Pekka Heikkinen on Utajärvellä vuonna 1970 syntynyt näyttelijä. Hän on esiintynyt kotimaisissa elokuvissa ja televisiotuotannoissa, muun muassa Ylen sarjoissa Hovimäki, Seitsemän, Harvoin tarjolla ja Taivaan tulet. Hän on näytellyt myös teatterinäyttämöillä, mm. Kansallisteatterissa, Teatteri Siperiassa, Kiasma-teatterissa ja Hämeenlinnan teatterissa. Heikkinen palkittiin Veikko Sinisalo -palkinnolla vuonna 1998.
Haastattelun toimittivat Riikka Hänninen ja Maija Karhunen.
Olen monipuolinen teatterintekijä. Näyttelijän työtä olen tehnyt niin teatterin lavalla kuin elokuva- ja televisiotuotannoissa, ja olen toiminut myös ohjaajana ja kirjoittajana.Näyttelijän polkuni alkoi perinteisesti, kun opiskelin Teatterikorkeakoulussa, josta valmistuin vuonna 1996. Valmistuttuani sain kiinnityksen Tampereen Työväenteatteriin, jossa ehdin olla kaksi vuotta.
Vuonna 1998 elämäni ja työni sai uuden suunnan, kun ajoin moottoripyöräkolarin ja jalkani halvaantuivat. Siitä lähtien olen näytellyt pyörätuolissa.
Oli minun onneni, että olin jo sisällä alalla, kun onnettomuus tapahtui.
Onnettomuuden sattuessa Hovimäki-sarjan toinen tuotantokausi oli tekeillä. Olin juuri päässyt pois teho-osastolta, kun Ylen TV2-kanavalta soitettiin ja kysyttiin, haluanko jatkaa sarjassa. Halusin totta kai, ja käsikirjoitusta muutettiin niin, että puu kaatui roolihenkilöni päälle ja hänkin vammautui. Jatkoin kuvauksia heti, kun pääsin pois kuntoutuksesta.
Sarja sijoittui 1800-luvun alkuun, jolloin pyörätuoleja tuskin oli olemassakaan. Käytimme kaikenlaisia jalkatukia, jotta pystyin näyttelemään seisaaltaan takovaa seppää. Vammani tehtiin lievemmän näköiseksi kuin se olikaan. Sen jälkeen olen näytellessäni ollut reilusti pyörätuolissa eikä sitä ole millään lailla kätketty.
Oma elämä materiaalina
Vuosien mittaan olen oppinut, ettei pyörätuolia pidäkään kätkeä, vaan siitä pitää pusertaa kaikki mahdollinen irti. Tein Kansallisteatterille yhdessä käsikirjoittaja-ohjaaja Heikki Huttu-Hiltusen ja työryhmän kanssa kolme monologia, joissa käytin omia kokemuksiani ja elämääni sumeilematta hyväksi. Esitykset kertoivat kolarista ja siitä, millaista on, kun ihmisen kropassa ja mielessä tapahtuu väkivaltainen muutos. Näillä mennään (2013) oli trilogian ensimmäinen osa. Annoin Heikille aiheita, ja hän tuotti tekstiä. Työskentely ei tainnut olla kovin suunnitelmallista, meille muodostui oma tapa tehdä. Tiesimme tekevämme monologia, mutta lopputulos syntyi prosessin aikana.
Kakkososassa Lause (2015) lähdettiin liikkeelle kielestä. Mitä tapahtuu, kun ihminen saa sellaisen tällin päähänsä, että menettää puhekyvyn? Esityksessä tuli kuitenkin esiin toipumisen mahdollisuus, kielen voi saada takaisin. Kolmannessa esityksessä Sekunti tunnissa (2018) nimensä mukaisesti sekunti, jona kolari tapahtuu, venytettiin tunniksi. Esityksessä kuvattiin tajunnantilaa, jossa käydään kuoleman ja elämän rajalla.
Monologit olivat teksti- ja tarinavetoisia. Ajatuksena oli ottaa yleisö mukaan yhteiselle matkalle, runoratsun selkään tarinan kyytiin. Menin näyttämön keskelle, löin jarrut päälle ja ryhdyin puhuvaksi pääksi, jolla kädet heiluvat. Tämä oli tietoinen ratkaisu, ja mahdollisti esityksen esittämisen pienissäkin tiloissa. Näyttelijäntyössä pienet eleet ja ilmeet kasvoivat merkityksellisiksi. Toisaalta olen tehnyt esityksiä, joissa näyttelijän fyysisyys on ollut aivan toisenlaista, vaikkapa tanssia. Kuvioita on soviteltu ja kasia laskettu muiden tanssijoiden seassa. Tällaista olen kuitenkin tehnyt vähemmän, en ehkä ole ollut vielä niin sinut sen kanssa.
Kuva esityksestä Näillä mennään (2013). Kuva: Pekka Heikkisen albumi
Vaikka peilasin monologeihin omaa elämääni, näyttämöllä koin silti olevani roolissa. Tietysti välillä pilkahti ajatus, että tämä liippaa aika läheltä. Silti yritin ottaa aiheen sellaisena, että esitykset voisivat kertoa kenestä tahansa meistä. Jokaisella on ainakin lähipiirissään henkilö, joka tavalla tai toisella on saanut siipeensä. Jo käsikirjoitusvaiheessa tarina täytyi etäännyttää, vieraannuttaa itsestä. Nimittäin jos sitä ei tee, esitystilanteessa voi ajaa itsensä suohon, josta on vaikeaa tulla pois. Kokemuksesta voi katsojallekin tulla jopa luotaantyöntävä. Se, miten laventaa oman yksityisyyden yleiseksi, on tarkkaa puuhaa.
Viimeisimmässä teatterityössäni, Teatteri Siperian Mieslivessä näyttelin monenlaisia rooleja. Esitys oli rankemman puoleinen komedia keski-ikäisen miehen rimpuilusta maailmassa. Joissain sketseissä pyörätuoliin viitattiin, joissain ei. Esimerkiksi Reidar Palmgrenin kirjoittama kohtaus käsitteli vähemmistöjä. Roolihahmoni yritti jallittaa persu-ukkoa väittämällä, että kyllä pyörätuoliin kannattaa ilman muuta hankkiutua, saat Kelalta kaiken.
Vammaisuus on osa luonnollista elämänmenoa
Teatterin puolella valinnan mahdollisuudet ovat laveammat, kun taas televisiomaailmassa täytyy tyytyä siihen, että roolit ovat enemmänkin pyörätuoliin kirjoitettuja täsmärooleja. Saan usein – en toki aina – roolin nimenomaan siksi, että olen pyörätuolissa. Joskus huonoina päivinä mietin, että tuoli sai roolin.
Toisina päivinä taas ajattelen, että pyörätuoli tuo mahdollisuuksia. Vammaisia näyttelijöitä ei ole montaa, ja tietysti vammaisuus on iso osa minua, meitä. Ohjaaja voi ottaa minut kokonaisuutena, eikä pyörätuolin käyttämistä tarvitse harjoitella.
Vaikka pyörätuolin käyttämisen taustaa ei selitettäisi, sitä käytetään hyväksi osana roolin identiteettiä. Kirjoittamalla hahmon käyttämään pyörätuolia käsikirjoittaja on esimerkiksi voinut tehostaa vaikutelmaa, että henkilö on saanut kunnolla siipeensä. Tällaisen roolin näytteleminen käy minulle. Kohtaus on saatettu kirjoittaa palvelutaloon tai sairaalaan, on vaikkapa ammuttu roistoa. Toisaalta Taivaan tulet -sarjassa näyttelin kahdeksan vuotta, eikä hahmoni vammaa käsitelty sarjassa millään tavalla.
Vammaisuus houkuttelee luomaan siitä myös sankaritarinoita. Sellaisia, joissa päähenkilö rynnii vammautumisen jälkeen läpi harmaan kiven ja päätyy vaikkapa kansakunnan merkkihenkilöksi. Sellaista tarinan kaarta minä en voi näytellä kokonaan, koska tarinassa täytyy näyttää roolihahmon elämää myös ennen vammautumista.
Olisi toki mahdollista käyttää kahta näyttelijää, joista toinen näyttelisi henkilöä ennen vammautumista ja toinen sen jälkeen. Yleensä kuitenkin vammaton näyttelijä tekee koko roolin, sukeltaa vammaisuuden syövereihin, briljeeraa sillä ja pokkaa Oscarit. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Ratkaisu voi toimia oikein hyvinkin. En kutsuisi sitä miksikään kulttuuriseksi omimiseksi. Mutta kun vammaton näyttelijä näyttelee vammaista, siitä jää pois katsojan alitajuinen taso, jolla hän tietää näyttelijän käyttävän oikeasti pyörätuolia.
Vammaisuutta voisi käsitellä ilman sankaritarinoita, osana luonnollista elämänmenoa. Katukuvassa tulee vastaan ihmisiä pyörätuolissa tai kainalosauvoja käyttäen. He vievät lapsiaan kouluun, käyvät kaupassa ja töissä. Se on normielämää, joten miksei tällaista tavallisen elämän kuvausta voisi olla teatteriesityksissä ja TV-sarjoissakin?
Voimavaran tunnistamisesta epäilyksen hetkiin – ja takaisin
Minulle pyörätuolissa oleminen on voimavara. Roolihenkilöön on ladattu niin paljon, kun kelaan pyörätuolilla lavalle. Hahmo on itsestään enemmän läsnäoleva, ikään kuin hänellä olisi jokin pieni salaisuus. Minulle jää vähemmän näyteltävää. Saan keskittyä oleelliseen, kun hahmon fyysisessä kuvassa on jo itsessään niin voimakas alateksti.
