Tekijä: Outi

20 vuotta teatteri- ja mediatyöntekijän ammatissa ja sitten lautasella on aivan uusi kattaus – tunnen kuinka pohjoinen akseli kutsuu minua.

On kolmas päivä residenssissä, Haaparannalla.
Cp-vamma ja spasti lisäävät tunnetta siitä että olen “letkeä kuin rautakanki”. Tätä on odotettu, toivottu, kaivattu, tarvittu, tästä on myös iloittu ja apuraha tuo toimeentuloa. Aineen taidemuseon väen kanssa tapahtunut, ensimmäinen tapaaminen meni todella hyvin. Tunnen olevani enemmän kuin tervetullut. Mistäs nyt oikein puristaa, kaikenhan pitäisi olla enemmän kuin hyvin?

Mitä minä oikein olen mennyt lupaamaan?

Elinikäinen teatterin harrastaminen muuttui ammatiksi kun nelivuotiset AMK-opinnot paketoitiin vuonna 2002. Toki olin tähän mennessä oppinut että kaikkiin luoviin prosesseihin kuuluu epävarmuus. Me emme välttämättä varmuudella aina tiedä lopputuloksen tarkkaa muotoa, etukäteen.
Se selkeytyy matkan edetessä.

“Kaikkiin luoviin prosesseihin kuuluu epävarmuus”

Näihin on siis siedätytty – oli sitten kyseessä teatteri, tv-työ, draama, museohankkeet tai teatteriopetus. “Nyt et rupea jarruttelemaan”, sanoisi teatterin oppi-isäni Eino Airo.

En uskalla laskeutua epävarmuuteen. Olen tehnyt museoille erilaisia audiovisuaalisia sisältöjä 20 vuotta, mutta tällä kertaa määrittelen itse muodon: toinen sisältö tulee olemaan ihmisten tarinoiden tallentaminen ja se on tuttua kauraa, mutta entäs “se taide”? Tässä pitäisi omasta mielestä aika nopeastikin kehitellä se toinen, etäännytetty muoto.

Ensimmäinen etätapaaminen projektin mentorini, taiteilija Miia Kettusen kanssa ja kerron kaiken. Vähintäänkin hengästyttää, koska mitä se etäännytys on – en osaa sanoa. Sen tiedän, että tallennan paikalla ollessa kaikkea mahdollista kuvaa ja ääntä, vierailen ihmisten luona, otsikolla Etuovelta sydämeen – Från ytterdörren till hjärtat – mutta “se taidesisältö”…
Keskustelu auttaa. Lautasella oleva kakunpala ei tunnut olevan enää kivitalon kokoinen, ehkä se on pieni, kesämökin tapainen. Luultavasti kaiken voi vielä ns. palastella. Uskotaan niin.

Sitten vain tallentamaan videokuvaa miljööstä ja käy tavaton tuuri. Elo-syyskuun vaihteen viikon 2 päivää ja valo on täydellinen. Lähden residenssistä, Haaparannalta, kohti Torniota. Aurinko loihtii kesäkelit. Matka kestää normaalisti kävellen noin 10 minuuttia. Minulta vierähtää kuvatessa 2 tuntia. Onneksi toukokuussa operoitu lonkan tekonivel on jos asettunut. Ei kipua, vaikka liikun vielä avusteisesti, kävelysauvoilla.

Menen kohti rajaa. Vasemmalta lähestyy nuorisojoukko. “Noiden on pakko puhua arabiaa”, mietin ja päätän koeponnistaa huutamalla “Salaam alaikum”, johon saan riemuisan vastauksen “Salaam”, eli vapaasti käännettynä “Kaikkee hyvää ja rauhaa myös sulle”. Alue on näyttäny jo nyt, että rajaa ei ole – on jotain, joka varmaankin tulee vielä paljastumaan.

Alikulkutunneli ja olen Suomen puolella. Ilta-aurinko on uskomaton.
Pian takaa kuuluu “Mitä sie oikein hommaat?”. Pikkugangsterin kaveriksi esittäytyvä tyyppi lyöttäytyy seuraan. “Otakko viskiä kolalla?”. “En mie saata. Teen töitä, mutta sikarin mie tarjoan”, vastaan. Laatokankarjalaiset juureni paljastuvat. Meillä sopeudutaan nopeasti. Keskustelemme. Tutustumme ja poltamme sikarit. Saan ilmeisesti “hyvä jätkä” -leiman ja hän jatkaa matkaa,
sulaa osaksi ilta-aurinkoa ja horisonttia.

