Kategoria: Kirjoitukset

DiDa – Disability Day Art & Action -festivaali 1.12. Maijansali, Oodi.

YK:n kansainvälisen vammaisten päivän (3.12.) kunniaksi vuosittain järjestettävä DiDa – Disability Day Art & Action -festivaali vaalii taiteen ja kulttuurin moninaisuutta. Tämän vuoden teemana oli luonto. Myös tapahtuman esityksissä käsitys luonnosta näyttäytyi monimuotoisena.

Aluksi huomioni kiinnittyi tapahtuman nimessä käytettyyn englanninkieliseen termiin ”disability” ja sen merkitykseltään jonkin verran rajatumpaan suomennokseen ”vammaisuus”. Painotusero vaikuttaa osaltaan siihen, keiden ajatellaan kuuluvan ja kuka kokee kuuluvuutta vammaisuuteen. Ymmärrys vammaisuudesta on edelleen varsin kapea ja sen määrittely vaihtelee asiayhteydestä ja myös kokijasta riippuen. Maailman terveysjärjestö määrittelee disabled-termin kattavan laajemmin myös neurokirjoon kuuluvat, mielenterveyden ja traumakokemusten kanssa kamppailevat sekä pitkäaikaissairaat.

Toimittaja Sofia Tawast kirjoittaa Maailman Kuvalehden artikkelissaan ”Tiedostava kansalainen tsekkaa etuoikeutensa, mutta harvoin siihen kuuluu sana ’vammaton’ – Milloin on vammaisten vuoro?” määrittelyn haasteiden olevan osa vaikeutta keskustella vammaisuudesta. Viime kädessä se voi vaikeuttaa tämän maailmanlaajuisesti suurimmaksi lasketun vähemmistön asian ajamista. Tawast nostaa vammaisuutta yhteisesti määrittäväksi tekijäksi yhteiskunnan ableismin eli toimintakyvyn olettamiseen perustuvan syrjinnän. Vammaisuus määrittyy kulttuurisesti ja Tawast peräänkuuluttaa perustavaa muutosta tapaamme ajatella vammaisuutta. Kukaanhan ole kyvykäs kaikilla tavoilla ja kaikkien kyvykkyys vaihtelee elämän aikana. Antiableistisessa ajattelussa tämä on neutraali asia ja luonnollinen osa ihmisyyden kirjoa.

Amu Urhosen, Heini Sarasteen ja Sanni Purhosen vuonna 2022 laatima erinomainen ja kaikille luettavaksi suositeltava Vammaisuus ja journalismi. Opas toimittajille (PDF-tiedosto Kynnys ry:n verkkosivuilla) selventää lisää termien merkitysulottuvuuksia. YK:n vammaisten oikeuksien sopimuksessa käytetään vammaisista ihmisistä termiä ”person with a disability / ihminen, jolla on vamma”. Termi korostaa vammaa yksilön ominaisuutena. Etenkin eurooppalaisen vammaistutkimuksen piirissä puolestaan suositaan ”disabled person / vammainen ihminen”. Termi tuo vahvemmin esiin vammaisuuden poliittisena, yhteiskunnan tuottamana ilmiönä. Määritelmien sijasta huomion tulisi kuitenkin kohdentua ennen kaikkea siihen, toteutuvatko vammaisten oikeudet, yhdenvertaisuus ja syrjimättömyys.

DiDa-festivaalilla ravistellaan, haastetaan ja uudistetaan raikkaalla tavalla kulttuurisia käsityksiä. Ohjelmisto palkinnonjakoineen ja esityksineen kattaa monipuolisesti taiteen eri muotoja ja lavalla nähdään uransa eri vaiheissa olevia taiteilijoita ja taiteen harrastajia. Kullekin kokoonpanolle ja sooloesiintyjälle oli kuitenkin varattu rajatusti aikaa, joten nähtävillä oli otoksia laajemmista teoskokonaisuuksista. Keskityn siksi tässä nostamaan esille, millaisia teemoja tapahtuman taiteilijat esityksineen toivat esille.