Erilaisuus on voimavara myös työryhmässä. Näyttelijän työ perustuu hyvin paljon ryhmätyöhön ja ryhmäytymiseen. Yksinään ei kukaan ole oikein mitään. Jotta esitys onnistuu, täytyy ryhmällä olla hyvä luottamus toisiinsa. Uskallan sanoa, että ihmisten erilaiset elämänkokemukset rikastuttavat työryhmää todella paljon. Kun tällainen ryhmä hitsautuu yhteen, sitä eivät aivan pikku jutut hetkauta.
Joskus epäilen, että pyörätuolissa olemiseni saattaa häiritä joitakin katsojia tai teatterin ja TV:n tuottajia. Olen yrittänyt kyselläkin asiasta, mutta kukapa sellaisesta minulle suoraan kertoisi. Mietin, puskeeko vammani katsojan mielessä yli sen, mitä teen näyttelijänä lavalla. Kaihertaako katsojan mielessä ajatus, että miksi tuo on pyörätuolissa? Miettiikö hän koko ajan sitä niin, että varsinainen tarina menee ohi? Tuntumani tästä voi vaihdella päivän mukaan. Jonain päivänä asiat näyttävät hyvinkin valoisilta, ja toisina päivinä epäilykset luikertelevat jostain esiin.
On todennäköistä, että olen menettänyt työtilaisuuksia vammani takia. Mietin, kuinka suureksi riskiksi vammaisen palkkaaminen koetaan. Nähdäänkö vamma sairautena? Olen itse puhunut hermokivustani varsin avoimesti. Kipujakso voi sotkea harjoitusaikataulun tai esityskalenterin aivan yllättäen. Onko se vaikuttanut työnsaantiini? Sitä voin vain arvailla, mutta mielestäni tätä on oikeutettua silloin tällöin pohtia.
Uskon kuitenkin meneväni hautaan asti sillä ajatuksella, että teen omaa juttuani, ja jos se häiritsee jotakuta liikaa, menköön kotiin. Onneksi on rohkeita ohjaajia, jotka ottavat vammaisen näyttelijän mukaan vaikkapa johonkinklassikkonäytelmään, jossa alun perin ei ole vammaisia hahmoja. Ja voihan olla, että jos me vammaiset taiteilijat kehitymme ja saamme enemmän peliaikaa, katsojatkin kehittyvät mukana.
Unelmana kaikille avoin teatterikenttä
Olen nyt ollut pyörätuolissa yli 25 vuotta. Luulisi, että siinä ajassa olisi pulpahdellut esiin paljonkin nuoria, vammaisia näyttelijöitä, dramaturgeja tai ohjaajia. Mutta eipä meitä hirveästi ole. Yksi syy siihen on se, että teatterikoulujen ovet eivät ole olleet juuri lainkaan avoimina vammaisille pyrkijöille. On vedottu siihen, ettei vaikkapa pyörätuolissa oleva näyttelijä voi selvitä opinnoista. Mutta jos mietitään taiteen ja näyttelemisen ydintä, sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, käveleekö näyttelijä vai ei. Toki se voi vaikuttaa siihen, kuinka laajaa repertuaaria hän pystyy esittämään. Mutta se, miten näyttelijän ajatuksen suunta tulee esiin, ei ole kiinni hänen jaloistaan.
Olen seurannut ilahtuneena ja mielenkiinnolla, kuinka Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelma Näty on lähtenyt luomaan kaikille hakijoille avoimia ja saavutettavia valintakokeita. Tämä tarkoittaa opetussuunnitelman miettimistä uudelta kannalta. Täytyy miettiä, miten esimerkiksi akrobatiatunnit järjestetään, jos opiskelija on pyörätuolissa. Sitäkin on tärkeää miettiä, miten vammainen opiskelija pääsee mukaan ryhmään ja yhdessä tekemiseen. Ryhmä on siskoja ja veljiä keskenään monien vuosien ajan, ja siksi kaikkien on voitava pysyä mukana.
Minulla on ollut järjettömän hyvä tuuri siinä, että ehdin ennen kolaria saada koulutuksen ja tuntuman siitä, mitä tämä ammatti pitää sisällään. Ei minulla ole minkäänlaista taustaa puhua siitä, millainen taiteilijapolku on jollakulla, joka on ollut lapsesta asti vammainen. Miten nuori, lahjakas, vammainen ihminen voisi mennä saman myllyn läpi? Luulisin, että kyllä voi. Onko maailma siihen valmis? Sitä en tiedä.
Jos nimittäin ajattelen puhtaasti näyttelijän työn toteuttamista, en näe, että vamma olisi sille mikään este. Jos olisin joutunut kolariin ennen teatterikoulua, lähtisin koulutukseen ilman muuta, jos vain pääsisin. Halu tehdä on eteenpäin vievä voima, ja toki tiettyä lahjakkuutta vaaditaan. Jospa asiat vain olisivat niin, että vammasta riippumatta katsotaan, että tässä on lahjakas ja intohimoinen ihminen, joten totta kai hän lähtee näyttelijäkoulutukseen ja siitä sitten kansan eteen irvistelemään. Se voisi olla aivan luonnollinen asia. Mutta ei tämä maailma ihan valmis vielä ole.
Jos voisin tehdä taidekentällä minkä tahansa muutoksen, poistaisin turhanpäiväisen erilaisuuden pelon niiltä ihmisiltä ja yhteisöiltä, jotka päättävät, millaisia esityksiä meillä on näytillä. Poistaisin pelot siitä, ettei erilaisuutta voi nostaa esille, koska se ei muka myy ja on liian raflaavaa.
Unelmoin siitä, että teatterin kenttä aukenisi ihan kaikille. Nyt on vaarana, että vammaiset taiteilijat pyörivät pelkästään omissa porukoissaan marginaalissa. Tehdään kyllä tosissaan, mutta keskenämme. Tällaisten rakenteiden purkaminen olisi piristävää. Jos valtavirran näkyvillä paikoilla olisi enemmän monenlaisia tekijöitä, se toisi energiaa ja värikkyyttä koko taidekenttään.
Mutta halutaanko kentällä nähdä vain terveitä, notkeita ihmisiä? Onko niin, että päästäkseen tasavertaisena muiden joukkoon, vammaisen taiteilijan täytyy olla todella paljon parempi kuin muut? Pitääkö meidän ylittää aina yksi ylimääräinen kynnys?
Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen on monialainen taiteilija ja vammaisaktivisti. Hän käsittelee vammaispoliittisessa taiteessaan rakenteellista väkivaltaa, ihmisoikeuksia, kiltteyssyrjintää, vammaisiin naisiin liittyviä kysymyksiä ja muotoilua, jolla ylläpidetään vammaisuuden matalaa statusta. Hänelle vammaisuus, kuten hänen oma osteogenesis imperfectansa, on pikantti osa luonnon monimuotoisuutta. Wallinheimo-Heimonen on vetänyt työpajoja ja osallistunut näyttelyihin Suomessa ja kansainvälisesti. Hän sai monitaiteen valtionpalkinnon vuonna 2019. Wallinheimo-Heimonen osallistuu 60. kansainväliseen taidenäyttelyyn – La Biennale di Venezia 2024 Suomen paviljonkiin Pia Lindmanin ja Vidha Saumyan kanssa. Vuodet 2025-2029 Wallinheimo-Heimonen työskentelee Taiteen edistämiskeskuksen taiteilijaprofessoriapurahalla.
Haastattelun on toimittanut Maija Karhunen.
Pitkistä linjoista puhuminen on usein vaikeaa, ja yhä vaikeammaksi se käy, mitä enemmän aikaa kuluu. Mutta nyt, kun olen mukana Venetsian biennaalissa Suomen paviljongissa, olen kieltämättä ajatellut sitä, miten olen päätynyt tähän pisteeseen. Teoksiani ei olisi Venetsiassa, jos en olisi saanut Frame Finlandilta kutsua. En nimittäin ikimaailmassa olisi kehdannut hakea mukaan avoimen taiteilijahaun kautta, joita Frame Finland myös säännöllisesti järjestää. Olisin ajatellut, että teen vammaispoliittista taidetta, enkä ole kansainvälisen nykytaiteen kiinnostavaa kärkeä Suomessa, jos vilkaisee mun CV:tä. Ja lisäksi Venetsia on niin esteellinen paikka.
Jäin miettimään, mitä olen tehnyt, että nyt sain kutsun. Ehkä yksi salaisuus on ollut se, että tein pitkään ihan kaikkea, mihin vain pyydettiin mukaan. Tein puoli-ilmaiseksi mitä tahansa, ja pistin vielä omat päälle, jotta jotenkuten pääsisin alalle mukaan. Korostan, että tämä ei ole hyvä neuvo, enkä halua lähteä sparraamaan nuoria taiteilijoita. He keksivät terveempiä tapoja työskennellä.
