Isa Hukka: Kohti kokonaisvaltaista saavutettavuutta

 

 

Isa Hukka on Helsingissä asuva fasilitoija, kouluttaja ja taiteilija. Hän on tehnyt yhteistyötä yli 15 taide- ja kulttuuri-instituution kanssa Suomessa ja ulkomailla. Hän on esitysten tekemisen lisäksi julkaissut palkittua runouttaan useissa lehdissä. Hukka on valmistunut filosofian oppiaineesta ja opettanut filosofiaa sekä opiskellut sukupuolentutkimusta. Hän on tehnyt pioneerityötä rampateorian ja -käytäntöjen parissa, kehittäen ‘rampauttamisen’ praktiikkaa. Rammaksi tuleminen on Hukan kokemuksessa avannut näköaloja ulossulkeviin käytäntöihin ja oletuksiin. Samalla hänelle on avautunut käsitteenä saavutettavuus, joka on ihmisyyden, yhteyden ja kommunikaation lähtökohta kaikenlaisten yhteisöjen hyvinvoinnin kannalta. Työssään hän on kehittänyt kokonaisvaltaisen saavutettavuuden käytäntöä sisällyttäen siihen traumatietoisuuden ja itsearvioinnin menetelmiä. Hukan menetelmät kumpuavat rampatodellisuudesta ja ovat yleisesti sovellettavissa. Vuosina 2022-23 hän työskenteli rampataiteellisen työryhmän fasilitoijana Baltic Circle -festivaalin monivuotisessa Tulevan näyttämö -hankkeessa, jonka rahoittaa Koneen Säätiö. Hukan ja työryhmän teos ‘haavoittuvaisia havaitsemisia’ palkittiin Vuoden teatteritekona 2023.

 

 

Tässä tekstissä avaan lyhyesti kokonaisvaltaisen saavutettavuuden prosessia rampataiteen fasilitoijan työroolin näkökulmasta. Käytän vertailupintana turvallisen tilan mallia, joka on nähdäkseni jäykkä ja eriyttävä. Pohdin mitä ns. turvallisen tilan sijasta voisi rakentaa.  

Suuressa osassa paikoista, joissa tänä päivänä työskentelen, harrastan ja vietän aikaa, on käytössä jonkinlainen versio turvallisen tilan mallista. Moni sanoittaisi myös fasilitoijan työnkuvaa turvallisen tilan luomiseksi.  

Olen eri mieltä. Minun tehtäväni rampataiteen fasilitoijana ei ole toteuttaa tiettyä mallia nimeltään turvallinen tai turvallisempi tila. Pyrin työssäni sen sijaan fasilitoimaan kokonaisvaltaisesti saavutettavampia tiloja, joissa sisällytetään monenlaisia kokemuksia ja näkökulmia. Väitän, että myös turvallisuus mahdollistuu saavutettavampien tilojen avoimessa ja tietoisessa vuorovaikutuksessa. Turvallisuus tai saavutettavuus eivät toteudu vahtimalla ylhäältä alaspäin saneltuja sääntöjä, jotka saattavat perustua oletuksille ja väärinymmärryksille. 

Mitä on fasilitointi? 

Fasilitoija on vastuuhenkilö, joka vie ryhmän työskentelyä aktiivisesti eteenpäin. Fasilitoijan vastuuasema perustuu luottamukselle, kunnioitukselle ja yhteisesti kommunikoidulle vastuunjaolle. Hän ei käske autoritäärisesti ylhäältä päin vaan kutsuu mukaan yhteistoimintaan.  

Fasilitoija tekee ehdotuksia: luo viitekehyksiä ja olosuhteita työskentelylle, joita ryhmä yhteisesti hyväksyy/hylkää ja muokkaa näköisekseen. Fasilitoijan tärkeimpiä työtehtäviä ovat tarkka kuunteleminen, huolellinen suunnittelu, jatkuva soveltaminen, ongelmanratkaisu, ihmisten kokonaistilanteen hahmottaminen, projektijohtamistaidot, työskentelyrakenteiden ehdottaminen sekä terveen, joustavan ja sisällyttävän kommunikaatiokulttuurin luominen.  