Hullunkurisia kohtaamisia ja voimaannuttavaa taidetta

Tapahtuman juontajana toiminut Suomen sokein koomikko Tommi Vänni avasi festivaalin stand-up -esityksellä, jossa hän käsittelee kokemuksiaan näkevien maailmassa. Esitys sai miettimään tapoja kohdata eri tavalla aistivat, havainnoivat ja toimivat kanssaihmiset. Isoin luontevan vuorovaikutuksen este lienee se, että ihmiset eivät yksinkertaisesti tiedä eivätkä hahmota toistensa todellisuuksia. Hersyvä huumori on mitä otollisin keino käsitellä helposti hullunkuriseksi repsahtavaa kanssakäymistä ja edesauttaa kohtaavampaa vuorovaikutusta.

Taiteella on oma näkyväksi tekemisen, voimaannuttamisen ja valtauttamisen tehtävänsä. DiDassa esiintynyt tanssiryhmä Blue Flamenco Megafon kertoo teoskuvauksessa haluavansa vahvistaa flamencon voimalla ja viehkeydellä kehitysvammaisten ihmisten ääntä. Esityksessä he myös tanssivat sen todeksi. Siiri Tiilikan sooloesitys Birdsong, lintujen laulu avaa tanssin henkilökohtaista merkitystä tunteiden käsittelyn mahdollistajana. Teoksessa liikutaan lyyrisestä ilmaisusta synkkyyden purkamiseen ja vapaaseen irrotteluun. Tanssija kutsuu lopuksi yleisön, joko lavalle tai katsomossa istuen, tanssimaan. Sanoma kiteytyy musiikin sanoissa: ”Avaa sun kehollisuus / Se on tilaisuus löytää oma totuus / Luovuuden tie on auki, kun antaa sille aikaa / Aion kanavoida sisimmästäni puhdasta taikaa”.

Voimaannuttava hauskanpito on myös viittomakielisen Hand Maid Talents -kuoron ytimessä. Kunnianosoituksena kuurojen rytmiliikunnan ohjaaja Terttu Martolalle tehty debyyttiesitys Tribute to Terttu yhdistää perinteistä viittomakielistä kuorolaulua suomalaiseen kansanlaulun perinteeseen ja rytmikkääseen tanssiin. Näin myös viittomakieltä taitamaton pystyy ammentamaan ilottelusta, vaikka kokemus jääkin osittaiseksi. Teos siten samalla haastaa kyvykkyysolettamia. Kullakin on omat vahvuutensa ja rajoitteensa, ja moninaisuus on avartavaa.

Kieli ja ihmiskuva uudistuvat

Vammaisten ihmisten kokemusta käsittelevä taide ottaa myös osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Taiteessa vammaisuus on kuitenkin vain yksi tekijä tai piirre ja usein myös kokonaan ulospäin näkymätöntä.

Runoilija, toimittaja, kriitikko, suomentaja ja Kynnys ry:n tiedottaja Sanni Purhonen esittäytyi runokokoelmallaan Jos vain muuttuisin toiseksi (WSOY 2022). Purhonen käsittelee teoksessaan kulttuurista naiskuvaa, siihen sopimattomana pidettyä kehollisuutta, kuvaston keinotekoisuutta ja väkivaltaisuutta. Omassa lukukokemuksessani väkivallan eri ulottuvuuksista nousee esille eritoten määrittelyn väkivalta.

Runoilija hyödyntää kiehtovasti erilaisia lähteitä, kuten taidetta, satuja, historiaa, journalismia, lakia ja lääketiedettä, ja kommentoi kriittisen runoilmaisun keinoin niiden toiseuttavia kerronnan tapoja. Diagnostiikan, epikriisin ja hoitokäytännön kielenkäyttöön voi sisältyä myös (väki)vallan piirteitä. Purhonen on tuonut esimerkiksi blogikirjoituksessaan ”Sanasta vammaista, sarvesta härkää” Kulttuuria kaikille -palvelun verkkosivuilla hienosti esille, miten vähemmistöihin kuuluvat taiteilijat voivat ottaa sanat omaan käyttöönsä siten, että merkitykset muuttuvat todellisuutta vastaaviksi.

Taiteessa haastetaan kulttuurikentän normeja. Eri tavoin aistivissa, liikkuvissa ja toimivissa mielissä ja kehoissa on myös kaikki uutta luova potentiaali.

