Leo Ikhilor: Paljastumisesta käsin

 

Henkilökuva Leosta. Viiksekkäällä Leolla on afrohiukset, yllä valkoinen neule ja sen alla kukikas kauluspaita. Hän katsoo kameraan, tausta on valkoinen.

Leo Ikhilor on suomalais-nigerialainen näyttelijä, tanssija, muusikko ja varsinkin kaikkea siltä väliltä. Taiteilijuutensa alkuvaiheessa, ennen opintoja Tampereen yliopiston teatteritaiteen tutkinto-ohjelma Nätyllä, hän meritoitui etenkin tanssijana ja koreografina. Ikhilor liikkuu tänä päivänä laaja-alaisesti erilaisilla näyttämöillä näytelmistä nykytanssiin ja konserteista musikaaleihin. Hän on työskennellyt useissa teoksissa muun muassa Tampereen Työväen Teatterissa, Turun Kaupunginteatterissa, Kansallisteatterissa, Kansallisoopperassa ja kansainvälisesti. Lisäksi Ikhilor on juontanut Ylen nuorten Moves Like Summeri -tanssiohjelmaa, josta hänet on huomioitu Koura-kunniamaininnalla (2022). 

 

 

Moi, mun nimi on Leo. Oon nuori taiteilija, erityislaatuinen ja uskon, että säkin. Päällimmäisin tunne näitä alkusanoja kirjoittaessa on pelko siitä, että erityislaatuisuudestani puhuminen muuttaa sitä tapaa, miten minua katsot. Luotan ja tiedän, ettei tää mee nyt niin, mutta välillä kuitenkin näyttämölle astuessani tunnen katsojien huomion kiinnittyvän siihen hetken verran. Aistin silloin näyttämöltä käsin tämän yleisön viipyilevän katseen hetken. Huomioni kasvaa itseään suuremmaksi havainnoksi, enkä pysty enää kääntämään ihmisten katseita seuraamaan lavalla toimittamaani asiaa. Hautaudun vääjäämättä hauraana tuon havainnon alle. Silloin turvattomimpana yleisön katseiden tulilinjalla on se intiimein, mitä yritän salata ja peittää. Se kaikki vaiva, mitä olen koko elämäni nähnyt haudatakseni aarteeni, palaa katseiden mukana porona ilmaan. Vaikka en korostaisi sitä, kaikki näkevät sen. Tein mitä tahansa, se on aina läsnä. Pyrkimys unohtaa peitetty ja olla tiedostamatta sen olemassaolo on sillä hetkellä turha, sillä minut on paljastettu. 

Eivätkö tarinat ala usein menneisyydestä?  

Syntyessäni oli selvää, etten tulisi koskaan solmimaan kengännauhoja, juoksemaan tai tekemään hienomotorisia askareita, kuten pitelemään kynää. Lääkärien äidilleni lausumista skeptisistä sanoista huolimatta olen sittemmin toki solminut kengännauhani, juossut puolimaratoneja, aloittanut kanteleen soiton viisivuotiaana, käyttänyt kynää ja niin edelleen. Tämä on ehkä hieman tärkeää tietää tämän tekstin lukemisen kannalta, mutta rehellisesti sanoen ajattelin tässä kohtaa kuitenkin keulia lapsuuden voittamattomuudellani. Olen tehnyt kaikkia mainittuja asioita, vaikka syntyessäni ei moista tulevaisuutta kyetty ennustamaan.  

Erityislaatuisuuteni on dysmelia, joka vaikuttaa raajoihini. Se luokitellaan harvinaisiin tuki- ja liikuntaelinvammoihin. Sen pystyy havaitsemaan käsistäni ja jaloistani. Huomattavin asia, mikä tuppaa sijaintinsa vuoksi usein olemaan esillä, ovat sormet.  

Vammaispalvelulain mukaan minua ei kuitenkaan lueta vammaiseksi, sillä sen kriteereihin kuuluvat ”pitkäaikaiset ja erityiset vaikeudet suoriutua tavanomaisista elämän toiminnoista” (Sosiaali- ja terveysministeriö). Minulla siis on vamma, mutta en ole juridisesti vammainen ihminen. 