Toimin vuosina 2022-23 fasilitoijana Tulevan näyttämö -hankkeen työryhmässä, joka keskittyi rampaesitystaiteeseen. Rampataiteessa eli kriittisessä ja poliittisessa vammaistaiteessa fasilitoijan tulee laajasti huomioida esimerkiksi vammaisuuteen, marginalisaatioon ja saavutettavuuteen liittyviä ilmiöitä. Fasilitoijan tulee ymmärtää ja osata sisällyttää vammaisia todellisuuksia, kokemuksia ja resursseja. Tämä tarkoittaa myös laajempien yhteiskunnallisten asiayhteyksien hahmottamista. Rampataiteen fasilitoijan tulee jatkuvasti oppia lisää siitä minkälaisissa todellisuuksissa vammaiset ja erilaiset vähemmistöihin kuuluvat ihmiset elävät. Tämä koskee esimerkiksi erilaisia syrjinnän muotoja kuten työelämän kyvykkyysnormeja tai julkisissa tiloissa tapahtuvaa valvontaa, vihapuhetta ja etnistä profilointia. Rampataiteen ytimessä on kokonaisvaltainen ymmärrys niin yksilöstä kuin yhteisöistä ja yhteiskunnastakin. Voidakseen tehdä työnsä hyvin – eli luodakseen mahdollisia ja saavutettavia tiloja vammaisille tekijöille – rampataiteen fasilitoijan tulee kohdata tosiasiat siitä, että millaisissa olosuhteissa vammaiset tekijät navigoivat niin taidemaailmassa kuin sen ulkopuolellakin. 

Rampataiteen fasilitointia tehdään yksilölähtöisesti ja niin, että ihmiset voivat vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon. Jotta esimerkiksi kroonisesti sairas ja prekaarissa asemassa oleva taiteilija pystyy parhaansa mukaan työskentelemään jossakin projektissa, se vaatii taiteilijan ja fasilitoijan yhteistä kartoittamista ja suunnittelua. Suunnitelman toteutusta taas tulee koko ajan muokata lennossa yhteisen tekemisen, oppimisen, palautteen ja alati vaihtelevien pystyvyyksien perusteella. Yhteistyö vaatii onnistuakseen avointa ja jatkuvaa kommunikaatiota. 

Turvallinen tila vai eriyttävä tila? 

Turvallinen tila juontaa englannin kielen käsitteestä ‘safe space’. Turvalliselle tilalle on esitetty useita määritelmiä. Tiivistettynä sen juuriksi nimetään usein Yhdysvalloissa noin viime vuosisadan puolivälissä kehittyneet alakulttuuriset käytännöt: queerihmiset kehittivät itselleen turvapaikkoja queerfobisen yhteiskunnan ulottumattomiin. Alakulttuurien luoma käytäntö on valtavirtaistunut ja mielestäni myös sen alkuperäinen tarkoitus on vesitetty. Nykyään turvalliseksi julistettuja tiloja löytyy aina underground-bileistä YK:n toimielinten tasolle. Turvallisen tilan keskiössä ovat erilaiset periaatteet eli ohjeistus, johon kaikkien tilassa tulee sitoutua. Olen aiemmin uskonut turvallisen tilan malliin ja ollut mukana kehittämässä sitä. Kokemusteni pohjalta käsitykseni mallin toimivuudesta on kuitenkin muuttunut. 