“Myö nähhään” -lause jää mieleen ja oivallan: täällä ollaan aitoja. Aika monessa kohtaa – myös siinä särössä. Asioita ei puleerata liikaa. Ja siitähän minä pidän. Sen komean iltavalon lisäksi. Samalla päätän ottaa seuraavalle reissulle mukaan polkupyörän. Käveltyjä kilometrejä on kertynyt lopulta yli 30. Käsittelen ensimmäisiä video-klippejä. Lisään värikylläisyyttä ja kontrastia.
Riittääkö se?

Maailma tulee liki

Yhteistyö Aineen taidemuseon kanssa sujuu saumattomasti.
Toisella residenssijaksolla käytössäni on omaa kalustoa ja museon kamera.
Saan sen aina päiväksi sisällöntuotantoon. Palautan aina aamulla ja noudan itselleni, iltapäivästä eteenpäin. Polkupyörä todellakin helpottaa tässä.

Keskustelemme museonjohtajan Virpi Kanniaisen kanssa siitä, että kuvattavien löytäminen tulee luultavasti olemaan haastavaa. Vierailen ihmisten kotona ja tallennan muistoja, joihin liittyy jokin esine. Toisaalta ei ole hätää. Kolmannesta residenssivierailusta tulee luultavasti “tohinaviikko”, ja hyvä niin.

“Voi herranjestas, mitä sitoutumista omaan asiaan!”

Saan museolta vinkin jutella torniolaisen Jouko Alapartasen kanssa.
Hän on toiminut parikymppisestä kuvataiteen ammattilaisena.
Tapaamme ensimmäisen kerran ja palaset jymähtävät paikoilleen – elinikäinen reitti, taide, kamppailulajit ja juurimusiikki. En voi muuta kuin ihailla.
“Voi herranjestas, mitä sitoutumista omaan asiaan!”. Minun täytyy tulla pohjoiseen tavatakseni tällainenkin ihminen. Ei todellakaan turha reissu, millään tasolla. Maailma on tullut liki ja se tapahtuu rysähtäen.

Teemme videotallenteen Joukon kanssa ja kyllähän siitä hieno tulee. Mitähän seuraavaksi ja mitenköhän se “taide-etäännytys” oikein lepää? Asia jaksaa näköjään kummitella, takaraivossa.

Mistä kummasta tätä pohjoista valoa ja asennetta oikein kumpuaa?

Silmät sikkurassa Tornion keskustassa – ei ole totta!
Kolmas residenssiviikko alkaa ja pohjoinen valoa antaa taas parastaan.
Mutta vieläkin parempaa on luvassa: kaksi visitteeraus -sessiota paikallisten kotona ja se tulee olemaan yhtä juhlaa.

Kitta Kulju avaa kotinsa oven. Hänen mummonsa asui tässä 1930- ja 40-luvulla.
He ovat itse perheen kanssa asustaneet tässä reilun vuoden. Eipä uskoisi. Tuntuu kuin he olisivat olleet tässä aina. Kerronta on syvää ja henkilökohtaista – vapaata ja soljuvaa. Mitään raja-aitoja ei ole.

Antti Kunnari noutaa minut Rajalla-ostoskeskuksesta ja menemme heidän kotiinsa. Paikan päällä minulle selviää, että kyseessä on paritalo: Antin vanhemmat asuvat seinän takana. Keskustelu on niin rehellistä, aitoa, maanläheistä ja koskettavaa, että minun on pidettävä kiinni pöydästä, jotta pysyn tolkuissani – voimakas tunne on kaataa minut. Session jälkeen Antti vie minut rajalle. “Kiitos, kun sai puhua”. “Kiitos teille”, vastaan. “Teillä on upea perhe ja suku”.

Silmäni sumenevat, kun pääsen alikulkutunneliin, joka johtaa Haaparannalle. Sumentuminen ei johdu pimeydestä, eikä nollakelistä, vaan onnen kyynelistä, jotka virtaavat kuumina ja lupaa kysymättä poskilleni. Olen tavannut Kitan ja Antin perheet. Se on upeaa. Täällä on henkisyyttä, joka kumpuaa jostain syvästä lähteestä. Onko se tuo rajajoki? En tiedä. Tunnen vain että olen tärkeässä paikassa – minulle hyvässä ja oikeassa paikassa.