Palataan menneisyyteen. Kun olin kasvanut ulos kanteleen rämpyttelystä, kiinnostuin rumpujen soitosta. Muistan pohtineeni ankarasti, juolahtaisiko mieleeni rumpujen sijasta jokin muu instrumentti, johon ei tarvittaisi suvereenia sorminäppäryyttä. Niin, että näkisin myös itseni sitä soittamassa. Ankara pohdinta ei johtanut tuloksiin: niinpä päädyin rumpuihin. Järkeilin rumpujen soiton auttavan myös katutanssilajeissa, joita olin alkanut harrastamaan. Soittotunneilla opettaja oli räätälöinyt minulle erilaisia harjoitteita, joilla optimaalista otetta kapulasta saatiin viilattua. Oppien siivittämänä sysäsin itseni vauhtiin ja lopulta rytmit kiihtyivät niinkin railakkaiksi, että taiteesta tuli osa minua.  

Näyttelijä. Leikkaus nykyhetkeen

Palataan paljastumisen kokemukseen. Mietit ehkä, mitä sillä tarkoitan. Kenties se voisi vertautua kaapista ulos tulemiseen. Se on kuin häpeään puettu pelko itseinhon siimeksissä. Keskeistä on, että sitä on vaikea kontrolloida. Reaktioita ominaisuuteeni on hankala ennalta tietää. 

Näyttelijäidentiteetin maastoissa olen usein pohtinut, mitä salaisuus merkitsee. Korviini on useita kertoja kantautunut lause ”näyttelijällä on hyvä olla salaisuus”, erityisesti opintojeni alussa Tampereen yliopistossa näyttelijäntaiteen tutkinto-ohjelma Nätyllä. Tämän mystisen lausahduksen kuullessani pääni sisäinen ääni totesi tietävänsä, mikä salaisuuteni on. Minulla oli maaginen tunne, että käsissäni oli jotain, jonka pystyisin piilottamaan. Tämä salaisuus saattaisi antaa minulle näyttelijänä lisää taikaa.  

Lol, joten, haparoiden aloin ymmärtämään, että näyttämöllä katseiden alla tietoisuuteni käsistäni saattaakin juurruttaa minua olemaan toisaalta äärimmäisen läsnä, mutta samalla se pakottaa minut suuntaamaan huomioni johonkin aivan muuhun kuin läsnäoloon. Johonkin omaan ja henkilökohtaiseen. Wait, what?! Miten huomioni voi yhtä aikaa olla intensiivisesti jossain toisaalla ja samaan aikaan jossakin omassa ja henkilökohtaisessa? No, käsitän tämän lähes samalla tavalla kuin näyttelijän tunnetyön. Toisinaan on paikallaan ammentaa tunnepisteitä omasta elämästä, etenkin silloin, jos se on turvallista ja roolihenkilö sattuu tuntemaan samansuuntaisia tunteita. Mutta entä jos roolihenkilön ei tulisi tiedostaa sitä, mitä käsillänsä tekee, samalla tavalla kuin siviili-, tai arkiminäni on siitä tietoinen? No, kokemukseni mukaan on toisinaan kiinnostavaa näytellä itseäni ja omia tahtotilojani vastaan. Se aukaisee sielua, ja ehkä nimenomaan se auttaa minua luomaan ja kokemaan jotain merkityksellistä. Ristiriidat pitävät valppaana, ne viehättävät.  

Pääsykokeissa Nätylle en kertaakaan tehnyt elettäkään ominaisuuteni näyttämiseksi, tai tullakseni paljastuneeksi. En halunnut erottua muulla kuin osaamisellani. Varmaankin alitajuisesti pyrin olemaan neutraali arvioitava ja sulautua muiden joukkoon. En tosin myöskään tarvinnut erityisjärjestelyjä kokeissa, joten asia ei siitäkään syystä noussut esille. Myöhemmin sain kuulla joidenkin raatilaisten huomanneen asian vasta useiden vaiheiden jälkeen. Toki havainnon hetki on saattanut olla vaikuttava kokijalle, mutta tähän en ole itse pyrkinyt. Olen vain ollut minä ja tullut paljastuneeksi.  