Vahingossa taiteilijaksi
Äitini on graafinen suunnittelija, ja olin viettänyt aikaa hänen työpöytänsä alla. Minulla ei ollut selkeää kuvaa siitä, mitä teen isona, eikä perheeni ole akateeminen. En ymmärtänyt, miten korkeakoulumaailma toimii. Olin askarrellut, neulonut ja tehnyt käsitöitä. On oikeastaan vahinko, että päädyin taiteilijaksi. Päätin hakea Taideteolliseen korkeakouluun (nyk. Aalto-yliopisto), koska se kuulosti hauskalta. Jäin varasijalle, joten muutin Hämeenlinnaan Wetterhoffille opiskelemaan tekstiilialan artenomiksi. Toppatakki päällä minut vietiin jääkylmään kutomoon, missä oli kangaspuut. Mietin, että tämänkö olen valinnut. Kangaspuut… Loppujen lopuksi kokemus Wetterhoffilla oli todella hyvä. Jos haluaa taidealalle, voi hyvin ensin käydä opiskelemassa jotain siihen liittyvää. Kun pääsin Taideteolliseen korkeakouluun, oli helpompaa toimia, kun oli oppinut käyttämään laitteita, hallitsemaan tekniikoita ja ratkaisemaan asioita itse.
Opiskelin yhteensä 10 vuotta, vuosina 1993-2002. Wetterhoffilla opiskelin aluksi laiskanpuoleisesti. Yksin asumiseen meni hirveästi energiaa. Ei oikeastaan vammaisuuden vuoksi, koska esimerkiksi muutto omilleni kävi suoraviivaisesti. Silloin asiat hoituivat jopa yhdellä puhelinsoitolla. Mutten tiedä montaa, joille ikävuodet 18-27 olisivat olleet kovin onnellinen elämänvaihe. Naurattaa se, että juuri siinä iässä oli kaikkein vähiten vastuuta, jos vertaan nykyisiin ruuhkavuosiini. En ymmärrä, mihin kaikki aika vain meni, ei ollut älypuhelimiakaan. Istuin kirjastossa ja lueskelin, surin kaiken maailman turhia asioita. Mietin, kuka olen. Ihmissuhteita oli – joku tyyppi tuolla, toinen täällä. Se ei ollut mitenkään hohdokasta aikaa. En tiedä, onko opiskelijoilla nykyään aikaa esimerkiksi ihmissuhteille, vai ovatko paineet liian kovat.
Taideteollisessa korkeakoulussa tein kovasti töitä, hinkkasin teoksiani enkä ollut mihinkään tyytyväinen. Lisäsin paljettia ja kimallusta, vaikka sanottiin, että karsi, karsi, karsi. Sain palautetta, että teoksessa on aineksia useampaan työhön, eikä kaikkea kannattaisi laittaa samaan. En tiedä, onko runsauteni kyvyttömyyttä päästää irti, vai jokin tyylisuunta. Eikä sillä loppujen lopuksi ole merkitystäkään. Nyt, kun aikaa on kulunut, huomaan, että mitä enemmän kerroksia teoksiin lataa, sitä enemmän asiat alkavat täydentää toisiaan. Ja teoksen kokijat tuovat vielä omat kerroksensa mukanaan. On ihmisiä, jotka rakastavat minimalismia ja saavat näppylöitä siitä, mitä teen. Mutta kaikki on sallittua. Hyvin harvoin edelleenkään mietin lopullista kokonaisuutta, isoja linjoja. Yksityiskohdat ovat tärkeitä.
Meditatiiviseen työskentelyyn vajoaa kuin Barbababa
Tyypillisesti työpäiväni ovat piiiitkiä, mikä on tietysti huolestuttavaa. Pitkään en päästänyt työhuoneelleni ketään. Venetsiaan valmistautuessa oli pakko alkaa sallimaan, että ulkopuolisetkin käyvät siellä hakemassa jotain painavaa tai tekemässä jotain tuotantoon liittyvää. Välillä siivoan työhuonetta, mutta tyypillinen tilanne on, että siellä on teepusseja, kuppeja, paljettipusseja, neuloja ja lankoja joka paikassa. Huonekalut ovat seinien vierillä, ne ovat täynnä kankaita ja niiden päältä valuu tavaraa. Ihmettelen ihmisiä, jotka jakavat kuvia siisteistä ja ergonomisista työhuoneistaan, joissa valo tulee juuri oikeasta suunnasta. On laatikostot, puhtaat vedet ja kynät värijärjestyksessä. Sen kaiken ylläpitämiseen menee hirveästi aikaa ja energiaa. Joku kysyi eilen, missä sun liimapuikko on. Sanoin, että se on tuolla nurkassa kangasläjän alla, putosi eilen, en jaksanut nostaa. Tiedän silti tarkalleen, missä se on.
Työskentelyni ole kovin organisoitua. Aikatauluista, sovituista deadlineista olen kuitenkin tiukka. Motivaatio on nykyäänkin kova, kun saa tehdä kivoja juttuja. En enää silti jaksa tehdä töitä läpi yön, kuten nuorena. Vain hätätilanteessa voin tehdä töitä yhteen tai kahteen asti yöllä. Sen jälkeen olen tietysti täysin poikki.
Kotoani työhuoneelle on 500-700 metrin matka. Ensimmäiseksi otan kengät pois ja istun lattialle. Sain kaverilta vaahtomuovisen istuintyynyn, jotta työskentelyni olisi edes hiukan ergonomisempaa, mutta en muista aina ottaa sitä esille. Hulluuttahan se on, että hakeudun tekemään töitä kummallisissa asennoissa, joissa itseä ei tarvitse kannatella. Kroppa on tullut jäykäksi vuosien myötä, varpaat puutuvat, selkä menee kieroon. Jos en löydä saksia, katkaisen jopa ohuet metallilangat hampailla. Siksi kulmahampaani ovat nykyään ihan tylpät, eikä hammaslääkäri tietenkään pidä tästä. Neuloja jää kiinni vaatteisiini, ja kun illalla riisun, ne raapivat poskeen. Työni ei millään tavalla tee kropalleni hyvää. Siinä ei ole mitään järkeä. Tässä vaiheessa täytyisi alkaa pitämään itsestään huolta, ettei tule veritulppaa tai ties mitä suonikohjuja.
En yksinkertaisesti osaa tehdä töitä pöydän ääressä. Kun olin Kanadassa residenssissä kolme kuukautta ajan, en saanut tehtyä sellaisia töitä kuin olisin halunnut. Työtilassa oli liian siistiä, oli hienot pöydät, tuolit ja joogamatot. En kehdannut tehdä töitä lattialla, kun ihmisiä tuli ja meni, joten tein töitä pöydän ääressä. Omalla työhuoneellani voin tehdä mitä haluan.
Viime aikoina olen miettinyt, mistä johtuu, että osaan laittaa kehoni viestit pois päältä, kun teen teoksia. Onko se työn imu, kehon tai mielen tila, johon menen työskennellessä, vai onko se vain äänikirjan tarina, joka vie mennessään? Ajattelen, että teen vielä tämän saumanpätkän, kun äänikirjassakin on niin hyvä kohta. Tekeminen on meditatiivista, nautin siitä. Sitten huomaan, että apua, on kulunut neljä tuntia ja on kauhea pissahätä. Konttaan ylös, täytän vedenkeittimen ja laitan kahvia. 20 vuoden jälkeen työhuoneella on vihdoin jääkaappikin, jonka sain toissa keväänä äitienpäivälahjaksi. Voin syödä muutakin kuin nuudeleita tai näkkäriä. Tauon jälkeen vajoan taas kuin Barbababa. Ei välttämättä terveellistä tai suositeltavaa.
Jenni-Juulia työhuoneellaan. Kuva: Jaakko Mäkikylä
Joku lukee jotain ja kaikki alkaa liittymään kaikkeen
Minulla ei ole muistikirjoja, joista voisin löytää teosteni ensimmäisen suuren ajatuksen. Muistikirjoissa on sekaisin sanoja, ranskalaisia viivoja ja tekstin pätkiä. Viime vuosina olen kirjoittanut asioita ylös äänikirjoista, joita kuuntelen samalla, kun kiinnitän paljetteja, kirjon ja ompelen. En saa musiikista samalla tavalla inspiraatiota kuin sanoista. Työhuoneella äänimaisema on se, että joku lukee jotain. Olen kuunnellut valtavasti kaunokirjallisuutta siitä asti, kun äänikirjat tulivat saataville ja radion puheohjelmat vähenivät. Celia-tunnukset sain jo aiemmin, kun Celia-kirjaston käyttöoikeus vapautettiin kaikille. Klaukkalan kirjastossa sanottiin, että sinun on vaikeaa raahata kirjoja, voisit ottaa Celia-tunnukset. Jäin heti koukkuun. Celiassa on paljon vanhoja klassikoita alkuperäisten lukijoiden lukemana. Niistä kuulee rahinat ja kasetin naksahtelut. Voin kuunnella oppikirjoja, esseetyyppisiä artikkeleita tai hyvinkin runollista tekstiä. Toisaalta kuulun myös niihin, joiden mielestä jotkut kirjat on luettava paperilta.
Sillä, mitä kuuntelen, on työlleni iso merkitys. Kun en ollut vielä saanut työskentelyapurahoja, tein töitä vammaisjärjestöissä. Silloin taiteeni sisällöt pohjautuivat usein sille, mitä järjestöt tekivät ja nostivat esiin. Nyt olen huomannut, että vammaispoliittisuus on oikeastaan läsnä monessa. Kun joku kertoo radiossa tai äänikirjassa ihan muusta ongelmastaan, se yhdistyy vammaispoliittisiin kysymyksiin. Kaikki alkaa liittymään kaikkeen. Ehkä tämä kokemus juontuu ikääntymisestäkin.