Ajattelen, että turvallisen tilan mallin käytön taustalla on usein hyvä ja tärkeä tarkoitus: valtarakenteiden ja epäoikeudenmukaisuuden haastaminen. Esimerkiksi klubiskenessä Suomessa tehty työ on avannut uudenlaisia tiloja ja käytäntöjä (esim. queerklubit, erilaiset antirasistiset tapahtumat, raittiit klubit). Turvallisen tilan mallilla halutaan viestiä, että tilassa kannustetaan kaikenlaisia ihmisiä osallistumaan, syrjintään puututaan, ihmisten itsemääräämisoikeutta pidetään olennaisena ja palaute otetaan tosissaan. Väitän kuitenkin että luodakseen tiloja, jotka ovat aidosti saavutettavampia, huomioivampia ja moninaisempia, nykypäivän turvallisen tilan malli on erkaannuttava ja jäykkä. 

Mallin historia on tiloissa, joita jotkut kutsuvat separatistiksi. Ehdotan ilmiön nimeksi ‘eriytynyt tila’. Kun ryhmä ihmisiä kokoontuu eriytyneeseen tilaan, pääsy rajataan tietyille ihmisille. Tällä on pitkät perinteet esimerkiksi erilaisten feminististen keskusteluryhmien muodossa. Eriytyneet tilat ovat olemassa syystä ja niillä on tietyt tavoitteet. Esimerkiksi jos yhteiskunnassa rasismia kokevat ihmiset järjestävät vaikka suljetun tapahtuman, en ymmärrä miten se olisi millään tavalla pois minulta, valkoiseksi rodullistetulta ihmiseltä, johon ei kohdistu rasismia. 

Turvallisen tilan malli voi olla toimiva ratkaisu joissain spesifeissä eriytyneissä tiloissa, mutta nähdäkseni ainoastaan niissä. Kun kyseessä ei ole perustellusti eriytynyt tila, mitä ‘turvallisuudella’ oikein tarkoitetaan kaikille avoimissa julkisissa tapahtumissa?  

Eriytynyt tila onkin toinen asia kuin tarpeettomasti eriyttävä tila. Eriyttävä tila syventää ihmisten välisiä kuiluja ja kärjistää vastakkainasetteluja – siis ajaa ihmisiä erilleen. Rampanäkökulmasta turvallisen tilan mallin nykyinen käyttö johtaa yleensä eriyttävien tilojen luomiseen.  

Fasilitoidessani Tulevan näyttämö -projektin työryhmiä pohdin aloittaako taiteilijaryhmän työskentely lukemalla ääneen turvallisen tilan periaatteet tai kirjoittaisimmeko jonkinlaisen version niistä. Hankkeen yhtenä tärkeimpänä tavoitteena on etsiä ja kokeilla kestäviä työtapoja esittävän taiteen alalle. Meidän rampataideryhmillemme tämä tarkoitti esimerkiksi työskentelyrakenteiden rampauttamisen projektia. Ehdotin siten työryhmälle keskeiseksi kysymystä, jonka varaan etenkin rampa associations -ryhmän työ lopulta rakentui: miten juuri me työskentelemme, harjoittelemme? Mikä on meille mahdollista, saavutettavaa, hedelmällistä? Mitä kaikkea tämä tarkoittaa, perusasioista lähtien? Mitä syntyy kun emme lähde oletuspohjalta vaan oikeasti kuuntelemme eri vastauksia näihin kysymyksiin?  

Minulle kävi pian selväksi, että jos olisin lähtenyt sullomaan vammaistaiteellista, avoimista kysymyksistä liikkeelle lähtevää ja uutta luovaa taiteellista työskentelyämme turvallisen tilan muottiin, ei projektissa olisi samalla tavalla voitu edetä kohti sen tavoitteita. Ymmärsin, että fasilitoijana minun tehtäväni ei ole tulla paikalle luennoimaan ylhäältä alas jotakin yhtä mallia, joka on oikeastaan kehitetty eri asiayhteyteen. Tehtäväni oli sen sijaan perustavalla tavalla pysyä avoimena ja mahdollistaa avoimuutta kommunikaatiossa. Tehtäväni oli luoda mahdollisimman hyvät olosuhteet meidän näköisen kollektiivisuuden kehittymiselle; ymmärtää meistä kustakin kumpuavia käytäntöjä, toiveita, ideoita, kokemuksia, huolia ja kysymyksiä. Turvallisen tilan mallin käyttö olisi turhaan lukinnut kommunikaatiota ja luonut siihen kohdistuvia oletuksia ja väärinkäsityksiä. Mallin käyttö olisi haitannut avoimuutta ja uusien työtapojen luomista. Se olisi erkaannuttanut meitä toisistamme. 