Viittomakielistä taidetta ja kulttuuria edustavan osuuskunta Ursa Minorin esikoisteos Growth (2021) on syntynyt halusta ravistella näyttämötaiteen normeja. Ensemblen taiteellinen johtaja ja teoksen ohjaaja Noora Karjalainen tuo Teatterin tiedotuskeskus TINFO:n haastattelussa esille taiteen uudistumisen tarpeen kohti nykyaikaista inklusiivista ja intersektionaalista ihmiskuvaa: ”Teatteritaiteen tulisi tunnustaa niin tekijöidensä kuin yleisönsä moninaisuus ja pyrkiä ilmentämään sen eri todellisuuksia.” Kuurojen aisti- ja kokemusmaailmaa keskittämällä taiteilija haastaa auditiivisen maailman luomia normeja.

Teoskuvauksen mukaan Growth on taiteellinen manifesti. Se on kamppailua irti normatiivisesta esitysperinteestä ja toiseuttavasta ihmiskäsityksestä, jossa kuurous on vieras ja tuntematon. Prosessi rinnastuu luonnon takaisin valtaamiseen ja ekologiseen sukkessioon eli seuraantoon. Käsitteellä viitataan eliöyhteisön jäsenten aikaansaamaan elinympäristön muutokseen. Tapahtumassa nähdyssä otoksessa Growth-teoksesta esiintyjien kehän kiertämisen, pidättelyn ja purkaantumisen sekä vallankäytön ja ohjailun dynamiikka muuntui orgaaniseksi yhdessäoloksi. Teos on kokonaisuudessaan nähtävissä tammikuussa Turun kaupunginteatterissa.

Tilallisen ajattelun kirkkautta ja suoraa kantaaottavuutta

Tanssija Fri Nilas Lindellin liikkeellinen runoteos Nunatak (2022) käsittelee erilaisten mielen ja fyysisten tilojen muotoutumista, niihin liittyviä normeja ja tilan laajentamista luovin keinoin. Yleisön joukosta liikkeelle lähtevä ja näyttämölle vähitellen siirtyvä tanssija hahmottelee kehollisesti liikkeellään tilaa ja samalla myös luo sitä. Esiintyjä rakentaa, rajaa ja laajentaa tilaa myös välineillä, kuten diabololla ja peileillä, ja runoilmaisun keinoin. Tilan ajattelu on kerroksellista ja alati muotoutuvaa kehollisen suhteen luomista ympäröivään.

Teoksen nimi tarkoittaa jäätiköstä esiin työntyvää kivikkoharjannetta tai vuorenhuippua. Tulkitsen sen vertauskuvallisesti yhdistyvän esityksessä ilmenneeseen erillisyyden kokemukseen ja toisaalta sen vastavoimaksi muotoutuneeseen yhteyden luomisen mahdollisuuteen.

Maailmanmusiikkia soittava yhtye Kaiunsäde puolestaan luo omissa sävellyksissään mitä moninaisimpia yhteyksiä yhdistämällä lyyristä kansanmusiikkia jazz- ja viihdemusiikkiin.

Tapahtumassa kuultiin myös suoria kannanottoja. Ympäristökasvatusta ja luontosuhteita tutkiva opettajakouluttaja ja kirjailija Hannele Cantell otti tärkeästi kantaa luonnon äärelle pääsyn esteettömyyden ja saavutettavuuden puolesta. Hänen mukaansa erityisesti päiväkodeilla ja kouluilla on tärkeä tehtävä ulkona oppimisen yhdenvertaisuuden edistämisessä. Maastoon lähteminen ja toimintaan osallistuminen tulee olla kaikkien oikeus.

Cantell on käsitellyt sairastumisesta johtuvaa elämänmuutosta teoksessaan Sekunnit ennen kaatumista (2022). Kirjassa henkilökohtainen laajenee yleisinhimilliseksi kokemukseksi. Samalla teos ottaa kantaa sairastuneiden ja vammaisten ihmisten asemaan. Asiaan, joka koskettaa paitsi yksilöitä ja läheisiä mutta myös koko yhteiskuntaa. Meitä kaikkia.

Kirjan näyttämösovituksen kantaesitys oli marraskuussa Suomen komediateatterissa Helsingissä ja teos jatkaa kiertueelle keväällä 2024. Tapahtumassa Cantell luki yhdessä näyttelijä Irina Pulkan kanssa otteen kirjan luontosuhdetta käsittelevässä luvusta Lehtikasat. Ympäristöstä huolehtimisen tärkeys, vaikka aikaan ennen sairastumista verraten vaillinaisilla voimavaroilla, kiteytyy luvun päätöksessä: ”[J]okainen haravanveto merkitsi toivoa. Mielen kirkastumista. Onnistumista. Perinteen jatkumista. Luonnon merkityksellisyyttä.”