Järjestöissä työskentely oli tietysti taloudellinenkin pakko. Ainoa hetki taiteelliselle työlle oli järjestössä tehdyn työpäivän jälkeen illalla. Ensimmäinen vuoden mittainen työskentelyapuraha oli todella merkittävä asia. Se vapautti ja mahdollisti niin paljon. Mielestäni se näkyi lopputuloksessakin. Mutta jos olisin aina saanut tehdä vain taidetta, en tekisi teoksia tai puhuisi asioista niin kuin teen. Aluksi vanhemmille, isoimmille vammaisjärjestöille joutui perustelemaan, miksi voisi olla hyvä, että kerron saman asian taideteoksessa. Yhä edelleen ammennan järjestöjen työstä. Vammaispoliittisissa aiheissa ei ole pohja näkyvissäkään.
Vammaiskuvastoa tähän maailmaan keinolla millä hyvänsä
Olin enimmäkseen kirjonut ja ommellut kolmiulotteisia teoksia, kunnes vuonna 2013 aloitin videoiden tekemisen. Aloin kuvaamaan kännykälläni työvaiheita ja kerroin videolla, mihin se liittyy, mitä olen tekemässä. Kun työn asetti esille videon viereen, ei tarvinnut olla itse paikan päällä puhua pulputtamassa ja esittelemässä teoksia. Vain harva yleisössä lukee näyttelytekstejä. En edellytäkään, että niitä pitää lukea, mutta mietin asiaa silti, koska työni on myös aktivismia.
Videotyöskentelyn myötä pystyin antamaan myös muille tilaisuuksia puhua ja esiintyä teoksissani. Vuosien 2013-2015 tienoilla puhuttiin paljon mediarepresentaatioista, siitä, ketkä saavat olla esillä. Nyt vammaisten näkyvyys ei tunnu ollenkaan kummalliselta ajatukselta. Kiasmassa on vammaisia henkilöitä videoteoksissa mukana. Mutta silloin näkyvyyttä oli hirvittävän vähän, jos ollenkaan. Halusin tuottaa vammaiskuvastoa tähän maailmaan keinolla millä hyvänsä.
Mukana olevat ihmiset ovat paitsi ystäviäni, usein myös tuttavuuksia niiltä ajoilta, jolloin työskentelin vammaisjärjestöissä. Ajattelin, että onhan se tietyllä tavalla hassua, että toisen käden informaationa kertoisin, mitä ihmiset ovat kertoneet minulle. Videoiden tekeminen mahdollisti aktivismia. Ilman vammaisjärjestöissä työskentelyä en varmastikaan olisi tavannut niitä ihmisiä, jotka ovat olleet mukana. Olisin vain tehnyt töitä erakkona työhuoneella.
En ole silti lainkaan hyvä ohjaamaan ihmisiä enkä väitä, että olen ohjaaja. Haluaisin kertoa tarinoita. Työskentelen ihmisten kanssa taide edellä. Teokseni eivät ole yhteisötaidetta, vaan pyydän ihmisiä esiintymään teoksissa, jotka olen itse jo suunnitellut valmiiksi.
Kuvasin pitkään kännykällä, enkä kamerateknisesti ole hirveän hyvä. Viime aikoina on ollut ihanaa päästä työskentelemään kuvaajien kanssa. Nautin hirveästi, kun näen, että jotkut osaavat. Itse näen mielessäni jonkin hullunkurisen näyn, jonka haluan luoda, mutta en vielä hoksaa, miten kameraa voisi käyttää tilanteen luomiseksi. Kun kameran takana on joku muu kuin itse, on enemmän tilaa hengittää. Tärkeä yhteistyökumppani on ollut Rasoul Khorram, joka on äärimmäisen sensitiivinen ja sosiaalisesti taitava. Seuraan aina ihaillen vierestä, kuinka hän löytää ihmisten kanssa nopeasti syvälle, suurten asioiden äärelle.
Leikkaamisesta pidän paljon. Leikkaamisen olisi varmasti voinut opetella jollakin kurssilla, vähemmillä virheillä ja paremmalla lopputuloksella. Kurssit kuitenkin maksavat pari tonnia. Yhdenvertaisuus on sitäkin, että voi alkaa tekemään asioita katsomalla YouTubesta ohjeet. Ihan mitä tahansa haluaa tehdä, maailmalla on joku tyyppi, joka neuvoo. Voi kokeilla, ja lopulta onnistuu. Seuraavalla kerralla ei ehkä muista, miten sen teki, mutta kolmannella kerralla sujuu jo ilman videota.
Kuva kulissien takaa, kun Venetsian biennaalin elokuvaa How Great is Your Darkness? (2024) tehdään. Rasoul Khorram ja Ahmed Ahmedi kuvaavat joella kohtausta, jossa Siiri Heimonen istuu sillan alle ripus- tetussa pyörätuolissa kastelemassa jokea. Kuvaaja: Ella Kärkkäinen
Koen, että videotyöskentelyni on edelleen pienimuotoista. En ole ison joukon pomo -tyyppiä ollenkaan. Kun kuvasin Venetsian teoksia suuremman ryhmän kanssa, kärsin siitä, kun en tiennyt miten kaikki pidetään kasassa ja onko kaikilla hyvä mieli. Mieluummin tekisin kaiken itse. Tykkään tuottamisesta ja haluan itse jänkätä jokaisen ripsen ja vaatteen paikoilleen. En osaa ajatella, että joku muu tekisi sen. Toki välillä olen väsynyt ja huomaan, että asioita voisi teettää muillakin.
Teokset peräkärryyn ja kadulle
Isoin ammatillinen vapautumiseni oli, kun luovuin gallerianäyttelyiden tekemisestä. Olin kuvitellut, että minunkin täytyy ensin hakea rahoitusta näyttelyyn, luoda teokset, järjestää näyttely ja purkaa se pois. Se oli aivan hassu ajatus, kun en tee taidetta, joka myisi. Ja tällä kropalla, vammaisena naisena, gallerianäyttelyt ovat erityisen älytön ja kuluttava tapa toteuttaa taiteilijan ammattia. Tikkurilan Galleria K:n näyttely vuonna 2017 Vantaalla oli yksi viimeisimpiä gallerianäyttelyitäni. Ja olihan sitä hauskaa tehdä, ilmainen iso tila ja kaikkea. Panin näyttelyyn suunnilleen kaiken, mitä oli säästynyt. Oli puhetilaisuuksia, striimausta ja pistekirjoitusta, kaikkea mitä olin aina halunnut. Yle teki jutun, kävijämäärä oli järjetön. Lopputulos oli kuitenkin se, että itku silmässä makselin laskuja loppuvuoden. Myynti oli pieni, ja siitä pienensi vielä gallerian ottama osuus. Mietin, miksi järjestän tätä sirkusta. Ihmiset tulevat katsomaan, mutteivät he osta karusellia olohuoneeseensa. Päätin, että tällainen tapa työskennellä ei sovi minulle. Siinä ei ole järkeä, jos ei ole rakenteita tukena.
Seuraavaksi otin riskin ja hain seuraavalle teossarjalle, empatiaobjekteille, rahoitusta niin, etten kertonut minne teokset tulevat esille. Päätin, että heitän teokset peräkärryyn ja esitän ne sopivissa tilaisuuksissa tai vaikka kadulla. Oli parempi fiilis tehdä töitä niin, että itse saatoin päättää, miten ja missä teokset esitän. Saatoin huomata, että ahaa, Kansallismuseossa on esteettömyysseminaari. Laitoin järjestäjälle viestin, että sain juuri valmiiksi uuden teoksen, takin, jonka selkään heijastuu ajatuksia. Voinko tulla kahvitauolle hengailemaan takki päällä? Idea toimi hyvin, ja tein samaa useiden teosten kanssa.
Kun hakeuduin olemaan läsnä eri tilaisuuksissa, aloin saamaan myös puhepyyntöjä. Tein puheenvuoroista performansseja. Samalla kun puhuin, laitoin legonpalasia sukkahousuihini, tai puhuin proteesien kanssa, kahdeksanjalkaisena. Nautin eniten 10-12 minuuttia kestävien performanssien tekemisestä. Tiedän, että mukana ei ole tyhjiä lauseita, esitys on kiva vetää ja yleisö jaksaa sen. Esiintyminen on ihan hirveää, enkä ole lainkaan spontaani. Olen saanut todella hyvää palautetta performansseista, mutta olen itsekriittinen. En luota saamaani palautteeseen, vaan mietin, mikä siitä on kiltteyssyrjintää. Valmistelen esityksiäni ainakin kolme viikkoa – kirjoitan tekstiä, opettelen ja mietin koreografian. Puhun tekstiä läpi samalla, kun ajan autoa. Vaikka jännittäisi ja tulisi bläkäri, suuni osaa tekstin ja tietää, mistä saan taas kiinni. Lapseni nauravat tälle, he osaavat kaikki performanssini ulkoa.
Ehkä monet nuoret taiteilijat ajattelevat, että on pakko vääntää näyttelyä vähintään vuosi. Toki, jos tulee perheestä, jonka turvin on varaa maksaa monen tonnin galleria, tai on supertähti, joka myy heti kaikki teokset, ehkä silloin joku galleristi pystyttääkin näyttelyn valmiiksi. Mutta jos itse järjestää, valvoo, printtaa ja lähettää kutsut, kokkailee avajaistarjoilut, kantaa pöydät… Sen jälkeen on aika poikki.
Empatiaa tuottavia hetkiä
Oli innostavaa löytää teoksilleni paikkoja muualta kuin gallerioista. Loppujen lopuksi on hyvin rajattua, ketkä gallerioissa käyvät. Törmään aivan eri ihmisiin ja yllättäviin tilanteisiin, kun vien teoksia julkiseen tilaan.