Rampa associations -työryhmän kanssa keskeisiksi metodeiksi meillä muodostuivat eri tavoin fasilitoidut avoimet keskustelut sekä esitelmät kuten taiteelliset saavutettavuusraiderit. Saavutettavuusraideri on yhteistyössä keskustelunavauksena toimiva dokumentti, jossa aloitetaan kartoittamaan kunkin saavutettavuustarpeita ja rajoja. Sen juuret ovat rampataiteessa. Työskentelimme raiderin kanssa etenkin Jemina Vainikka Lindholmin ja Jessie Bullivantin Access Riders -julkaisun (Frame Finland, 2020) pohjalta, joka taas perustuu mm. taiteilija Johanna Hedvan praktiikoihin. Toinen esimerkki työtavoistamme rampa associations -ryhmässä oli mediatyöpaja, jonka fasilitoimme yhdessä kahden muun taiteilijan kanssa muulle ryhmälle. Siinä ensin kartoitettiin laajasti ihmisten rajoja, kokemuksia, näkemyksiä ja suhtautumista erilaisiin esityksemme markkinoinnin ja viestinnän osa-alueisiin. Kartoituksen pohjalta keskustelimme, ja loimme yhteisiä linjauksia ja kommunikaatiotapoja. Prosessi sai runsaasti hyvää palautetta. Mediatyöpaja ei pyrkinyt luomaan ylhäältä annettuja sääntöjä eikä lähtenyt liikkeelle ‘turvallisuuden’ korostamisesta. Lopulta se loi nimenomaan selkeyttä, ennakoimista, luottamusta ja turvallisuutta. 

Näen fasilitoijan tehtävän erkaantumisen haastajana ja sen sijaan avoimuuden, läsnä olemisen ja yhteyden mahdollistajana. 

Saavutettavuus on vuorovaikutuksellinen prosessi 

Amerikkalainen runoilija Andrea Gibson puhuu turvallisuudentunteesta vapaasti lainattuna ja käännettynä näin:  

“Jos sinulla on ahdistusta ja pelkoja, älä vaan yritä pitää itseäsi turvassa.”  

Olen kehittänyt kokonaisvaltaista saavutettavuuden käytäntöä sekä työssäni että kaikenlaisessa rampakollektiivisessa toiminnassa viime vuosina. Sen mukaan saavutettavuus on vuorovaikutuksessa syntyvä ja elävä prosessi. Tämä prosessi muokkautuu erilaiseksi eri asiayhteyksissä, ja se voi tapahtua niin kaikille avoimissa yksittäisissä tilaisuuksissa kuin pitkissä työprosesseissakin. 

Yksilöillä ja ihmisryhmillä on kullakin oma tulokulmansa tähän prosessiin. Fasilitoijan tehtävä ei ole ottaa kantaa toisten kokemuksiin esimerkiksi siitä, onko tila saavutettava jollekin jonakin päivänä vai ei. Toisaalta saavutettavuustyöhön kuuluu myös objektiivisia mittareita, kuten esteettömyyden perusasioiden huomiointi. Mitattava esteettömyystyö on osa prosessin pohjatyötä, jonka päälle saavutettavuus voi rakentua. 