DiDa-festivaali on hieno tilaisuus tutustua taiteilijoihin ja taiteen harrastajiin, jotka harmittavan usein toimivat marginaalissa ja joiden luoma taide jää laajan yleisön tietoisuuden reunamiin. Vammaiskulttuuri kukoistaa, mutta taiteilijoiden työn ja harrastustoiminnan tulee olla esillä ja osa laajempaa taiteen kenttää, myös ilman vammaisuuteen viittaavia etuliitteitä. Kuitenkin, kuten erityisasiantuntija Sari Salovaara kiteyttää blogikirjoituksessaan ”Miksi taidetta?” Vammaisaktivismia tekemässä -hankkeen verkkosivuilla, vammaisuuden valtavirtaistuminen taide- ja kulttuurialalla ei toteudu niin kauan kuin taiteen harrastamisen, opiskelun ja työelämään pääsyn esteettömyys ja saavutettavuus eivät toteudu. Taidekenttään sisäänrakennettujen normien purkaminen on tärkeää, jotta eri tavoilla kyvykkäät voivat toimia alalla, ja taiteen moninaisuus voi aidosti toteutua.

Mia Hannula

Kirjoittaja on taidehistorioitsija ja kriitikko.

DiDa-festivaalin verkkosivut

DiDa-festivaalin Facebook-sivu

Kuvat: Nurminenphotography Janita Nurminen

Kulttuuria kaikille -palvelu koordinoi hanketta Tilaa taiteilijuuteen – vammaisten ja viittomakielisten taiteilijoiden yhdenvertaisuus vuosina 2022-2024. Yksi hankkeen yhteistyökumppaneista on Säätiöt ja rahastot ry, jonka kanssa Tilaa taiteilijuuteen -hanke järjesti Säätiöt saavutettavammiksi -tilaisuuden syyskuussa 2022 yhdistyksen jäsenille. Yhteistyö jatkuu hankkeen päättymiseen saakka ja jäsentilaisuuksia tulee vielä lisää syksyn 2023 aikana.

Tilaisuutta pohjustamaan hankkeessa toteutettiin kysely vammaisille ja viittomakielisille taiteilijoille koskien apurahoja ja niiden hakemista, johon vastasi 24 vammaista tai viittomakielistä taiteilijaa. Oli ilo huomata, että useat kohderyhmän taiteilijat vastasivat kyselyyn, eli asia on tärkeä ja se vaatii nyt huomiota.

Vammaiset taiteilijat ovat Suomessa tällä hetkellä vain pieni osa ammattimaisesti toimivista taiteilijoista. Se että vammaisia ja viittomakielisiä taiteilijoita on suhteellisen vähän, johtuu ennen kaikkea yhdenvertaisten koulutusmahdollisuuksien puutteesta mutta myös muista esteistä taidealalla toimimisessa.

Kyselyyn vastanneet taiteilijat olivat eri taiteenaloilta. Positiivista oli huomata, että vastanneista työskentelyapurahaa hakeneista taiteilijoista 50 % oli saanut henkilökohtaisen työskentelyapurahan. Toisaalta vastaajiksi saattoi valikoitua etenkin apurahoja saaneita henkilöitä. Tästä voi päätellä, että vastaajat ovat kenties jo suhteellisen hyvin perillä apurahamenettelyistä. Toisaalta esimerkiksi koulutuksen puute koettiin esteeksi hakea apurahaa, vaikka kiinnostavaksi taiteilijaksihan voi tulla montaa reittiä, myös ilman tutkintoa taidealalta.

Vammaisten taiteilijoiden kohtaamat ongelmat apurahan hakemisessa

Useat taiteilijat olivat hakeneet avustusta henkilökohtaiseen työskentelyyn (80 %), kuitenkin 63 % heistä totesi, että heillä oli vaikeuksia hakemisessa joko kielen tai hakemisalustojen teknisten ominaisuuksien saavutettavuuden kanssa. Riippuen vamman laadusta, syyksi vaikeuksiin mainittiin mm. vaikeudet liitteiden kanssa, näkövammaisilla teknisten apuvälineiden kanssa yhteensopimattomat hakemuspohjat, viittomakielisillä kielen vaikeudet ja se, ettei viittomakielistä ohjeistusta ole. Yleisesti nousi esiin haasteet ymmärtää sitä, millaisia vastauksia hakulomakkeiden kysymyksillä haettiin sekä ohjeistuksen puutteellisuus. Toivottiin selkiyttämistä, vaihtoehtoisia toteutustapoja ja mahdollisuutta kysyä ja saada hakemisessa apua.