Could you watch my mom for a moment? – Empathy object #3 vuodelta 2019 oli teos, jossa työnsin tekstiiliveistosta sairaalasängyssä kadulla. Pyysin ohikulkijoilta, että hei, voitko katsoa hetken, tässä on mun äiti, käyn hakemassa kahvin tai croissantin. Halusin tehdä näkyväksi vanhustenhoidon tilaa, testata katu performanssin mahdollisuuksia ja tutkia, miten arjen myötätuntoa voisi herätellä.
Pysätyskuva videolta teoksesta Could you watch my Mom for a moment? – Empathy object #3 (2019). Videon kuvaajat: Rasoul Khorram ja Jaakko Pentikäinen. Teos toteutui kokonaisuudessaan tekstiiliveistoksena, katuper- formanssina ja videona.
Olen hirveän iloinen siitä, että vastaan tuli ainoastaan kivoja ihmisiä. Kohtaamisissa hämmästytti ihmisten viisaus, kun he puhuivat omaishoidosta ja vanhustenhoidosta. Tuli vastaan kokemusten koko kirjo: joidenkin omaisia hoidettiin hyvissä hoivapaikoissa, mutta oli valtavasti ihmisiä, jotka olivat aivan kauhuissaan siitä, mitä tapahtuu. Vuonna 2019 tilanne oli räjähtänyt silmille ja aihe oli jatkuvasti uutisissa. Laitoksia pantiin nurin, ei ollut riittävästi henkilökuntaa, kukaan ei tiennyt mitä hoivapaikoissa todella tapahtuu. Ihmiset puhuivat pelostaan vanheta ja joutua hoidettavaksi. Hetken aikaa saattoi olla vaikeaa puhua. Mieleen saattoi tulla ihan muita asioita. Joku kertoi, että kun hänen äitinsä kuoli, hän istui vierellä.
Toivoin, että teos olisi aktivoinut empatiaa tuottavia hetkiä, jotta nähtäisiin, miten asioita voidaan ratkaistakin empatialla. En tiedä, tapahtuiko juuri sitä, mutta jotain kyllä. Lähdin pois tilanteesta ja katsoin ikkunan takaa, mitä tapahtuu. Ihmiset koskettivat sairaalasängyssä makaavaa nukkea ja puhuivat sille. Joku laittoi peittoa paremmin rinnan päälle. Eräät nuoret alkoivat syöttämään, kun sattumalta vieressä oli kirkon ilmainen keittojakelu. Todella monet ihmiset toimivat äärimmäisen myötätuntoisesti, kun eteen tulee jokin yllättävä tilanne.
Asia selvä, hoidan tämän enkä pyydä apua
Opiskeluaikanani Taideteollisessa korkeakoulussa 1997-2002 ei vielä ollut alkanut minkäänlainen saavutettavuustyö. Vanhan tehdasrakennuksen saavutettavuutta ei ollut huomioitu, siitä ei puhuttu mitään. Ei mietitty sitä, jos joku tulisi värikeittiöön sekoittamaan värejä ja painamaan kankaita toisenlaisella kropalla. Oli ajatus, että kyse on niin eksklusiivisesta opiskelusta, että opiskelijoiden täytyy vain sopeutua ja joustaa. Sitä minäkin viimeiseen asti yritin. Toisaalta mielenterveydestä puhuttiin paljon. Aiheeseen oli selvästi herätty ja herkistytty, ehkä koska aikaisemmilla vuosikursseilla oli ollut sairastumisia.
Opintojen aikana minulta murtui lonkka, ja lopulta sen takia opintoni viivästyivät. Joka paikassa oli painavia palo-ovia ja yritin pärjätä keppien kanssa. Kerran erehdyin pyytämään joustoa johonkin deadlineen, koska minulla oli käynti röntgenissä ja fysioterapiassa. Minulle vastattiin, että tiedätkö Jenni-Juulia, tilallesi olisi tulijoita vaikka kuinka. Totesin, että asia selvä, minähän hoidan tämän enkä pyydä apua.
En ole avun pyytämiseen vieläkään oppinut. Toisaalta kun teen taiteellista työtä, voin hyvin ottaa fyysistä apua vastaan toiselta taiteilijalta. Toisen taiteilijan kanssa olemme samanlaisen epävarmuuden äärellä. Tiedän, että hän kehtaa sanoa, miten jokin asia kannattaisi tehdä. Voimme väitellä asioista, toisin kuin vaikkapa avustajan tai jossain muussa ammatissa toimivan kanssa. Koen vuorovaikutuksen tasa-arvoisemmaksi. Avusta antamisesta ja vastaanottamisesta täytyy tietysti osata keskustella ja sopia, olla läpinäkyviä.
Vuonna 2022 sain elämäni ensimmäisen teostilauksen museolta. Kun Will you Marry me Space? -installaatiota valmisteltiin Helsingin taidemuseoon (HAM), oli huippuhauskaa, kun museosta järjestettiin kuljetus teoksille. En joutunutkaan itse roudaamaan, kuten yhä edelleen pitkälti teen. Tekstiilitaiteen tekeminen on sitä, että jatkuvasti hakee kankaita ja materiaaleja, kantaa nyssyä ja pussia ja kiipeää jonnekin. Ja vaikka työhuoneella ryhnäänkin lattialla, silloin kun joku muu kantaa tavaroitani, se on hämmästyttävää. Tai tekee teoksiin liittyvää koordinointia, kuten Venetsian biennaalissa, johon sain mukaan tuotantoyhtiön.
Raikkaita saavutettavuuskokeiluja
Olen kai jo vuodesta 2015 puhunut siitä, voisiko saavutettavuuden huomioiminen olla mukana taideteoksen tekemisessä alusta asti. Omassa työssäni asia oli vain huomioitava. En voi sanoa, että te ette nyt pääse katsomaan näyttelyä, kun se on täällä halvassa tornissa. En ole kuitenkaan aina pystynyt ottamaan saavutettavuutta huomioon niin hyvin, kuin olisin halunnut. Ensimmäisissä Youtube-videoissani ei ole kuvailutulkkausta, koska en uskaltanut kirjoittaa sitä itse. Viime vuosina olen jo pystynyt maksamaan apurahoillani kaikki välttämättömät saavutettavuuskulut. Viittomakielen tulkkaus on tosin niin kallista, etten en ole vielä voinut hankkia sitä teoksiini.
Mutta hei, tämäkin liittyy rakenteisiin. HAM:in näyttelyssä minun ei tarvinnut erikseen pyytää saavutettavuusratkaisuja ja sanoa, että kulut voi ottaa omasta palkkiostani. Museo hoiti kaiken. Kanadan residenssissä vain ilmoitettiin, että kaikkiin videoteoksiin tehdään kuvailutulkkaus. Vammaisiin naisiin kohdistuvasta väkivallasta kertovan kakkupöytäinstallaation (2015-2020) kuvailu toteutettiin podcastina näkövammaisen muusikon ja taidekonsultti Christine Malecin kanssa. Kuvailin hänelle ompelemiani herkkuja ja keskustelimme niiden takana olevista tarinoista, jotka olivat väkivaltaan liittyen kovin samanlaisia Kanadassa ja Suomessa. Teoksen pystyi kokemaan tällä tavoin, ja podcast oli tarkoitettu kaikille, ei ainoastaan näkövammaisille. Änkytystä käsittelevään videoteokseen löytyi kanadanenglantia puhuva änkyttävä näyttelijä, ja puheosuudet dubattiin hänen kanssaan. Kaikki tämä oli raikasta, vaikka juuri näinhän asioiden pitäisikin mennä.
On hyvä puhua suoraan siitäkin, ettei elämä aina ole mukavaa
Saavutettavuusraidereita olen pohtinut paljon. Tietysti taidealalla toimitaan usein epäeettisesti: käytetään ihmisiä hyväksi, ei makseta palkkoja ja työskentelyolosuhteet voivat olla ihan kammottavat. Olen mukana opetus- ja kulttuuriministeriön asettamassa työryhmässä, jossa laadittiin taide- ja kulttuurialalle eettiset ohjeet (eettinentaide.fi). Seuraavaksi on tarkoitus saada ohjeisto käyttöön ja selvittää mahdollisuuksia vaikkapa neuvontaelimen perustamiseen. Instituutioiden pitäisi siis toki periaatteessa noudattaa työelämän pelisääntöjä, vaikka näin ei aina ole. Raiderin taas pitäisi mielestäni tuoda esiin spesifiä tietoa, ei perusasioita eettisyydestä tai työelämän pelisäännöistä.
Omassa työssäni voin sanoa instituutiolle esimerkiksi, että tulettehan hakemaan tavarat ja onhan työpäivä järkevän mittainen. Voin jopa pyytää yhteydenotot ensisijaisesti viesteillä tai sähköpostilla, koska töitä tehdessä kuuntelen äänikirjaa ja katson puhelinta vain kolmen tunnin välein. En silti muotoilisi asiaa niin, että minulle ei saa soittaa lainkaan. Instituution työntekijän pitää ehkä juuri sinä päivänä saada valmiiksi näyttelyteksti, jotta kaikki ei kaadu. Hän ei voi odottaa, että armeliaasti illalla vastailen meileihini. Itselleni toimivinta on, jos toiveita kuunnellaan työtilanteissa. Saatan sanoa, että teidän ei tarvitse koko ajan kysyä, tarvitsenko apua, pyydän kyllä. Kun alkaa väsyttää, voin todeta, että nyt en jaksa enää kantaa läppärilaukkua, ottaisiko joku.