“Seuraa epävarmuus – se on yhtä läpitunkeva kuin paikallinen syystuuli, joka vihmoo armotta ja omavaltaisesti yli rajan”

Tahti ja tunnelma muuttuu, kun pääsen videoedittiin. Taon muotoa 12 tuntia, tauotta – videota, musiikkia, äänimaailmaa. Kerroksittain kuvaa, hiomista ja lisää hiomista. Muutama idea toimii ja joitakin joudun hylkäämään. Se on sinällään tuttua, mutta silti. Saan tehtyä koevedosta Miia-mentorille. Minun pitäisi olla helpottunut, mutta kuitenkin – en pysty rentoutumaan. Tällaista ei ole ennen ollut. En usko tuskan kautta tekemiseen. En ole koskaan uskonut.

Tunnen meneväni vieläkin syvemmälle. Kohta kolahtaa joenpohjaan. Seuraa epävarmuus – se on yhtä läpitunkeva kuin paikallinen syystuuli, joka vihmoo armotta ja omavaltaisesti yli rajan. Olen nousemassa Torniosta poistuvaan linja-autoon. On tunne, että jotain huonoa tapahtuu. Pääsen autoon ja Miia-mentorin viesti poistaa paineet: “Tulee odottava fiilis tuon pohjalta, että haluan nähdä lisää”. Myöhemmin keskustelemme tästä enemmän. Kerron epävarmuudestani ja hänen tärkeästä roolistaan. Mentori on kyllä kullan arvoinen tuki ja turva.

Känslan är större än jag

Viimeistä residenssijaksoa edeltävät viikot ovat olleet työntäyteisiä. Muoto valmistuu. Viimein olemme avajaisia edeltävässä päivässä, pystyttämässä näyttelyn tekniikkaa museon Jari Hannuniemi ja Mikko Saarenpää apuna, sekä tukena. Ensilumi on satanut. Se on ollut minulle aina merkityksellistä – rauhoitun aina ja katson kaikkea “toisin silmin”. Se on on tällä kertaa myös toisen teokseni nimi – sen “etäännytetyn”, jota niin kipuilin.

Näyttelymestari Jarin kanssa on jo koeponnistettu sisältöjä. Uudet ajurit toimivat moitteettomasti, kerronta piirtyy hienosti näytöille, tila on juuri sopiva galleria Haaparannan kirjaston alakerrassa ja kaikki on valmista. Jopa niin että en edes suuremmin jännitä avajaisia. Päätän käyttää kirjaston yhtä kirjaa oraakkelina. Avaan kirjan summittaisesti ja siinä lukee vastauksena “Känslan är större än jag – tunne on minua isompi”. Näinhän se on täällä kaksoiskaupungissa ollut.

Näen teoksissa vielä parannettavaa. Ei haittaa. Hiomiset saavat odottaa vuoden 2023 Tilaa taiteilijuuteen -yhteisnäyttelyyn saakka.

Avajaiset koittavat. Haaparannan kulttuurisihteeri Pia Marttinen ja Aineen taidemuseon johtaja Virpi Kanniainen pitävät sykähdyttävät alustuspuheenvuorot, suomeksi ja ruotsiksi. Kaksikielisyys on meille valtava rikkaus. Yksi termi herättää mielenkiinnon. Kirjoitan sen nopeasti kämmeneeni.

Sitten on minun vuoroni avata suuni. Katson kämmeneen ja siinä lukee sana, jonka kulttuurisihteeri mainitsi: “funktionsvariation”. Ymmärrän sen siinä hetkessä, niin että yläkäsite “vammaisuus” joutaa jo historiaan ja puhumme “toimintakyvyn variaatiosta”. Tämä jos mikä on sivistystä ja sanon sen myös ääneen. Ei kovin soljuvaa kaksikielisyyttä. Nautin kuitenkin suunnattomasti että saan ilmaista näin.

“Yläkäsite vammaisuus joutaa jo historiaan ja puhumme toimintakyvyn variaatiosta. Tämä jos mikä on sivistystä.”

Avajaiset ovat sopivan pieni ja hyvin intiimi tapahtuma – juuri sellainen kuin juuri nyt on tarpeen. Keskustelemme ihmisten kanssa. Viivymme pari tuntia jossain liikutuksen ja naurun välimaastossa.

Olen löytänyt oman ääneni mediataiteilijana. Voiko enempää pyytää? Ei oikeastaan, paitsi että haluan takaisin Tornio-Haaparanta -akselille ja mitä pikimmin pääsen takaisin pohjoiseen sen parempi.

Teksti ja kuvat: Kari Toiviainen

Kari Toiviainen on on CP-vammainen, monialaisesti työskentelevä teatterin, tv-työn, median ja audiovisuaalisen ilmaisun ammattilainen, joka työsti Tilaa taiteilijuuteen -hankkeen residenssissä yhteisöllisen videotaideteosten sarjan.