Kyselyssä pyydettiin myös pohtimaan, mikä olisi taiteilijalle saavutettava tapa hakea apurahaa. Yleisin vastaus oli sähköpostihakemus ja/tai haastattelu.

Vammaisille suunnattu työskentelyapuraha?

Moni taiteilijoista koki sosiaaliturvan ja apurahat yhdistämisen mahdottomaksi yhtälöksi, mikä oli osalle vastaajista syy olla hakematta henkilökohtaista apurahaa taiteelliseen työskentelyyn. Valtaosa taiteilijoista toisaalta kannatti ajatusta vammaisille taiteilijoille suunnatusta työskentelyapurahasta. Keskusteluissa vammaisten taiteilijoiden kanssa on nimittäin aika ajoin noussut esiin, että vammaisille taiteilijoille voisi olla juuri heille suunnattu apuraha, jonka voisi saada esimerkiksi kerran uransa aikana. Tällä tavoin hakuasetelmassa heikommassa asemassa oleva hakija saisi mahdollisuuden intensiivisempään ja turvattuun työskentelyyn ja saisi luotua hyvän ponnahduslaudan uralleen.

Koulutuksen tärkeys

Vammaisten taiteilijoiden keskuudessa nousee aika ajoin keskustelua heikoista mahdollisuuksista päästä koulutuksen kautta kiinni ammattilaisuuteen. Tässäkin kyselyssä nousi esiin pelko hakea apurahaa muodollisen koulutuksen puuttuessa. Ovatko vammaiset taiteilijat jääneet paitsi apurahoista, koska ovat ilmaisseet hakemuksessa olevansa itseoppineita, sitä emme tiedä. Tärkeää on, että hakemuksia arvioitaessa on läsnä monipuolista asiantuntemusta niin, että hakemuksista osataan tunnistaa osaamista ja potentiaalia, vaikkei reitti taiteilijaksi olisikaan ollut se kaikkein tyypillisin.

Samaan aikaan Tilaa taiteilijuuteen -hankkeessa edistämme myös tiedon puutteesta johtuvien esteiden poistamista. Teemme esimerkiksi yhteistyötä taidealan koulutuksen tarjoajien ja vammaisten taiteilijoiden kanssa, jotta koulutukseen pääsyn mahdollisuudet paranevat.

Tukea hakuprosessiin

Taiteen kentällä tarvitaan tukea vammaisten taiteilijoiden apurahoja koskevissa asioissa, sekä hakijoiden että rahoittajien kohdalla.

Tilaa taiteilijuuteen -hankkeen aikana selvitämme yhteistyökumppaneidemme, esimerkiksi Säätiöt ja rahastot ry:n kanssa, kuinka taidealoilla jatkossa voitaisiin tukea vammaisten ja viittomakielisten taiteilijoiden taiteilijuutta ja luomisprosesseja paremmin, myös rahoituksen osalta. Kyselyn vastaajilla oli kehittämisehdotuksia apurahamenettelyihin – esimerkiksi selkeämpiä lomakkeita ja esteettömiä hakualustoja tarvitaan akuutisti. Ja kuten joku heistä totesi, ydinkysymys on yhdenvertaisuus.

Johanna Mattila

Kirjoittaja on näyttämötaiteilija, joka työskenteli Tilaa taiteilijuuteen -hankkeen projektikoordinaattorina helmikuuhun 2023 asti.

20 vuotta teatteri- ja mediatyöntekijän ammatissa ja sitten lautasella on aivan uusi kattaus – tunnen kuinka pohjoinen akseli kutsuu minua.

On kolmas päivä residenssissä, Haaparannalla.
Cp-vamma ja spasti lisäävät tunnetta siitä että olen “letkeä kuin rautakanki”. Tätä on odotettu, toivottu, kaivattu, tarvittu, tästä on myös iloittu ja apuraha tuo toimeentuloa. Aineen taidemuseon väen kanssa tapahtunut, ensimmäinen tapaaminen meni todella hyvin. Tunnen olevani enemmän kuin tervetullut. Mistäs nyt oikein puristaa, kaikenhan pitäisi olla enemmän kuin hyvin?