Raidereissa määritellään usein, mistä työryhmän jäsenten pitäisi ottaa ennalta selvää. Toki on tärkeää opiskella ja olla hereillä. Mutta jos luen asiasta raiderista enkä ole ollut tilanteissa, joissa on udeltu liikaa, säikähdän. Meillä kaikilla on myös niin erilaiset lähtötilanteet, taustat ja kiinnostuksen kohteet. Jotkut ovat matkustelleet enemmän tai eläneet kansainvälisyyden keskellä, jotkut tietävät vähemmistöjen historioista enemmän kuin toiset. Joillain on ystäviä tietystä porukasta, muttei toisesta. Kun alan ottamaan toisen ihmisen maailmankuvasta selvää, jotten vaan kysy tyhmiä, taatusti aloitan alusta, jolloin varmasti kysyn jotain tyhmää, koska en ole vielä… Peräänkuuluttaisin myös armeliaisuutta näihin tilanteisiin.
Vuosikymmeniä on puhuttu siitä, miten vammaiset taiteilijat pääsisivät mukaan valtavirran hommiin. Siksi en kuulu siihen joukkoon, joka sanoo, että kirjoita hyvä saavutettavuusraideri ja lähetä se aina instituutioille, joiden kanssa työskentelet. Näen riskin, että se voi jossain tilanteessa estää saamasta keikan. Rekrytoija saattaa ajatella, että taiteilija on kiinnostava, mutta emme mitenkään pysty järjestämään kaikkia raiderissa olevia asioita, joten otetaan toinen taiteilija. Käyttäisin raideria harkiten. Kun instituutiot tekevät heille uudenlaisen porukan, vaikkapa vammaisten taiteilijoiden, kanssa töitä, oppiminen voisi tapahtua pehmeämmin ehkä jopa ilman raideria. Mielestäni monista asioista voidaan keskustella siten, että molemmat osapuolet kuulevat toisensa. Tähän haluaisin uskoa.
Tietysti pitäisi olla rohkeutta kertoa perusasiat, joiden on pakko toimia. Tiedän, että voi olla vaikeaa sanoa, että tarvitsee vaikkapa ylimääräisiä lepoaikoja. Enkä millään tavalla tarkoita sitä, että voitaisiin mennä vaikkapa esteelliseen tilaan ja sanoa, että konttaa portaat. Se ei käy, vaikkei raideria olisi lähetetty. Ja aivan ehdottomasti voidaan sopia, ettei viikonloppuöisin lähetetä tekstiviestejä, joihin pitäisi vastata. Se on täysin selvää. Mutta valitettavasti taideammateissa on hankalia ihmisiä, ja tulee vaikeita tilanteita, joissa joutuu joustamaan. Kaikki ei aina mene, niin kuin toivoo. Ajattelutapani on varmasti sukupolvelleni tyypillinen. Ajattelen, että on hyvä puhua suoraan siitäkin, ettei elämä aina ole mukavaa. Ehkä siksikin, että moni vammainen kohtaa kiltteyssyrjintää. Paapotaan, lässytetään, puhutaan nätisti ja suojellen.
Lapset näkevät, että äiti menee ja tekee
Perhe-elämän ja taiteen yhdistäminen on varmasti ihan mahdotonta kaikille sukupuolille. Itselläni on hyvä puoliso, joka ymmärtää työni vaatimukset. Vaikka tunnustan, että välillä olen vedonnut siihen, että olin monta vuotta lasten kanssa kotona. Kun Venetsia lähestyi ja tein ympäripyöreitä päiviä, sanoin, että nyt on mun vuoro. En tiedä, onko oikeasti mahdollista yhdistää perhe ja taiteen tekeminen onnistuneesti, koska mitä enemmän lukee naistaiteilijoiden elämäkertoja, tulee kammottava pelko siitä, että lapset jäävät aina ammatin jalkoihin. Mutta kai heistä voi tulla ihan onnellisia? Ehkä heistä tulee itsenäisempiä. Pitkän linjan vammaisvaikuttaja Marja Pihnala on sanonut, että vammaisten naisten lapset muutenkin joutuvat tekemään kaikenlaista. En tiedä, onko siitä hirveästi haittaa. Uskon yhä vahvemmin siihen, että varsinkin tytöille on hyödyllistä nähdä, että äiti vaan menee ja tekee.
Suoraan sanottuna minua nyppiikin nykyisen vanhemmuuskeskustelun vaatimukset. Näin jossakin talouslehdessä jutun henkilöstä, joka nousee neljältä, käy treeneissä, laittaa lasten aamiaiset, tekee supermehut, hoitaa uransa, lentää päiväksi jonnekin ja illalla takaisin tuliaisten kanssa. Ja hoitaa leirikoulut, myyjäiset ja luisteluseuran aktiviteetit. Voi olla, että tällainen elämä on teknisesti mahdollista, mutta silloin ei voi kyllä olla läsnä lapsille. Jos tekee tuon kaiken, ei pysty miettimään sitä, mitä lapset ovat sinulle viimeksi sanoneet.
Kun työskentelin Kanadassa residenssissä kolme kuukautta, lapsilla oli Suomessa kaikki hyvin. Puoliso hoiti asiat, koulu sujui ja isovanhemmat auttoivat. Vaikka perhe tuli residenssin lopuksi Kanadaan kivalle lomalle, kolmen kuukauden matkani oli silti lasten elämässä pitkä aika. Vasta yli puoli vuottam myöhemmin lapset ottivat välillä puheeksi, kuinka olin ollut niin kauan poissa. On ollut tilanteita, joita en ehkä ole tullut ajatelleeksi ihan loppuun asti. Voi olla, että siitä reissusta on jäänyt lapsuudenkuvaan turvattomuuden hetki, jonka tietenkin voi varmasti paikata. Paitsi, että nyt olen reissannut Venetsiassa. Ehkä ikuisesta syyllisyydentunteesta ei vain pääse eroon.
Ristiriitainen voimaantumispuhe
Varhaisten teosteni yhteydessä puhuttiin vammaisten naisten voimaantumisesta. Keskustelu oli alkanut vammaisjärjestöjen naistyöstä, jonka piirissä oli pitkään ajateltu, että on tarpeellista, että voimautetaan. Itseäni tämä alkoi jossain vaiheessa ärsyttämään. Eikö voimaantumispuheella anneta ymmärtää, että vammaiset naiset ovat puutteellisia, että heillä kaikilla on naiseus hukassa?
Toisaalta olin kerran mukana vammaisten naisten leirillä Sambiassa. Naiset olivat tulleet pienistä kylistä. Oltiin pienessä salissa, laulettiin, taputettiin, noustiin seisomaan ja puhumaan. Kuulostaa oikeastaan kliseeltä. Kuitenkin kokemus oli käsittämätön. Olisin itsekin voinut vain tanssia seuraavat kaksi viikkoa. Naiset sanoivat, että he saivat leiristä voimaa ja tietävät nyt konkreettisesti, mitä alkavat tekemään kotikylissään muiden vammaisten naisten kanssa. En tiedä, toteutuivatko ne, vai oliko tuo hetki vain joukkohurmos, jonka voi saada minkä tahansa asian äärellä. Voimaantuminen on siis tietenkin myös todellinen ilmiö, ja hyvä vertaisleiri tai harrastus, mihin pääsee mukaan ja missä fiilikset ovat hyvät, voi antaa samaa. Ei sellainen pahaakaan tee. Vammaisten naisten voimaantumispuheesta tulee vain joskus olo, että määritellään porukka, jolta mukamas aina puuttuu jotain.
Puheeseen sisältyi myös oletus, että halutaan olla naisia. Invalidiliiton naistyötä tehtiin paljon Itä-Suomessa, ja hyvin monet osallistujat olivat 60 ikävuoden huudeilla. He puhuivat siitä, etteivät ole saaneet olla äiteinä ja naisina sellaisia, kuin olisivat halunneet. Sekin on todellinen kokemus. Samaan aikaan puhuttiin sukupuolen moninaisuudesta. Kaupunkilaisena aloin kuulla tuttavieni kokemuksia siitä, kuinka he olivat piilotelleet identiteettejään. Naistyössä taas mentiin värianalyysiin, opetettiin pukeutumaan naisellisesti, hankittiin seksikkäät alusvaatteet ja mentiin lääkäriin punaisissa rintsikoissa. Samaa ajattelua ja estetiikkaa valui teoksiini, esimerkiksi Pretty Cripple -näyttelyn (2007) valokuviin ja installaatioihin. Ehkä joku olisikin halunnut ajaa päänsä kaljuksi ja korjata sukupuolensa. Joskus asiat etenevät hitaasti ja eri ikäpolvet käyvät keskustelua eri tavoilla.
Asiat järjestyvät ja ovat ratkaistavissa
Välillä aistin, että minua aliarvioidaan. On epävarmuutta, voiko töihin ottaa ihmisen, joka on vanha ja jolla on keppi. Pystyyköhän se? Saan kicksejä siitä, että juuri silloin teen sen 110 %, josta puhutaan vammaisten taiteilijoiden kohdalla. Tietysti tuhlaan samalla omia voimavarojani. Olen sortunut siihen tosi paljon. En kuitenkaan levitä sanomaa, että kaikkien pitäisi aina tehdä samoin. Jos harjoittelen autossa puheita kymmeniä kertoja, se on mun ongelma. Voi olla, että se ei ole ihan tervettä, sellainen pakko.
