Tekijä: Maija

DiDa – Disability Day Art & Action -festivaali 1.12. Maijansali, Oodi.

YK:n kansainvälisen vammaisten päivän (3.12.) kunniaksi vuosittain järjestettävä DiDa – Disability Day Art & Action -festivaali vaalii taiteen ja kulttuurin moninaisuutta. Tämän vuoden teemana oli luonto. Myös tapahtuman esityksissä käsitys luonnosta näyttäytyi monimuotoisena.

Aluksi huomioni kiinnittyi tapahtuman nimessä käytettyyn englanninkieliseen termiin ”disability” ja sen merkitykseltään jonkin verran rajatumpaan suomennokseen ”vammaisuus”. Painotusero vaikuttaa osaltaan siihen, keiden ajatellaan kuuluvan ja kuka kokee kuuluvuutta vammaisuuteen. Ymmärrys vammaisuudesta on edelleen varsin kapea ja sen määrittely vaihtelee asiayhteydestä ja myös kokijasta riippuen. Maailman terveysjärjestö määrittelee disabled-termin kattavan laajemmin myös neurokirjoon kuuluvat, mielenterveyden ja traumakokemusten kanssa kamppailevat sekä pitkäaikaissairaat.

Toimittaja Sofia Tawast kirjoittaa Maailman Kuvalehden artikkelissaan ”Tiedostava kansalainen tsekkaa etuoikeutensa, mutta harvoin siihen kuuluu sana ’vammaton’ – Milloin on vammaisten vuoro?” määrittelyn haasteiden olevan osa vaikeutta keskustella vammaisuudesta. Viime kädessä se voi vaikeuttaa tämän maailmanlaajuisesti suurimmaksi lasketun vähemmistön asian ajamista. Tawast nostaa vammaisuutta yhteisesti määrittäväksi tekijäksi yhteiskunnan ableismin eli toimintakyvyn olettamiseen perustuvan syrjinnän. Vammaisuus määrittyy kulttuurisesti ja Tawast peräänkuuluttaa perustavaa muutosta tapaamme ajatella vammaisuutta. Kukaanhan ole kyvykäs kaikilla tavoilla ja kaikkien kyvykkyys vaihtelee elämän aikana. Antiableistisessa ajattelussa tämä on neutraali asia ja luonnollinen osa ihmisyyden kirjoa.

Amu Urhosen, Heini Sarasteen ja Sanni Purhosen vuonna 2022 laatima erinomainen ja kaikille luettavaksi suositeltava Vammaisuus ja journalismi. Opas toimittajille (PDF-tiedosto Kynnys ry:n verkkosivuilla) selventää lisää termien merkitysulottuvuuksia. YK:n vammaisten oikeuksien sopimuksessa käytetään vammaisista ihmisistä termiä ”person with a disability / ihminen, jolla on vamma”. Termi korostaa vammaa yksilön ominaisuutena. Etenkin eurooppalaisen vammaistutkimuksen piirissä puolestaan suositaan ”disabled person / vammainen ihminen”. Termi tuo vahvemmin esiin vammaisuuden poliittisena, yhteiskunnan tuottamana ilmiönä. Määritelmien sijasta huomion tulisi kuitenkin kohdentua ennen kaikkea siihen, toteutuvatko vammaisten oikeudet, yhdenvertaisuus ja syrjimättömyys.

DiDa-festivaalilla ravistellaan, haastetaan ja uudistetaan raikkaalla tavalla kulttuurisia käsityksiä. Ohjelmisto palkinnonjakoineen ja esityksineen kattaa monipuolisesti taiteen eri muotoja ja lavalla nähdään uransa eri vaiheissa olevia taiteilijoita ja taiteen harrastajia. Kullekin kokoonpanolle ja sooloesiintyjälle oli kuitenkin varattu rajatusti aikaa, joten nähtävillä oli otoksia laajemmista teoskokonaisuuksista. Keskityn siksi tässä nostamaan esille, millaisia teemoja tapahtuman taiteilijat esityksineen toivat esille.

Hullunkurisia kohtaamisia ja voimaannuttavaa taidetta

Tapahtuman juontajana toiminut Suomen sokein koomikko Tommi Vänni avasi festivaalin stand-up -esityksellä, jossa hän käsittelee kokemuksiaan näkevien maailmassa. Esitys sai miettimään tapoja kohdata eri tavalla aistivat, havainnoivat ja toimivat kanssaihmiset. Isoin luontevan vuorovaikutuksen este lienee se, että ihmiset eivät yksinkertaisesti tiedä eivätkä hahmota toistensa todellisuuksia. Hersyvä huumori on mitä otollisin keino käsitellä helposti hullunkuriseksi repsahtavaa kanssakäymistä ja edesauttaa kohtaavampaa vuorovaikutusta.

