Hanna Väätäinen: Taiteilijan työ horisontaalisena ja vertikaalisena liikkeenä
Hanna Väätäinen on vaatetusalan artesaani (Raseko, 2017) ja filosofian tohtori (Åbo Akademi, 2003). Väätäinen aloitti taiteellisten tutkimusmenetelmien käyttämisen 2000-luvulla toimiessaan tutkijana, tanssijana, ohjaajana ja koordinaattorina Taika-tanssissa, Kynnys ry:n Turun tanssiryhmässä. Väätäinen analysoi ryhmän toimintaa muun muassa vammaisuuden näkökulmasta kirjassaan Liikkeessä pysymisen taika: Etnografisia kokeiluja yhteisötanssiryhmässä (Eetos, 2009).
Myöhemmin Väätäinen on tehnyt yhteistyötä joensuulaisen näkövammaisen liikeimprovisaation harrastajan Anneli Tiilikaisen kanssa. He kehittivät yhdessä analyyttisia käsitteitä tanssien ja keskustellen erilaisten esteiden, erityisesti esteellisten ympäristöjen näkyväksi tekemisestä. Tästä työskentelystä Väätäinen kertoo artikkelissaan “Forming Common Notions in a Kinetic Research Collaboration”, joka on julkaistu antologiassa nimeltä Musical Encounters with Deleuze and Guattari (Bloomsbury, 2017).
Vuodesta 2017 lähtien Väätäinen on toiminut yhteisötaiteilijana käsityöaktivismin, sarjakuvan, sanataiteen ja tanssin aloilla. Yhdessä Marja Repokankaan kanssa hänellä on klovniduo Ellen ja Esteri, tanssivat klovnit. Väätäinen ohjaa käsityöaktivismityöpajoja naisille ja lapsille Turun valkonauha ry:n ylläpitämässä Kaikkien Naisten Talossa. Hän opettaa myös tanssin historiaa Turun ammattikorkeakoulussa, toimii kirjallisuuslehti Lumoojan toimituskunnassa ja Turun sarjakuvaseurassa.
Kun 2010-luvun puolivälissä liu’uin taiteellisen tutkimuksen parista taiteilijaksi, törmäsin tekstiin, jossa minua kutsuttiin sanalla emerging scholar. Termiä käytettiin tuolloin epävarmassa asemassa olevasta tutkijasta, joka oli nousemassa akateemisella kentällä ylöspäin, mahdollisesti jotain auktoriteettiasemaa kohti. Nimitys tuntui samanaikaisesti tutulta ja vieraalta. En nähnyt itseäni viettämässä työurani kahtakymmentäviittä jäljellä olevaa vuotta tietokoneen ääressä käyttämässä aikaani rahoitushakuihin ja yliopistohallintoon, joko edelleen epävarmassa asemassa tai mahdollisesti jo vakituiseen palkkatyöhön nousseena. Olin jättänyt avoimiksi tulleet oman alani akateemiset työpaikat hakematta ja alkanut pohtia, olisiko mahdollista pikemminkin laskeutua kuin nousta. Mietin oliko mahdollista jäädä vyöhykkeelle, jossa olisi aina vasta tulemassa joksikin (to emerge) – jonkinlaiselle esiin tulemisen kynnykselle tai rajalle – ja samalla kokea tulevansa nähdyksi ja saavansa työskennellä ilman jatkuvaa huolta toimeentulosta.
Minua puhutteli ranskalaisten filosofien Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin mannermainen filosofia. Tulkitsin heidän abstraktia ajatteluaan niin konkreettisesti, ettei se varmaankaan aina ollut helppoa Deleuze-tutkijakollegoilleni. Minua kiehtoi liikkumisen mahdollistama asioiden näkeminen useasta eri näkökulmasta. Halusin piirtää, tanssia ja ommella enemmän ja arvioida opintosuorituksia vähemmän. Halusin kuunnella tutkimushaastatteluja tanssien. Halusin soittaa liikennekartiota 20 asteen pakkasessa Turun kävelykadulla tietääkseni, mitä sanoa liikkeestä, esteettömyydestä ja Deleuzesta seuraavalla viikolla. Huomasin, mitä erilaiset taiteen tekemisen muodot antoivat toisilleen, kun liikuin niiden välillä. Kuunnellessani ihmisiä ja tilanteita tanssijana, opettajana, klovnina ja ompelijana, minulla todella alkoi olla jotain, mistä kirjoittaa runoja.