Olen oppinut ajattelemaan, että asiat järjestyvät ja ovat ratkaistavissa. Olen tehnyt sen eteen hirvittävästi töitä. Ehkä voin kiittää isääni, jolla oli asenne, että aina etsittiin keino, jolla homma saatiin tehtyä, vaikkei lopputulos ehkä ollutkaan tyylikkäin ja hienoimman systeemin mukainen. Kun faija lähti juhliin, hän lyhensi liian pitkät housut nitojalla. Tai kun untuvatakista tursuivat untuvat ulos, hän teki ilmastointiteipillä hienot, hopeanväriset raidat saumakohtiin.
Nyt olen joutunut sanomaan joskus ei, ihan käytännön syistä. Mutta asiat, jotka olen luvannut hoitaa, yritän tehdä niin, ettei tulisi sanomista. Otan keikan ja pystyn tekemään sen, kun skippaan muita juttuja, en vietä joulua. Hoidan kyllä. Työtilanteissa päätän, että nyt vaikkapa tämä kohtaus kuvataan, vaikka olosuhteet eivät aina olisi priimaa. On tultu tänne, on tehty x tuntia töitä, rahaa on palanut. Tämä täytyy vain tehdä.
Onko maailma valmis? – Kirjoituksia taiteesta ja vammaisuudesta sisältää kirjoituksia ja haastatteluja 21 vammaiselta ja viittomakieliseltä taiteilijalta, taiteen liepeillä työskentelevältä ammattilaiselta sekä yhdeltä tanssiryhmältä.
Tämä julkaisu on osa Tilaa taiteilijuuteen – vammaisten ja viittomakielisten taiteilijoiden yhdenvertaisuus -hanketta, jonka Kulttuuria kaikille -palvelu toteutti vuosina 2022–2024. Hankkeessa järjestimme residenssin, taiteilijatapaamisia, työpajoja, vertaisryhmän ja valmennusta. Lisäksi toteutimme taiteilijamentorointia ja työskentelimme taidekoulutukseen, apurahoihin, taidekritiikkiin ja kuratointiin liittyvien teemojen kanssa. Osa julkaisun kirjoittajista on ollut mukana hankkeessa eri tavoin, osa on tullut muita reittejä mukaan kirjoittamaan.
Julkaisu on luettavissa sekä painettuna että verkkoversiona, ja artikkelit ovat suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Yksi artikkeli perustuu viittomakieliseen Zoom-haastatteluun, jota pääsee katsomaan YouTubesta artikkelin yhteydessä olevalla QR-koodilla.
Vammaisuudesta ja taiteesta on Suomessakin keskusteltu systemaattisesti jo joitakin vuosikymmeniä. On väännetty vammaisten taiteilijoiden tekemään taiteeseen liitetyistä termeistä, esimerkiksi vammaistaiteesta, vammaispoliittisesta taiteesta, vammaiskulttuurista, rampataiteesta. Ja tietysti on keskusteltu loputtomasti saavutettavuudesta, siitä mitä tulisi tehdä, jotta taide- ja kulttuuriala olisi yhdenvertainen.
On niin paljon esteitä poistettavana, että välillä tuntuu hitaammalta päästä syventymään itse taiteen sisältöihin. Vammaisten taiteilijoiden kirjoituksia omasta taiteellisesta työstään on koottu samoihin kansiin Suomessa harvoin, ehkä ei koskaan. Tämä julkaisu syntyi nälästä lukea taiteesta ja taiteilijuudesta. Toivottavasti siitä on iloa vammaisille ja ei-vammaisille kanssataiteilijoille, taiteen parissa työskenteleville, alan instituutioille ja kaikille taiteen rakastajille.
Artikkelikokoelman aloittaa filosofi Nikolai Klixin kirjoitus vammaisten taiteilijoiden työn merkityksestä. Hän kirjoittaa myös siitä, miten vammaisuutta ei ole aina otettu mukaan silloin, kun taide- ja kulttuurialalla puhutaan moninaisuudesta. Sen jälkeen vuorossa on kattaus eri alojen taiteilijoiden kirjoituksia ja haastatteluja. Taiteilijat kertovat, miten he työskentelevät, mistä heidän ajattelunsa juuri nyt kumpuaa, miten heistä tuli taiteilijoita ja millaisena he vammaisuuden ja taiteen suhteen itse kokevat. Esillä ovat myös taidekritiikin ja kuratoinnin näkökulmat.
Julkaisun lähtökohtia ovat praktisuus ja omakohtaisuus. Fokus on siis taiteen tekemisessä ja harjoittamisessa, käytännössä ja arjessa sekä henkilökohtaisissa, intiimeissäkin ajatuksissa ja kokemuksissa. Syrjintä, ahtaat normit, esteellinen arki ja rajoittuneet taidekäsitykset puskevat niin voimallisesti vammaisten taiteilijoiden kokemuksiin, ettei niitä usein voi erottaa taiteestakaan. Ja joillekin taiteilijoille ne tietenkin ovat taiteen varsinaista materiaalia ja käyttövoimaa. Siksi tukalat rakenteet ja taiteilijaa ympäröivä hälinä eivät jää tulematta esiin myöskään tässä kirjassa. Samalla tulee esiin se, kuinka taiteen avulla voi tehdä tilaa jollekin muulle. Voi olla mitä vain, miten vain. Olla vapaa, ainakin hetken. Tutkia vielä tuntematonta ja selittämätöntä, mahdollisen ja mahdottoman rajaa. Löytää uuden tavan olla maailmassa, ainakin hetkeksi. Sekin, jos mikä, on poliittista.
Taiteilijuuskin on vapaasti määritettävissä, ainakin hetkittäin. Taiteilija voi olla mitä vain, kunnes maailman oletukset ja odotukset lyövät vastaan. Julkaisun sivuilta luen, että osa vammaisista taiteilijoista kokee positionsa ristiriitaisena. Useampi ilmaisee toiveen, että voisi olla vain taiteilija, ilman muita määreitä, ja ammentaa taiteeseen materiaalia mistä tahansa, ei välttämättä vammaisuudesta. Miksi näin ei voisi tehdä, kuka tai mikä kaikki meitä estää? Miten vammaisten taiteilijoiden vapauden alue voisi muuttua laajemmaksi, sallivammaksi, vähemmän paineiseksi?
Tässä julkaisussa ei ainakaan pyritä väittämään aiheestaan tai kirjoittajistaan mitään, tai määrittelemään kirjoittajia tai heidän taidettaan tietynlaisiksi. Toisin kuin muualla maailmassa, jossa vammaiset ja viittomakieliset taiteilijat niin herkästi joutuvat erilaisten ulkoapäin tulevien määrittelyjen kohteeksi, meillä on ollut tilaa tehdä toisin. Tarkoituksena on tuoda esiin vammaisten taiteilijoiden työn lähtökohtien, ajattelun ja työtapojen laaja kirjo ja jokaisen taiteilijan omalakisuus. Kirjoittajat puhuvat omasta puolestaan.
Yksi määrittelee taiteensa tietyin termein, toinen toisenlaisin termein, kolmas pyrkii pakenemaan määrittelyjä. Yhden taide tapahtuu Ylen draamasarjassa parhaaseen katseluaikaan, toisen katuperformanssissa, kolmannen OnlyFansissa. Yksi on jotakin mieltä vammaisuuden ja taiteen suhteesta, toinen ajattelee päinvastoin, kolmannen kokemus on häilyvämpi. Yksi toivoo pääsyä valtavirtaan, toinen haluaa pysytellä esiin tulemisen rajalla. Kaikki tämä epäyhtenäisyys on mielestäni äärimmäisen kiinnostavaa. Kaikelle tälle on oltava tilaa.
On merkityksellistä, keitä tämän teoksen kirjoittajat ovat, miten he oman tekijyytensä kokevat ja millaisia identiteettejä he kantavat mukanaan. Silti teoksen nimessä ei tällä kertaa mainita vammaisia taiteilijoita, vaan taide ja vammaisuus, tässä järjestyksessä. Kun ympäröivässä maailmassa puhutaan vammaisista taiteilijoista, keskitytään niin herkästi tekijään, ei itse taiteeseen. Tämän julkaisun kohdalla on ollut tilaa kokeilla toimia toisin.
Vammaisia ja viittomakielisiä taiteilijoita on aina ollut ja tulee aina olemaan. Maailma ei ole vielä osoittanut olevansa täysin valmis hakeutumaan heidän taiteensa äärelle, ottamaan heitä vastaan ja uskomaan heihin. Eikä luomaan heille täysin samoja mahdollisuuksia tulla taiteilijoiksi, tai työlle sellaisia olosuhteita, joissa ei-vammaiset taiteilijat työskentelevät. Siitä huolimatta joka päivä vammaiset taiteilijat tekevät jo työtään. Katse on suunnattava kohti ympäröivää yhteiskuntaa. Voisiko maailma kohta jo olla valmis?
Tämän julkaisun ideoimisessa ja tekemisessä on ollut mukana Tilaa taiteilijuuteen -hankkeen viimeisin tiimi: Salla Fagerström, Riikka Hänninen, Maija Karhunen, Outi Salonlahti ja Sari Salovaara.