Taiteella on oma näkyväksi tekemisen, voimaannuttamisen ja valtauttamisen tehtävänsä. DiDassa esiintynyt tanssiryhmä Blue Flamenco Megafon kertoo teoskuvauksessa haluavansa vahvistaa flamencon voimalla ja viehkeydellä kehitysvammaisten ihmisten ääntä. Esityksessä he myös tanssivat sen todeksi. Siiri Tiilikan sooloesitys Birdsong, lintujen laulu avaa tanssin henkilökohtaista merkitystä tunteiden käsittelyn mahdollistajana. Teoksessa liikutaan lyyrisestä ilmaisusta synkkyyden purkamiseen ja vapaaseen irrotteluun. Tanssija kutsuu lopuksi yleisön, joko lavalle tai katsomossa istuen, tanssimaan. Sanoma kiteytyy musiikin sanoissa: ”Avaa sun kehollisuus / Se on tilaisuus löytää oma totuus / Luovuuden tie on auki, kun antaa sille aikaa / Aion kanavoida sisimmästäni puhdasta taikaa”.

Voimaannuttava hauskanpito on myös viittomakielisen Hand Maid Talents -kuoron ytimessä. Kunnianosoituksena kuurojen rytmiliikunnan ohjaaja Terttu Martolalle tehty debyyttiesitys Tribute to Terttu yhdistää perinteistä viittomakielistä kuorolaulua suomalaiseen kansanlaulun perinteeseen ja rytmikkääseen tanssiin. Näin myös viittomakieltä taitamaton pystyy ammentamaan ilottelusta, vaikka kokemus jääkin osittaiseksi. Teos siten samalla haastaa kyvykkyysolettamia. Kullakin on omat vahvuutensa ja rajoitteensa, ja moninaisuus on avartavaa.

Kieli ja ihmiskuva uudistuvat

Vammaisten ihmisten kokemusta käsittelevä taide ottaa myös osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Taiteessa vammaisuus on kuitenkin vain yksi tekijä tai piirre ja usein myös kokonaan ulospäin näkymätöntä.

Runoilija, toimittaja, kriitikko, suomentaja ja Kynnys ry:n tiedottaja Sanni Purhonen esittäytyi runokokoelmallaan Jos vain muuttuisin toiseksi (WSOY 2022). Purhonen käsittelee teoksessaan kulttuurista naiskuvaa, siihen sopimattomana pidettyä kehollisuutta, kuvaston keinotekoisuutta ja väkivaltaisuutta. Omassa lukukokemuksessani väkivallan eri ulottuvuuksista nousee esille eritoten määrittelyn väkivalta.

Runoilija hyödyntää kiehtovasti erilaisia lähteitä, kuten taidetta, satuja, historiaa, journalismia, lakia ja lääketiedettä, ja kommentoi kriittisen runoilmaisun keinoin niiden toiseuttavia kerronnan tapoja. Diagnostiikan, epikriisin ja hoitokäytännön kielenkäyttöön voi sisältyä myös (väki)vallan piirteitä. Purhonen on tuonut esimerkiksi blogikirjoituksessaan ”Sanasta vammaista, sarvesta härkää” Kulttuuria kaikille -palvelun verkkosivuilla hienosti esille, miten vähemmistöihin kuuluvat taiteilijat voivat ottaa sanat omaan käyttöönsä siten, että merkitykset muuttuvat todellisuutta vastaaviksi.

Taiteessa haastetaan kulttuurikentän normeja. Eri tavoin aistivissa, liikkuvissa ja toimivissa mielissä ja kehoissa on myös kaikki uutta luova potentiaali.

Viittomakielistä taidetta ja kulttuuria edustavan osuuskunta Ursa Minorin esikoisteos Growth (2021) on syntynyt halusta ravistella näyttämötaiteen normeja. Ensemblen taiteellinen johtaja ja teoksen ohjaaja Noora Karjalainen tuo Teatterin tiedotuskeskus TINFO:n haastattelussa esille taiteen uudistumisen tarpeen kohti nykyaikaista inklusiivista ja intersektionaalista ihmiskuvaa: ”Teatteritaiteen tulisi tunnustaa niin tekijöidensä kuin yleisönsä moninaisuus ja pyrkiä ilmentämään sen eri todellisuuksia.” Kuurojen aisti- ja kokemusmaailmaa keskittämällä taiteilija haastaa auditiivisen maailman luomia normeja.

Teoskuvauksen mukaan Growth on taiteellinen manifesti. Se on kamppailua irti normatiivisesta esitysperinteestä ja toiseuttavasta ihmiskäsityksestä, jossa kuurous on vieras ja tuntematon. Prosessi rinnastuu luonnon takaisin valtaamiseen ja ekologiseen sukkessioon eli seuraantoon. Käsitteellä viitataan eliöyhteisön jäsenten aikaansaamaan elinympäristön muutokseen. Tapahtumassa nähdyssä otoksessa Growth-teoksesta esiintyjien kehän kiertämisen, pidättelyn ja purkaantumisen sekä vallankäytön ja ohjailun dynamiikka muuntui orgaaniseksi yhdessäoloksi. Teos on kokonaisuudessaan nähtävissä tammikuussa Turun kaupunginteatterissa.