Opinnoissa kokemus paljastumisesta on ajan mittaan häivyttynyt. Muistan elävästi yhden ensimmäisistä soolotehtävistäni Nätyllä. Olin valmistellut luokalleni näyttämöllisen ulostulon. Menin lattialle vatsalleni makaamaan, levitin kädet sivuille ja annoin niiden olla ja näytellä, vaikuttua tilanteen tuntoisuudesta ja katseen kohteena olemisesta. Siinä kohtaa huomasin ulostuloni antavan minulle samaan aikaan turvaa ja yllättävän työkalun kohdata epävarmuuteni. Ruumiini antoi itselleen luvan olla itsensä ja osin vapaa siitä hetkestä eteenpäin, ainakin luokkalaisteni edessä. Vaikka totutuista olemisen tavoista ei eroon pääsisikään, totesin, että nimenomaan jonkinlainen riitti oli olennainen tämänkaltaisen tunteen synnylle. Hivenen haikeaa toki on, että ammatissa toimiessa tällaista hyväksymisrituaalia ei enää ole samalla tavalla mahdollista toimittaa. Siksi opettelen yhä toisinaan toimittamaan sitä mielessäni. 

Leo näyttelee valoissa. Hän on juuri puhumassa repliikkia, olemus on intensiivinen. Hänellä on kädessään paperi ja yllään 1940-luvun tyylinen miesten vaatetus. Taustalla kaksi muuta näyttelijää, toisella yllään naisen asu, toisella kelsiturkki.
Leo Ikhilor Viljamina esityksessä Hyvästi Mansikki (2024). Kuva: Kari Sunnari

Toinen olennainen taitekohta oli vuosikurssimme valmistama näytelmä Hyvästi Mansikki, jossa esittämäni roolihenkilö Viljami oli vammautunut sodassa. Teoksessa korostin samanaikaisesti niin Viljamin vammaa, kuin myös omaani. Viljami taitoi erityisen heikosti hienomotoriset askareet, kuten minkä tahansa tavaran pitelyn napakasti kourassa. Asiantuntijuuteni oli kohdallaan, sillä olin kokenut täysin samoja haasteita pitkin lapsuuttani. Huomasin pystyväni käytännössä operoimaan vammautuneen roolihenkilön ruumiillisuuden eri puolia – kykeneväisyyttä ja ei-kykeneväisyyttä – ja liikkumaan näiden ruumiintuntujen välillä. Oli myös puhdistavaa näytellä invaliditeettia – vastuullisesti.  

Kädet nyrkissä sormia ei näy. Erityisyyden torjumisen teoria

Haasteet ovat ihania. Pitkäaikainen pyrkimykseni on ollut piilottaa erityiset ominaisuuteni ja olla muiden silmissä vammaton. Olen oppinut elämäni aikana muistamaan muun muassa seuraavat asiat:  

  1. Pidä kädet nyrkin kaltaisessa asennossa, sillä silloin epämuodostumaa ei helposti erota. 
  2. Kättele käyttämällä kahta kättä, sillä näin voit saada kourasi tuntumaan normaalimmalta. 
  3. Poseeraa kuvissa niin, että sormesi rajautuvat ulos. 
  4. Käytä varpaat peittäviä sandaaleita yleisissä märkätiloissa. 
  5. Jos olet rannalla, hautaa varpaasi hiekkaan.

Toisaalta tiedostan, että minulla on piilottamiseen erityinen mahdollisuus. Ominaisuuteni ei poikkea mahdottoman paljon kosmeettisista normeista. Se ei vaikuta ajatteluuni mitenkään, pystyn kulkemaan ilman apuvälineitä, eikä isompia arkea haittaavia tekijöitä ole. Kun näitä luettelen, juolahtaa mieleeni hämmennys. Tekeekö tämä kaikki minusta jollain tavalla etuoikeutetun vammaisen henkilön? Kuulostaa vitsiltä – etuoikeutettu ruskea vammainen. Paitsi, että olen päässyt tuhansien joukosta kouluun, saanut tehdä lukioajoista lähtien alan töitä ja elänyt hilpeän esteetöntä elämää. Ei kuulosta enää vitsiltä. Voinko pelastaa itseni syöksyltä noidankehäajatteluun, jossa jollain on aina asiat huonommin? On hyvä tiedostaa, että olen samaan aikaan hyvin erityinen ja samaan aikaan en riittävän erityinen. Varmasti kaikille tämänkaltainen ajatusleikki tekee hyvää.  