Mitä minä oikein olen mennyt lupaamaan?

Elinikäinen teatterin harrastaminen muuttui ammatiksi kun nelivuotiset AMK-opinnot paketoitiin vuonna 2002. Toki olin tähän mennessä oppinut että kaikkiin luoviin prosesseihin kuuluu epävarmuus. Me emme välttämättä varmuudella aina tiedä lopputuloksen tarkkaa muotoa, etukäteen.
Se selkeytyy matkan edetessä.

“Kaikkiin luoviin prosesseihin kuuluu epävarmuus”

Näihin on siis siedätytty – oli sitten kyseessä teatteri, tv-työ, draama, museohankkeet tai teatteriopetus. “Nyt et rupea jarruttelemaan”, sanoisi teatterin oppi-isäni Eino Airo.

En uskalla laskeutua epävarmuuteen. Olen tehnyt museoille erilaisia audiovisuaalisia sisältöjä 20 vuotta, mutta tällä kertaa määrittelen itse muodon: toinen sisältö tulee olemaan ihmisten tarinoiden tallentaminen ja se on tuttua kauraa, mutta entäs “se taide”? Tässä pitäisi omasta mielestä aika nopeastikin kehitellä se toinen, etäännytetty muoto.

Ensimmäinen etätapaaminen projektin mentorini, taiteilija Miia Kettusen kanssa ja kerron kaiken. Vähintäänkin hengästyttää, koska mitä se etäännytys on – en osaa sanoa. Sen tiedän, että tallennan paikalla ollessa kaikkea mahdollista kuvaa ja ääntä, vierailen ihmisten luona, otsikolla Etuovelta sydämeen – Från ytterdörren till hjärtat – mutta “se taidesisältö”…
Keskustelu auttaa. Lautasella oleva kakunpala ei tunnut olevan enää kivitalon kokoinen, ehkä se on pieni, kesämökin tapainen. Luultavasti kaiken voi vielä ns. palastella. Uskotaan niin.

Sitten vain tallentamaan videokuvaa miljööstä ja käy tavaton tuuri. Elo-syyskuun vaihteen viikon 2 päivää ja valo on täydellinen. Lähden residenssistä, Haaparannalta, kohti Torniota. Aurinko loihtii kesäkelit. Matka kestää normaalisti kävellen noin 10 minuuttia. Minulta vierähtää kuvatessa 2 tuntia. Onneksi toukokuussa operoitu lonkan tekonivel on jos asettunut. Ei kipua, vaikka liikun vielä avusteisesti, kävelysauvoilla.

Menen kohti rajaa. Vasemmalta lähestyy nuorisojoukko. “Noiden on pakko puhua arabiaa”, mietin ja päätän koeponnistaa huutamalla “Salaam alaikum”, johon saan riemuisan vastauksen “Salaam”, eli vapaasti käännettynä “Kaikkee hyvää ja rauhaa myös sulle”. Alue on näyttäny jo nyt, että rajaa ei ole – on jotain, joka varmaankin tulee vielä paljastumaan.

Alikulkutunneli ja olen Suomen puolella. Ilta-aurinko on uskomaton.
Pian takaa kuuluu “Mitä sie oikein hommaat?”. Pikkugangsterin kaveriksi esittäytyvä tyyppi lyöttäytyy seuraan. “Otakko viskiä kolalla?”. “En mie saata. Teen töitä, mutta sikarin mie tarjoan”, vastaan. Laatokankarjalaiset juureni paljastuvat. Meillä sopeudutaan nopeasti. Keskustelemme. Tutustumme ja poltamme sikarit. Saan ilmeisesti “hyvä jätkä” -leiman ja hän jatkaa matkaa,
sulaa osaksi ilta-aurinkoa ja horisonttia.

“Myö nähhään” -lause jää mieleen ja oivallan: täällä ollaan aitoja. Aika monessa kohtaa – myös siinä särössä. Asioita ei puleerata liikaa. Ja siitähän minä pidän. Sen komean iltavalon lisäksi. Samalla päätän ottaa seuraavalle reissulle mukaan polkupyörän. Käveltyjä kilometrejä on kertynyt lopulta yli 30. Käsittelen ensimmäisiä video-klippejä. Lisään värikylläisyyttä ja kontrastia.
Riittääkö se?