Tilallisen ajattelun kirkkautta ja suoraa kantaaottavuutta

Tanssija Fri Nilas Lindellin liikkeellinen runoteos Nunatak (2022) käsittelee erilaisten mielen ja fyysisten tilojen muotoutumista, niihin liittyviä normeja ja tilan laajentamista luovin keinoin. Yleisön joukosta liikkeelle lähtevä ja näyttämölle vähitellen siirtyvä tanssija hahmottelee kehollisesti liikkeellään tilaa ja samalla myös luo sitä. Esiintyjä rakentaa, rajaa ja laajentaa tilaa myös välineillä, kuten diabololla ja peileillä, ja runoilmaisun keinoin. Tilan ajattelu on kerroksellista ja alati muotoutuvaa kehollisen suhteen luomista ympäröivään.

Teoksen nimi tarkoittaa jäätiköstä esiin työntyvää kivikkoharjannetta tai vuorenhuippua. Tulkitsen sen vertauskuvallisesti yhdistyvän esityksessä ilmenneeseen erillisyyden kokemukseen ja toisaalta sen vastavoimaksi muotoutuneeseen yhteyden luomisen mahdollisuuteen.

Maailmanmusiikkia soittava yhtye Kaiunsäde puolestaan luo omissa sävellyksissään mitä moninaisimpia yhteyksiä yhdistämällä lyyristä kansanmusiikkia jazz- ja viihdemusiikkiin.

Tapahtumassa kuultiin myös suoria kannanottoja. Ympäristökasvatusta ja luontosuhteita tutkiva opettajakouluttaja ja kirjailija Hannele Cantell otti tärkeästi kantaa luonnon äärelle pääsyn esteettömyyden ja saavutettavuuden puolesta. Hänen mukaansa erityisesti päiväkodeilla ja kouluilla on tärkeä tehtävä ulkona oppimisen yhdenvertaisuuden edistämisessä. Maastoon lähteminen ja toimintaan osallistuminen tulee olla kaikkien oikeus.

Cantell on käsitellyt sairastumisesta johtuvaa elämänmuutosta teoksessaan Sekunnit ennen kaatumista (2022). Kirjassa henkilökohtainen laajenee yleisinhimilliseksi kokemukseksi. Samalla teos ottaa kantaa sairastuneiden ja vammaisten ihmisten asemaan. Asiaan, joka koskettaa paitsi yksilöitä ja läheisiä mutta myös koko yhteiskuntaa. Meitä kaikkia.

Kirjan näyttämösovituksen kantaesitys oli marraskuussa Suomen komediateatterissa Helsingissä ja teos jatkaa kiertueelle keväällä 2024. Tapahtumassa Cantell luki yhdessä näyttelijä Irina Pulkan kanssa otteen kirjan luontosuhdetta käsittelevässä luvusta Lehtikasat. Ympäristöstä huolehtimisen tärkeys, vaikka aikaan ennen sairastumista verraten vaillinaisilla voimavaroilla, kiteytyy luvun päätöksessä: ”[J]okainen haravanveto merkitsi toivoa. Mielen kirkastumista. Onnistumista. Perinteen jatkumista. Luonnon merkityksellisyyttä.”

DiDa-festivaali on hieno tilaisuus tutustua taiteilijoihin ja taiteen harrastajiin, jotka harmittavan usein toimivat marginaalissa ja joiden luoma taide jää laajan yleisön tietoisuuden reunamiin. Vammaiskulttuuri kukoistaa, mutta taiteilijoiden työn ja harrastustoiminnan tulee olla esillä ja osa laajempaa taiteen kenttää, myös ilman vammaisuuteen viittaavia etuliitteitä. Kuitenkin, kuten erityisasiantuntija Sari Salovaara kiteyttää blogikirjoituksessaan ”Miksi taidetta?” Vammaisaktivismia tekemässä -hankkeen verkkosivuilla, vammaisuuden valtavirtaistuminen taide- ja kulttuurialalla ei toteudu niin kauan kuin taiteen harrastamisen, opiskelun ja työelämään pääsyn esteettömyys ja saavutettavuus eivät toteudu. Taidekenttään sisäänrakennettujen normien purkaminen on tärkeää, jotta eri tavoilla kyvykkäät voivat toimia alalla, ja taiteen moninaisuus voi aidosti toteutua.

Mia Hannula

Kirjoittaja on taidehistorioitsija ja kriitikko.

DiDa-festivaalin verkkosivut

DiDa-festivaalin Facebook-sivu

Kuvat: Nurminenphotography Janita Nurminen