Työnhaku on paljastumista

Vaikka olenkin pääsemässä itseäni piilottelevasta elämänasenteesta hiljalleen eroon, liittyy työnhakuun edelleen ehkä suurin paljastumisen uhka.  

Lähtökohtaisesti – eli minun tietääkseni joka kerta kun astun uuteen koekuvaus- tai esiintymistilanteeseen – ei taustastani tiedetä. Poikkeuksena ovat ne työnantajat, jotka ovat työskennelleet kanssani aikaisemmin, mutta näitä tilanteita on varsinkin aluksi ollut luonnollisesti vähemmän. Toki joku on saattanut nähdä töitäni jossain tai kuulla minusta, mutta itsehän en moisesta ole yleensä tietoinen, saati siitä mitä he ovat minusta kuulleet. 

En tarkalleen tiedä miksi, mutta olen kyseisissä tilanteissa ottanut tavaksi olla mainitsematta esimerkiksi käsistäni. Tämä käytänne aiheuttaa monta päällekkäistä kieppiä. Samaan aikaan saan toimia rauhassa ilman oletuksia, pohdintoja, yllätyksiä, tuijottelua, kiusallisuutta, siis kaikkia mahdollisia reaktioita, joita tiedostan muodostavani ja odottavani myös pääni sisällä. Silti samaan aikaan tiedän vääjäämättä paljastuvani.  

Myönnän pohtineeni, olisiko järkevää sanoa jo rooleja hakiessa, että ”oon Leo ja mulla on tämmöset sormet”. Mutta miksi haluaisin ehdoin tahdoin tuoda esiin jotain, joka on vähemmän olennaista kuin itse asia, eli ammattitaitoni?  

Täytyy myöntää, että Instagramissa toteutan täysin samaa linjaa, eikä tämä ole yhdentekevää. Nimittäin jos sosiaalisen median mieltää eräänlaiseksi näyttämöksi, tavoitan taiteilijuudellani siellä yhden laajimmista yleisöistäni. Rutiininomaisesti huomaan rajaavani kuvat mahdollisuuksien mukaan niin, että kädet leikkautuvat juuri ranteiden kohdalta. Poseeraan niin, että vammani säilyy näkymättömissä. Hallitsen ja suodatan katseita. Esiinnyn vammattomana. Sama ideologia pätee; miksi haluaisin ehdoin tahdoin tuoda esiin jotain, joka on vähemmän olennaista kuin itse asia, eli kauneus… Wait, what?! Niin, jep, kauneuteni on kokonaisuus, johon tulisi kuulua myös vammani. Silti koen varsinkin sosiaalisessa mediassa sen vievän huomion johonkin muuhun kuin julkaisuihini. Tunnen samoin kuin näyttämöllä. Se veisi huomion paljastumiseen. Kamala ajatus, että joku saisi haltuunsa intiimin haurauteni ja pääsisi tarkkailemaan sitä vapaasti. Ymmärrettävää, mutta minun puoleltani hieman vastuutonta. Voisinhan yhdistää, normalisoida, inspiroida ja heijastaa lisää voimaa muille aarteiden kanssa eläjille.  

Toisaalta haluan siis suojata itseäni ja omaa intiimiä identiteettiäni, mutta samalla tiedän, että minulla on jotain tärkeää sanottavaa ja jaettavaa. Yhtälö on mahdoton.  

Lopulta haluaisin vain unohtaa, että vammaisuus on osa minua taiteilijana

Taiteessa ihaninta olisi tuoda voimallisesti esiin ikitärkeitä teemoja ja kannustaa kohti aukiolemisen kauneutta. Samaan aikaan taiteilijuuteen liittyy olennaisesti ajatus katseesta. Sen laatuun ja vivahteisiin on usein mahdotonta puuttua. Miksi siis kokisin oikeudekseni ohjata katseita johonkin, jonka ajattelen olevan merkityksellisempää, kuin siihen, mikä on katsojien mielenkiinnon jo herättänyt? 