Maailma tulee liki

Yhteistyö Aineen taidemuseon kanssa sujuu saumattomasti.
Toisella residenssijaksolla käytössäni on omaa kalustoa ja museon kamera.
Saan sen aina päiväksi sisällöntuotantoon. Palautan aina aamulla ja noudan itselleni, iltapäivästä eteenpäin. Polkupyörä todellakin helpottaa tässä.

Keskustelemme museonjohtajan Virpi Kanniaisen kanssa siitä, että kuvattavien löytäminen tulee luultavasti olemaan haastavaa. Vierailen ihmisten kotona ja tallennan muistoja, joihin liittyy jokin esine. Toisaalta ei ole hätää. Kolmannesta residenssivierailusta tulee luultavasti “tohinaviikko”, ja hyvä niin.

“Voi herranjestas, mitä sitoutumista omaan asiaan!”

Saan museolta vinkin jutella torniolaisen Jouko Alapartasen kanssa.
Hän on toiminut parikymppisestä kuvataiteen ammattilaisena.
Tapaamme ensimmäisen kerran ja palaset jymähtävät paikoilleen – elinikäinen reitti, taide, kamppailulajit ja juurimusiikki. En voi muuta kuin ihailla.
“Voi herranjestas, mitä sitoutumista omaan asiaan!”. Minun täytyy tulla pohjoiseen tavatakseni tällainenkin ihminen. Ei todellakaan turha reissu, millään tasolla. Maailma on tullut liki ja se tapahtuu rysähtäen.

Teemme videotallenteen Joukon kanssa ja kyllähän siitä hieno tulee. Mitähän seuraavaksi ja mitenköhän se “taide-etäännytys” oikein lepää? Asia jaksaa näköjään kummitella, takaraivossa.

Mistä kummasta tätä pohjoista valoa ja asennetta oikein kumpuaa?

Silmät sikkurassa Tornion keskustassa – ei ole totta!
Kolmas residenssiviikko alkaa ja pohjoinen valoa antaa taas parastaan.
Mutta vieläkin parempaa on luvassa: kaksi visitteeraus -sessiota paikallisten kotona ja se tulee olemaan yhtä juhlaa.

Kitta Kulju avaa kotinsa oven. Hänen mummonsa asui tässä 1930- ja 40-luvulla.
He ovat itse perheen kanssa asustaneet tässä reilun vuoden. Eipä uskoisi. Tuntuu kuin he olisivat olleet tässä aina. Kerronta on syvää ja henkilökohtaista – vapaata ja soljuvaa. Mitään raja-aitoja ei ole.

Antti Kunnari noutaa minut Rajalla-ostoskeskuksesta ja menemme heidän kotiinsa. Paikan päällä minulle selviää, että kyseessä on paritalo: Antin vanhemmat asuvat seinän takana. Keskustelu on niin rehellistä, aitoa, maanläheistä ja koskettavaa, että minun on pidettävä kiinni pöydästä, jotta pysyn tolkuissani – voimakas tunne on kaataa minut. Session jälkeen Antti vie minut rajalle. “Kiitos, kun sai puhua”. “Kiitos teille”, vastaan. “Teillä on upea perhe ja suku”.

Silmäni sumenevat, kun pääsen alikulkutunneliin, joka johtaa Haaparannalle. Sumentuminen ei johdu pimeydestä, eikä nollakelistä, vaan onnen kyynelistä, jotka virtaavat kuumina ja lupaa kysymättä poskilleni. Olen tavannut Kitan ja Antin perheet. Se on upeaa. Täällä on henkisyyttä, joka kumpuaa jostain syvästä lähteestä. Onko se tuo rajajoki? En tiedä. Tunnen vain että olen tärkeässä paikassa – minulle hyvässä ja oikeassa paikassa.

“Seuraa epävarmuus – se on yhtä läpitunkeva kuin paikallinen syystuuli, joka vihmoo armotta ja omavaltaisesti yli rajan”

Tahti ja tunnelma muuttuu, kun pääsen videoedittiin. Taon muotoa 12 tuntia, tauotta – videota, musiikkia, äänimaailmaa. Kerroksittain kuvaa, hiomista ja lisää hiomista. Muutama idea toimii ja joitakin joudun hylkäämään. Se on sinällään tuttua, mutta silti. Saan tehtyä koevedosta Miia-mentorille. Minun pitäisi olla helpottunut, mutta kuitenkin – en pysty rentoutumaan. Tällaista ei ole ennen ollut. En usko tuskan kautta tekemiseen. En ole koskaan uskonut.