Tarinoiden pohjalta työskentely
Etnografista tutkimusta tehneenä taiteilijana suhtaudun vakavasti kuuntelemiseen ja yhteisöjen voimaan tehdä asioita yhdessä. Pidän tärkeänä tekstien ja kuvien lukemisen taitoa ja uusien työmenetelmien, tekniikoiden ja näkökulmien opettelua.
Etnografilla on taito saada ihmiset kertomaan tarinoita ja pohtia, mitä tarinoilla voi tehdä yhdessä. Yhdistämällä taiteen ja tieteen menetelmiä tarinoiden kertomiseen on mahdollista käsitellä mitä hyvänsä aiheita sekä konkreettisesti että abstraktisti. Pidin Kaikkien Naisten Talossa vuoden 2021 kesällä viikottain sarjakuvatyöpajoja, joiden aiheena oli naisten kohtaama rasismi suomalaisessa turvapaikkaprosessissa. Luimme aluksi yhdessä muun muassa Warda Ahmedin sarjakuvan Asenteet sanojen takana ja keskustelimme siitä. Kaikilla osallistujilla oli kokemuksia tilanteista, joissa Suomesta turvaa hakevat olivat joutuneet kokemaan rodullistavaa syrjintää. Kuulemani tarinat olivat pysäyttäviä. Monet käsittelivät rasismiin puuttumattomuutta ja herättivät kysymyksiä siitä, ketä niissä tilanteissa, joissa syrjintää kohdannutta ihmistä autetaan, yritetään oikeastaan ymmärtää.
Tiivistin osallistujien kertomukset käsikirjoituksiksi, joiden pohjalta osallistujat piirsivät sarjakuvien osia tai kokonaisia neljän ruudun pituisia sarjakuvia. Kokosin materiaalista kaksi pienlehteä Aina löytyy joku, joka ymmärtää ja Miksei kukaan puutu asiaan? Zinejä koostaessani aloin kiinnostua ruutujen ulkopuolelle sivun marginaaleihin ulottuvien tekstuurien piirtämisestä. Sarjakuvissa ruutuihin tai niiden ympärille piirretyt tekstuurit ilmaisevat usein kohtauksen tunnelmaa. Piirtämäni tekstuurit kasvoivat puuttumattomuuden ja ymmärtämisen käsitteiden ympärille. Ne kuvittivat ja reunustivat sarjakuvissa kuvattuja tilanteita abstraktisti.
Vaikka haluan runoissa kehitellä käsitteistä omia versioitani, sarjakuvassa minua kiinnostaa nykyään abstraktien tekstuurien käyttö. Myös runous ja tanssi ovat tällä hetkellä niitä alueita, joilla suuntaudun abstraktiin ajatteluun tarinoiden pohjalta työskennellen. Blogia julkaisevana runoilijana teen tämän kirjallisuuden marginaalin marginaalissa ja vaatteeseen sarjakuvia ompelevana taas sarjakuvan marginaalin marginaalissa. Outsider-klovnina toimin klovnerian marginaalissa.
Enemmän tekemistä, vähemmän teoksia
Hain rohkeutta akateemisista työympäristöistä taidekentälle siirtymiseen kahden vuoden mittaisista vaatetusalan ammattikouluopinnoista. Olin niin onnellinen oppiessani muotoilua, ompelua ja sovittamista, että minun piti välillä nipistää itseäni uskoakseni, että olin todella ompelusalissa tekemässä vaatteita. Opettajat evästivät meitä valitsemaan mahdollisimman pian, mihin haluamme keskittyä ja tulemaan hyväksi juuri siinä. Keskittymisellä opettajani tarkoittivat sitä, että kun jotain yhtä ja samaa asiaa tekee valtavan paljon, tuo tekeminen alkaa jossain vaiheessa kannattaa ja tuottaa tulosta.