Syy on varsin luonnollinen: on pelottavaa antaa intiimien asioiden näkyä, ja vielä pelottavampaa on antaa niiden näkyä näyttämöllä.  

Mikään näyttämöllä oleva normista poikkeava ei ole neutraalia. Tahtomattakin siihen kytkeytyy aina ulkokohtainen painolasti. Se ei ole kiinni minusta, vaan se on senhetkisen näyttämön ominaisuus.  

Olen kohdannut keskusteltavan värisokeasta roolituksesta, mutta entäpä sitten ominaisuussokea roolitus? Voisiko se olla jotain, mitä tulevaisuuden esiintyvien taiteiden kentältä löytyisi enenevissä määrin? Toivon niin. Samaan aikaan tiedän, että ominaisuudet ovat yksi merkittävistä tekijöistä, kun näyttelijöitä valitaan rooleihin ja erilaisiin positioihin. Toivon, ettei yleinen konsensus kuitenkaan ole se, että erottuvien ominaisuuksien ajatellaan vievän jotain pois roolihenkilöistä, tai tuovan niihin jotain epäoleellista. Ikään kuin täysin kykenevä ihminen olisi jollain tavalla neutraalimpi tyhjä taulu. Ei pitäisi olla mahdoton ajatus, että erilaisia ominaisuuksia omaavia esiintyjiä voitaisiin tottuneesti liittää sellaisiin tarinoihin, joiden osana heitä ei välttämättä olla totuttu näkemään. Tiedämmehän syvyyden, laajemman näkökulman ja samaistumispinnan syntyvän taiteeseen tällä tavoin. 

Merkityksellisyyden elämänvoimaa 

Tätä kirjoittaessani tunnen vastuuta ja olen toisaalta inspiroitunut tuomaan taiteilijuuteeni entistä enemmän itsesensuroimatonta, intiimiä ja omakohtaista. En kuitenkaan halua synnyttää ajatusta, että tämä veisi kohti itselleni epäkiinnostavaa autofiktiivistä rypemistä, jossa henkilö lopulta hyväksyy itsensä ja omat epävarmuutensa, ja näin emansipoituu imelästi.  

Taiteelliseen identiteettiini on tuntunut tähän asti istuvan orgaanisesti ajatus siitä, että toimin kulttuurin kentällä varsin laajalla osaamisella höystettynä taiteilijana. Liikun viihteen ja taiteen laaksoissa, tavoittelen kohti sitä, mihin kykenen ja ehkä piirun verran pidemmälle. Se, mitä ulkopuoliset tämän sivutuotteena saattavat minun ominaisuuksistani havaita, on toki kiinnostavaa. Kaikki mitä näyttämöllä näkyy, voi olla aina jollekulle uutta ja samaistuttavaa, merkityksellisyyden elämänvoimaa. Välillä tietenkin pohdin, kuinka kokonaisena näyttämöllä ikinä ylipäätään voi tulla nähdyksi? Vai onko kyse vain havaintojen palasista, jotka yhdessä kontekstin kanssa muodostavat kosmoksen? Senkin täytyy olla tarpeeksi. Näyttämö jo itsessään pakottaa vain osan todellisuudesta näkyväksi, tai ainakin ehdottaa tiettyjen yksityiskohtien korostumista ja piirtymistä tarkemmiksi.  

Olen aina pitäytynyt ehdottomuudessa kykeneväisyyteni suhteen. En näe rajoituksia siinä, mitä voin tai pystyn tekemään, eikä se ole ajan myötä juuri muuttunut. Tietysti olen herännyt tunnistamaan rakenteita. Aistin paikkani niiden keskellä tarkemmin ja tuntuvammin kuin koskaan. Siksi osaankin varmuudella sanoa, että täällä on vielä tilaa heille, jotka tavoittelevat kohti sitä, mihin kykenevät ja piirun verran pidemmälle. Tilaa heille, jotka ansaitsevat tulla paljastuneeksi. 

 

Leon henkilökuva: Juha Mustonen