Kiitos hankkeen ja samalla tämän julkaisun rahoittajalle Koneen Säätiölle. Kiitos yhteistyökumppaneille Kulttuuriyhdistys Suomen Eucrea ry:lle, Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelma Nätylle, Suomen arvostelijain liitto SARV:ille ja Säätiöt ja rahastot ry:lle. Kiitos jokaiselle hankkeeseen eri tavoin osallistuneelle innoituksesta ja ajattelemaan herättelemisestä. Kiitos kaikille kirjan tekemisessä auttaneille. Ja kiitos ennen kaikkea kirjoittajille ja haastattelun antaneille, jotka työskentelitte niin suurella antaumuksella, intohimolla ja lämmöllä tämän teoksen eteen.
Näyttelyn taiteilijat: Milla Hokkanen, Heta Hyvönen, Jari Juhola, Neea Kyllönen, Pyry Nikula, Hannah Sklar, Enni Tuominen, Alma Tähti, Tomi Vainio
Sanomatalon aula on saavutettavaa, puolijulkista tilaa. Kuitenkaan valtava, akvaariomainen lasi- ja teräskuutio ei ole useinkaan houkutellut minua oleskeluun. Galleria Kaarisilta on toiminut Sanomatalossa jo vuodesta 2009. Nyt olen ottanut asiakseni poiketa sisään. Yhtäkkiä aikaa vierähtääkin, kun uppoudun Kaarisillan toisen vuoden kuvataideopiskelijoiden Erilaisuus-näyttelyn teoksiin. Galleriassa on kotoisampaa, rosoisempaa ja ihmisen kokoista.
Näyttelytila on ahdettu ehkä turhankin täyteen. Väljempi ripustus olisi sallinut kävijälle enemmän tilaa hengittää. Itse teokset eivät kuitenkaan tunnu kärsivän ympäröivästä runsaudesta. Päinvastoin teosten voima ja omalakisuus vain vahvistuvat, kun muutaman kymmenen sentin päässä roikkuu tai seisoo jo seuraava, aivan omanlaisensa teos.
Galleria Kaarisilta esittelee niin sanottua erityistä tukea tarvitsevien, kuten kehitysvammaisten ja pitkäaikaissairaiden, taiteilijoiden tuotantoa. Suhtaudun ensin varauksella näyttelyn nimeen Erilaisuus. Tarvitseeko vammaisten taiteilijoiden aina käsitellä taiteessaan erilaisuutta? Vammaiset taiteilijat usein jo ovat marginaalissa, täytyykö heidän taiteensakin siis vielä ripustaa erilaisuuden tai toiseuden teeman alle? Käy kuitenkin ilmi, että taiteilijoilla on ollut teeman suhteen paljon vapautta. Virkistyn myös, kun luen taiteilijoiden omia määritelmiä ja näkökulmia aiheeseen. Erilaisuus onkin tapoja ajatella tai toimia. Erilaisuuden taitoa voi opetella. Erilaisuus luo elämälle merkityksen.
Herkkyyttä, yllätyksiä ja tahroja paperilla
Näyttelyssä on mukana yhdeksän taiteilijaa. Kaarisillan opetusohjelma on vaikuttanut taiteilijoiden työskentelyyn ja näyttelyn muotoutumiseen: näyttely koostuu erityisesti veistoksista ja grafiikasta, sillä ne ovat olleet tekniikoita, joita opiskelijat ovat juuri harjoitelleet. Seitsemän taiteilijan betoniin valetut omakuvat ottavat kävijän vastaan ja katsovat silmiin, osa tiukasti, osa lempeämmin. Veistokset seisovat anteeksipyytelemättömänä, jylhänä joukkona jalustoillaan. Omakuvista välittyy herkkyys ja voima. Ihmisyys ja inhimillisyys on niissä äärettömän kiinnostavaa ja taidokkaita teoksia tekee mieli pysähtyä tutkimaan tarkoin.
Usea taiteilija on työskennellyt omakuvan ja muotokuvan parissa muillakin tavoilla. Enni Tuomisen teos Realistinen omakuva ottaa värikkäässä piirrostyylissään vaikutteita sarjakuvista, jopa lastenkirjakuvituksista. Teoksen hahmo ei kuitenkaan ehkä sopisi satukirjan sivuille: klovnimaisiksi meikatuilla kasvoilla valuvat kyyneleet ja iso sätkä tai sikari savuaa hahmon kädessä. Myös Alma Tähden ja Kai Pitkäsen töissä on esteettisiä yhteyksiä sarjakuvan ja fantasian maailmaan. Pitkänen esittää digitaalisissa, mangatyylisissä piirroksissaan arvoitukselliset hahmot urbaanissa maisemassa tai kirsikankukkien kaltaisten kulttuuristen viittausten kehystäminä. Tähti kuvaa teoksissaan Lääkäri ja Lääkäri 2 hurjaa, ihmisen ja linnun hybridin, jolla on valtava, terävä nokka ja suuri, lasittunut silmä, mutta ihmisen hiukset ja vaatteet. Tähden lääkärihahmo herättää pelonsekaista kunnioitusta.
Pyry Nikula asettaa kohopainoteoksessaan Poika ja puu kaksi luontokappaletta rinnakkain: ihmisen ja puun. Viivan ja muodon käytöllään hän yhdistää puun ja pojan olemukset toisiinsa. Poika alkaa muistuttaa puupökkelöä, hänen ilmeensä on arvoituksellinen. Puu on inhimillisempi: sillä on yksi silmä ja suu, ja vaikka suu irvistää, puuta tuntuu helpommalta lähestyä.
Tomi Vainion teokset tuovat mieleen samankaltaisen voiman ja roson kuin Kalervo Palsan työt, vaikka aiheet, tyyli ja tekniikka ovat osin toiset. Musteella Vainio hahmottelee sarjamurhaajan, kasvomaskin takaa katsekontaktia hakevan luokkakaverin ja oman itsensä. Vainio tuo esiin, kuinka monipuolisesti musteella voi luoda erilaisia viivoja ja väripintoja. Poispyyhkimiset, tahrat, läiskät ja roiskeet saavat näkyä, niitä ei tarvitse piilottaa.
Milla Hokkasen maalaus Minuus / Self (2023).Heta Hyvönen: Iiluminaughtii, (2022).
Vammaisia mallinukkeja ja absurdia huumoria
Gallerian takaseinällä Milla Hokkasen työ Minuus / Self ja Hannah Sklarin teos Muotokuva rinnastuvat toisiinsa kiinnostavalla tavalla. Hokkasen maalauksen hahmolla on kasvomaski, silmät ja loputkin kasvoista ovat hiusten peitossa. Hokkanen maalaa taitavasti puseron laskoksia ja taustan hämyisää, sumuista pintaa. Sklarin teoksessa muotokuvan kohde on etualalla ja katsoo suoraan galleriakävijään. Henkilöllä on meikkiä ja juhlava asu – ikään kuin hahmo olisi laittautunut muotokuvaa varten. Sklarin teoksen hahmo haluaa olla esillä ja kohdata katsojan – mutta ehkä sitä haluaa myös Hokkasen maalaama hahmo, vaikka osa hänestä jääkin piiloon. Hahmojen takana oleva tyhjä tila herättää molempien teosten kohdalla uteliaisuuteni.
Heta Hyvösen esineteosten tuovat esiin jännittävän näkökulman vammaisuuteen ja vammaiseen kehoon. Hyvönen käyttää teoksissaan puisia, pienikokoisia mallinukkeja, joita taiteilijat joskus käyttävät apunaan ihmiskehon mittasuhteiden ja asentojen hahmottamisessa. Kaupoissa myytävät, tehdasvalmisteiset mallinuket ovat perinteisesti olleet vammattomia ja sopusuhtaisia. Hyvönen näkee mahdollisuutensa: hän ryhtyy leikittelemään nuken ruumiinosilla. Nuken raajojen pituudet voivatkin olla mitä vain, tai raajoja voi puuttua kokonaan. Pää voi olla kolmionmuotoinen, jalkaterät kolmivarpaiset linnunjalat. Muovinuken puuttuvan jalan hän korvaa mallinuken puujalalla. Hyvösen teoksissa on ajattelun kerroksia, huumoria ja radikaalia muutosvoimaa.
Näyttelyssä on esillä myös lyhytelokuva Lyhäri 1. osa, jonka tekijöiden nimiä ei ole eritelty. Videoteoksessa seikkaillaan hylätyissä vanhoissa rakennuksissa. Tapahtuu rikos. Teoksen estetiikka ja kuvaustyyli tuovat mieleen köykäiset, mutta vauhdikkaat 1990-luvun saksalaiset dekkarisarjat tai saman vuosikymmenen kotimaiset huumoriohjelmat, kuten Kummelin tai Vintiöt. En ole varma, kuinka kieli poskessa teos on tehty, mutta absurdi huumori toimii. Jään kaipaamaan jatko-osaa. Teos olisi hyötynyt siitä, jos Sanomatalon kaikuvassa tilassa sen olisi voinut kokea kuulokkeilla. Saavutettavuutta olisi parantanut myös se, että lyhytelokuvan dialogi olisi tekstitetty.
Maija Karhunen
Kirjoittaja työskentelee Tilaa taiteilijuuteen – vammaisten ja viittomakielisten taiteilijoiden yhdenvertaisuus -hankkeen vetäjänä, mutta on aikaisemmin työskennellyt myös vapaana kriitikkona esittävien taiteiden ja kuvataiteen aloilla.
Kirjoitus on syntynyt Vammaisuus ja taide -kritiikkikurssilla, jonka järjestivät yhteistyössä Tilaa taiteilijuuteen – vammaisten ja viittomakielisten taiteilijoiden yhdenvertaisuus -hanke ja Suomen Arvostelijain Liiton Kritiikki näkyy! -hanke kesällä 2023.