Päätin hajauttaa huomioni ja toimintani niin, että säilyttäisin kiinnostukseni tarinoihin, yhdessä tekemiseen ja kokeiluun mutta pitäisin työskentelyn tuottamat teokset määrällisesti pieninä. Teokseni alkoivat olla tansseja, seinävaatteita, taidepukineita, sarjakuvia ja työpajoja. Aloitin runoblogin. Tein tekstiilisarjakuvan verhoon, ja eräs työkaverini kysyi oliko niitä enemmän. Vain tämä yksi, kerroin, mutta panin merkille kysymyksen sisältämän oletuksen. Taiteilijoiden ajatellaan olevan kiinnostuneita työstämään teoksistaan kokonaisuuksia, joita he sitten voivat tarjota gallerioihin tai museoihin näyttelyiksi tai kustantajille kirjoina julkaistaviksi. Olen ollut mukana näyttelyissä ja minulla on ollut kaksi omaa sarjakuvanäyttelyä. Lähdin kuitenkin ensisijaisesti etsimään teoskeskeisyydelle vaihtoehtoisia tapoja tehdä taidetta ja tuoda sitä esiin.
Työni alkoi olla yhteisöjen sekä eri taiteenlajien ja tekniikoiden yhdistelemistä niin, että liike ja prosessit painottuvat teos-, painos-, näyttely- ja esitysmäärien sijaan.
Monenlaisessa liikkeessä
Taiteilijana toimimiseeni kuuluu nykyään liikettä monessa eri merkityksessä. Ensinnäkin työhöni liittyy kulkemista paikasta ja yhteisöstä toiseen, toiseksikin tanssimista, kolmanneksi liikkumista hyvin eri tavoin arvotettujen asemien välillä ja neljänneksi siirtymisiä taiteenlajien välillä jopa samaa teosta työstäessäni.
Kuljen työpäivän aikana pisteestä toiseen joukkoliikennevälineillä ja jalan. Kirjoitan bussimatkoilla kulloinkin tekeillä olevaa artikkelia, runoa tai luentoa, sillä rahoitan taiteellista työskentelyäni muun muassa opettamisella ja artikkelien kirjoittamisella. Teen ehkä muutaman tunnin työtä aamulla omalla työhuoneellani ommellen sarjakuvaa vaatteeseen, menen sieltä ammattikorkeakouluun opettamaan tanssin historiaa ja jatkan sen jälkeen kävellen erään yhdistyksen ylläpitämään päiväkeskukseen, jossa huovutan asiakkaiden kanssa kantaaottavan taidekäsityön osia. Seuraava työpäivä saattaa alkaa toisen taiteilijan työhuoneelta apuraha-anomusta tehden, jatkua klovniharjoituksilla toisessa osassa kaupunkia sijaitsevassa liikuntasalissa ja päättyä muutaman tunnin päätetyöskentelyyn kirjastossa tai omassa kodissa. Työpäiväni ja -viikkoni ovat eräänlaista horisontaalista liikettä taiteenlajista ja yhteisöstä toiseen.
Saatan kuitenkin toimia saman viikon aikana niin monessa eri roolissa, että ihmiset pitävät sitä jännittävänä ja erikoisena. “Sulla on niin mielenkiintoinen elämä”, on lause, jonka saatan kuulla itsekin hyvin mielenkiintoisissa ammateissa toimivien ihmisten suusta. Viimeksi kuulin sen toiselta vanhemmalta lasteni koulussa. Olin kiinnittänyt rintaani merkin, johon oli kirjonut punaisella langalla sanat DANCE IS A HUMAN RIGHT.
On mielenkiintoista voida olla maanantaina tanssiva klovni, tiistaina käsityöaktivisti, keskiviikkona sarjakuvantekijä ja torstaina tanssin historian opettaja. On hauskaa, että voi käyttää koko perjantain runon kirjoittamiseen. On samalla vaativaa voida olla sarjakuvantekijä, joka hyödyntää tekemisessään kirjoittamista, tanssia ja ompelua. Vaikka rooli pysyy tuolloin samana, tekemisessä yhdistyvät kaksi tai useampi taiteenlaji. Samaan viikkoon voi kuitenkin sisältyä niinkin erilaista tekemistä taiteen tekemisen lisäksi kuin luennon pitäminen yliopistossa tai alihankintaompelua omalla työhuoneella.