Tunnen meneväni vieläkin syvemmälle. Kohta kolahtaa joenpohjaan. Seuraa epävarmuus – se on yhtä läpitunkeva kuin paikallinen syystuuli, joka vihmoo armotta ja omavaltaisesti yli rajan. Olen nousemassa Torniosta poistuvaan linja-autoon. On tunne, että jotain huonoa tapahtuu. Pääsen autoon ja Miia-mentorin viesti poistaa paineet: “Tulee odottava fiilis tuon pohjalta, että haluan nähdä lisää”. Myöhemmin keskustelemme tästä enemmän. Kerron epävarmuudestani ja hänen tärkeästä roolistaan. Mentori on kyllä kullan arvoinen tuki ja turva.

Känslan är större än jag

Viimeistä residenssijaksoa edeltävät viikot ovat olleet työntäyteisiä. Muoto valmistuu. Viimein olemme avajaisia edeltävässä päivässä, pystyttämässä näyttelyn tekniikkaa museon Jari Hannuniemi ja Mikko Saarenpää apuna, sekä tukena. Ensilumi on satanut. Se on ollut minulle aina merkityksellistä – rauhoitun aina ja katson kaikkea “toisin silmin”. Se on on tällä kertaa myös toisen teokseni nimi – sen “etäännytetyn”, jota niin kipuilin.

Näyttelymestari Jarin kanssa on jo koeponnistettu sisältöjä. Uudet ajurit toimivat moitteettomasti, kerronta piirtyy hienosti näytöille, tila on juuri sopiva galleria Haaparannan kirjaston alakerrassa ja kaikki on valmista. Jopa niin että en edes suuremmin jännitä avajaisia. Päätän käyttää kirjaston yhtä kirjaa oraakkelina. Avaan kirjan summittaisesti ja siinä lukee vastauksena “Känslan är större än jag – tunne on minua isompi”. Näinhän se on täällä kaksoiskaupungissa ollut.

Näen teoksissa vielä parannettavaa. Ei haittaa. Hiomiset saavat odottaa vuoden 2023 Tilaa taiteilijuuteen -yhteisnäyttelyyn saakka.

Avajaiset koittavat. Haaparannan kulttuurisihteeri Pia Marttinen ja Aineen taidemuseon johtaja Virpi Kanniainen pitävät sykähdyttävät alustuspuheenvuorot, suomeksi ja ruotsiksi. Kaksikielisyys on meille valtava rikkaus. Yksi termi herättää mielenkiinnon. Kirjoitan sen nopeasti kämmeneeni.

Sitten on minun vuoroni avata suuni. Katson kämmeneen ja siinä lukee sana, jonka kulttuurisihteeri mainitsi: “funktionsvariation”. Ymmärrän sen siinä hetkessä, niin että yläkäsite “vammaisuus” joutaa jo historiaan ja puhumme “toimintakyvyn variaatiosta”. Tämä jos mikä on sivistystä ja sanon sen myös ääneen. Ei kovin soljuvaa kaksikielisyyttä. Nautin kuitenkin suunnattomasti että saan ilmaista näin.

“Yläkäsite vammaisuus joutaa jo historiaan ja puhumme toimintakyvyn variaatiosta. Tämä jos mikä on sivistystä.”

Avajaiset ovat sopivan pieni ja hyvin intiimi tapahtuma – juuri sellainen kuin juuri nyt on tarpeen. Keskustelemme ihmisten kanssa. Viivymme pari tuntia jossain liikutuksen ja naurun välimaastossa.

Olen löytänyt oman ääneni mediataiteilijana. Voiko enempää pyytää? Ei oikeastaan, paitsi että haluan takaisin Tornio-Haaparanta -akselille ja mitä pikimmin pääsen takaisin pohjoiseen sen parempi.

Teksti ja kuvat: Kari Toiviainen

Kari Toiviainen on on CP-vammainen, monialaisesti työskentelevä teatterin, tv-työn, median ja audiovisuaalisen ilmaisun ammattilainen, joka työsti Tilaa taiteilijuuteen -hankkeen residenssissä yhteisöllisen videotaideteosten sarjan.