen. Puu on inhimillisempi: sillä on yksi silmä ja suu, ja vaikka suu irvistää, puuta tuntuu helpommalta lähestyä.
Tomi Vainion teokset tuovat mieleen samankaltaisen voiman ja roson kuin Kalervo Palsan työt, vaikka aiheet, tyyli ja tekniikka ovat osin toiset. Musteella Vainio hahmottelee sarjamurhaajan, kasvomaskin takaa katsekontaktia hakevan luokkakaverin ja oman itsensä. Vainio tuo esiin, kuinka monipuolisesti musteella voi luoda erilaisia viivoja ja väripintoja. Poispyyhkimiset, tahrat, läiskät ja roiskeet saavat näkyä, niitä ei tarvitse piilottaa.
Vammaisia mallinukkeja ja absurdia huumoria
Gallerian takaseinällä Milla Hokkasen työ Minuus / Self ja Hannah Sklarin teos Muotokuva rinnastuvat toisiinsa kiinnostavalla tavalla. Hokkasen maalauksen hahmolla on kasvomaski, silmät ja loputkin kasvoista ovat hiusten peitossa. Hokkanen maalaa taitavasti puseron laskoksia ja taustan hämyisää, sumuista pintaa. Sklarin teoksessa muotokuvan kohde on etualalla ja katsoo suoraan galleriakävijään. Henkilöllä on meikkiä ja juhlava asu – ikään kuin hahmo olisi laittautunut muotokuvaa varten. Sklarin teoksen hahmo haluaa olla esillä ja kohdata katsojan – mutta ehkä sitä haluaa myös Hokkasen maalaama hahmo, vaikka osa hänestä jääkin piiloon. Hahmojen takana oleva tyhjä tila herättää molempien teosten kohdalla uteliaisuuteni.
Heta Hyvösen esineteosten tuovat esiin jännittävän näkökulman vammaisuuteen ja vammaiseen kehoon. Hyvönen käyttää teoksissaan puisia, pienikokoisia mallinukkeja, joita taiteilijat joskus käyttävät apunaan ihmiskehon mittasuhteiden ja asentojen hahmottamisessa. Kaupoissa myytävät, tehdasvalmisteiset mallinuket ovat perinteisesti olleet vammattomia ja sopusuhtaisia. Hyvönen näkee mahdollisuutensa: hän ryhtyy leikittelemään nuken ruumiinosilla. Nuken raajojen pituudet voivatkin olla mitä vain, tai raajoja voi puuttua kokonaan. Pää voi olla kolmionmuotoinen, jalkaterät kolmivarpaiset linnunjalat. Muovinuken puuttuvan jalan hän korvaa mallinuken puujalalla. Hyvösen teoksissa on ajattelun kerroksia, huumoria ja radikaalia muutosvoimaa.
Näyttelyssä on esillä myös lyhytelokuva Lyhäri 1. osa, jonka tekijöiden nimiä ei ole eritelty. Videoteoksessa seikkaillaan hylätyissä vanhoissa rakennuksissa. Tapahtuu rikos. Teoksen estetiikka ja kuvaustyyli tuovat mieleen köykäiset, mutta vauhdikkaat 1990-luvun saksalaiset dekkarisarjat tai saman vuosikymmenen kotimaiset huumoriohjelmat, kuten Kummelin tai Vintiöt. En ole varma, kuinka kieli poskessa teos on tehty, mutta absurdi huumori toimii. Jään kaipaamaan jatko-osaa. Teos olisi hyötynyt siitä, jos Sanomatalon kaikuvassa tilassa sen olisi voinut kokea kuulokkeilla. Saavutettavuutta olisi parantanut myös se, että lyhytelokuvan dialogi olisi tekstitetty.
Maija Karhunen
Kirjoittaja työskentelee Tilaa taiteilijuuteen – vammaisten ja viittomakielisten taiteilijoiden yhdenvertaisuus -hankkeen vetäjänä, mutta on aikaisemmin työskennellyt myös vapaana kriitikkona esittävien taiteiden ja kuvataiteen aloilla.
Kirjoitus on syntynyt Vammaisuus ja taide -kritiikkikurssilla, jonka järjestivät yhteistyössä Tilaa taiteilijuuteen – vammaisten ja viittomakielisten taiteilijoiden yhdenvertaisuus -hanke ja Suomen Arvostelijain Liiton Kritiikki näkyy! -hanke kesällä 2023.
Lisätietoa Galleria Art Kaarisillan toiminnasta ja näyttelyistä: Galleria Art Kaarisillan kotisivut