Töiden kirjo mahdollistaa eri tavoin arvotetuissa rooleissa toimimisen. Moni suhtautuu eri tavoin henkilöön, josta tietää vain sen, että tämä osaa korjata vaatteen ja henkilöön, josta tietää vain sen, että tämä osaa kirjoittaa taiteellisen tutkimuksen. Suhtautuminen näkyy puheessa ja siinä, millaisia muotoja kanssani tehtävän yhteistyön oletetaan saavan. Tämä ero kiinnostaa minua. Ihmettelen sitä, miten paljon ihmiset olettavat tietävänsä ihmisten taidoista ja kyvystä saada jotain aikaan sen perusteella, mitä he tietävät tämän ammatista, koulutuksesta tai asemasta. Ihmettelen myös sitä, miten annettuina ihmiset ottavat eri taitojen arvon.
Saatan itse liikkua taitohierarkioissa saman viikon, joskus jopa saman päivän aikana alas, ylös ja takaisin alas ja saada kahdesta minulle samanarvoisesta työstä täysin eri kokoisen korvauksen. Käytän teoksissani hyväksi muun muassa sitä tietoa, jota tämä matalan ja korkean välinen vertikaalinen liike tuottaa. Runoblogissani olen tarkastellut eri ammattien välisiä ja ammattikuntien sisäisiä hierarkioita. Olen jättänyt blogiin myös kaikki vähemmän onnistuneet tekstit, sillä blogi julkaisumuotona sallii tekstien väliset tasoerot, runojen jatkuvan muokkaamisen ja kirjoittamisen prosessiluonteen näkyviin jättämisen toisin kuin kirjana julkaistu kokoelma.
Samba osana klovnityöskentelyä
Jotkut töistäni perustuvat eri elämänvaiheissa oppimiini tanssitekniikoihin. Tanssi on keskeistä esimerkiksi työssäni klovnina. Perustin Marja Repokankaan kanssa vuonna 2023 duon, jonka nimi on Ellen ja Esteri, tanssivat klovnit. Hyödynnän klovnityöskentelyssä erityisesti liikeimprovisaatiota ja brasilialaista karnevaalisambaa. Liikeimprovisaatiotaitoni ovat peräisin 2000-luvulta, jolloin tein taiteellista tutkimusta Taika-tanssissa.
Käyn turkulaisen sambakoulun G.R.E.S. Samba Cariocan järjestämillä tanssitunneilla usein monta kertaa viikossa ammentamassa tietoa ja hiomassa tanssitaitoa. Samba on taidemuoto, johon kuuluu tanssia, soittamista, laulamista ja pukujen tekoa. Samba jakaantuu erilaisiin tyyleihin, joita harjoitellaan tekniikkatunneilla. Joissakin karnevaalisamban muodoissa vaihdellaan räjähtävän nopeita ja sitkeän hitaita liikkeitä, tehdään kolmiulotteista iskevää liikettä lantiolla ja samanaikaisesti pehmeää aaltoilevaa liikettä käsillä. Joissakin toisissa taas pyöritään paikallaan ja keskitytään ylävartalon liikkeisiin enemmän kuin lantioon.
Klovnityössä olen onnistunut tekemään nimenomaan samban tanssimisesta osan ammattitaiteilijuutta. Klovnihahmoni Esteri nimittäin rakastaa sambaa. Hän saattaa kuitenkin sambata välillä niin koomisesti, ettei sitä välttämättä katsottaisi hyvällä sambakulkueen osana.