Vuonna 2023 Tulevan näyttämö -hankkeen rampa productions -työryhmän kanssa työprosessiimme kuului kriittistä ja hedelmällistä keskustelua turvallisen tilan mallista ja siihen liittyvistä ilmiöistä kuten sisältövaroituksista. Fasilitoimassani työprosessissa meillä ei ollut sisäisesti käytössä turvallisen tilan periaatteita. Ehdotin sen sijaan, että kävisimme sarjan keskusteluja projektin arvoista, tavoitteista, periaatteista ja vastuunjaosta. Teimme omannäköisiä muistiinpanoja ja kävimme moniarvoista keskustelua, jonka tavoitteena ei ollut yksimielisyys tai tiettyjen sääntöjen kirjaaminen. Pohdimme ja jaoimme kokemuksia siitä, miten esimerkiksi luottamus rakentuu. Työryhmämme kävi hedelmällistä kriittistä keskustelua myös festivaaliorganisaatio Baltic Circlen kanssa. Yhdeksi projektin keskeiseksi arvoksi muotoutui moniäänisyys, joka näkyi myös lavalla esimerkiksi silloin, kun taiteilijat toteuttivat vapauttaan tehdä omia ratkaisujaan koskien tiettyjä osia esityksestä. Prosessissa harjoiteltiin nojaamista suoraan ja moniääniseen kommunikaatioon olettamisen sijaan. Haasteelliset vastakkainasettelut muokkaantuivat työstettäviksi, ja työrauhan huolto ja ylläpito oli työryhmässä aktiivinen ja joustavampi tila.

Kokonaisvaltaisen saavutettavuuden prosessia suunnitellaan ja toteutetaan niissä olosuhteissa, joissa ollaan, resurssit rehellisesti kartoittaen. Rampaprojekteissa keskeistä on avoin kommunikaatio, laaja ymmärrys vammaisuuden eri ilmiöistä ja erilaisista saavutettavuustarpeista, tilanteiden tunnistaminen, jatkuva oppiminen, avoimuus palautteelle ja joustava suhtautuminen. Avain on ihmisten sisällyttämisessä kokonaisina. Sisällytetään ihmisten tarpeet, kysymykset, ilot, surut, oivallukset, tietotaidot, lähtötasot, ymmärrykset ja vuorovaikutetaan niiden kanssa. Turvallisen tilan malli ei niinkään edistä todellista sisällyttämistä. Se on usein jähmeää ohjeiden sanelua, joka jäykistää mielikuvitusta. Kuten rampakollegani ilmaisi keskustellessamme turvallisen tilan mallista, tuntuu, että monissa yhteyksissä sen käyttö tänä päivänä ennemminkin lopettaa keskustelun kuin mahdollistaa sitä.

Tarvitaan vuoropuhelua, soveltamista, kuuntelemista, tunnistamista ja avoimuutta palautteelle. Toisten tapaamista siitä paikasta käsin, missä kukin tosiasiassa on. Voisimmeko opetella työkaluja, suun avaamista, hiljaisuuden rikkomista, omien tunteiden tunnistamista ja kommunikoimista, tilanteisiin puuttumista, de-eskalaatiota, konfliktin rakentavaa käsittelyä?  

Tahdon keskittyä tekemään töitä sen eteen, että kaikilla olisi mahdollisimman esteetön pääsy tiloihin ja mahdollisuus tulla sisällytetyksi, mahdollisuus altistua kokemuksille ja muokkaantua niiden myötä. Kun kokonaisvaltaisen saavutettavuuden prosessia toteutetaan tilassa, fasilitoija ei sanoita, yleistä tai oleta ihmisten kokemuksia. Sen sijaan pyritään yhdessä mahdollistamaan se, että jokainen voisi kokea mitä sitten kokeekin. Konfliktit, turhaumat, hankaus, epävarmuudet, häpeä, virheet, turvattomuus – tervetuloa. 

 

Kirjoittajan kiitokset 

Suurkiitokset tuesta etenkin Elina, Marja, Hele, Salla, Pääsky. 

 

Isan henkilökuva: Isa Hukan kotialbumi