Vammaisuus sekä näkyy että ei näy työssäni. Silloin kun tanssin sambaa, vammani tulee esiin. Minulla on osittain halvaantunut oikea käsi. Karnevaalisamban perusaskeleeseen kuuluu käsien pehmeästi pyörivä liike vartalon sivuilla ja etupuolella. Kädet ojentuvat vuorotellen: kun oikea ojentuu sivulle, vasen tulee vartalon eteen ja kun vasen ojentuu sivulle, oikea tulee vartalon eteen. Pidän vamman vuoksi oikean käteni koko ajan koukussa vartalon sivulla. Tämä tekee samba no pé -askeleistani epäsymmetrisiä. Vamma ei kuitenkaan estä minua tanssimasta toisin kuin monille ei-vammaisille tanssin harrastajille tutut kivuliaat jalkavaivat tekevät.
Samba on afrobrasilialainen taidemuoto, jossa yhdistyvät afrikkalaiset ja eurooppalaiset vaikutteet. Samban ytimestä löytyvät improvisaatio, liikkeiden isolaatio ja synkopointi osana rytmin tulkitsemista. Synkopointia kutsutaan sambassa kontratempoksi ja se tarkoittaa rytmin muuntelua esimerkiksi heikkoja tahdinosia korostaen. Tanssiliikkeiden eriyttäminen ja rytmin elävä tulkitseminen tulevat sambaan sen länsiafrikkalaisista juurista. Afrikkalaiseen estetiikkaan kuuluu myös epäsymmetria ja terävät kulmat. Koukussa pysyvä oikea käteni tuo tanssiin epäsymmetriaa ja yhden ylimääräisen kulman samalla, kun keskivartalo saattaa liikkua pehmeän aaltomaisesti tai pysyä paikoillaan.
Minulle olennaisinta sambasta ammentavassa klovniesityksessä on kyky pitää tanssiminen omaa taitoa vastaavalla tasolla sekä intensiteetti ja energia sellaisena, että pystyn olemaan läsnä sekä yleisölle että esiintyjäparille. Klovnin ryhti voi välillä romahtaa eikä se osallistavassa klovniesityksessä näytä pahalta vaan hyvällä tavalla hassulta. Kohtaus saattaa jopa vaatia sitä. Siksi klovnihahmoni Esteri yhdistää sambaa ja liikeimprovisaatiota.
Strukturoitua improvisointia
Improvisoiminen on minulle usein helpompaa kuin valmiin koreografian oppiminen. Se johtuu varmasti taustastani liikeimprovisaation parissa ja siitä, että kehittelin 2010-luvulla improvisaatiota myös käsitteiden muodostamisen ja tutkimusaineiston analysoimisen menetelmänä. Joensuussa asuvan Anneli Tiilikaisen kanssa kokeilin myös esimerkiksi tanssielokuvan analyyttista katsomista tanssien. Lapsuudessa alkanut musiikkiharrastus ja opiskeluaikana tehdyt musiikkitieteen opinnot ovat harjaannuttaneet minua huomaamaan musiikista asioita, joita voin käyttää improvisoidessani. Strukturoitu improvisaatio tarkoittaa tanssissa sitä, että esitykselle on etukäteen mietitty rakenne, jonka puitteissa esiintyjät voivat itse päättää, mitä, miten ja missä järjestyksessä he joitakin asioita tekevät.
Taiteilijan työni on monesti eräänlaista strukturoitua improvisaatiota, joka perustuu kykyyn kuunnella, seurata ja viedä. Saatan suunnitella esimerkiksi sarjakuvatyöpajan hyvin huolellisesti, mutta päästää suunnitelmastani työpajan kuluessa irti. Saatan huomata, etteivät paikalle tulleet osallistujat juuri sinä päivänä pysty keskittymään siihen, mitä olen suunnitellut tekeväni heidän kanssaan. Heillä itsellään saattaa olla parempi ehdotus työpajan sen kertaiseksi tai tulevaksi sisällöksi. Jos en pysty kuulemaan näitä sisältöä koskevia ehdotuksia, työpajojen anti voi jäädä todella ohueksi sekä osallistujille että minulle.
Tanssivien klovnien Rajassa strukturoitu improvisointi tarkoitti sitä, että sovimme esitykselle tietyt vaiheet, jotka meidän oli käytävä tietyssä ajassa läpi. Vaiheiden sisällä improvisoimme. Olimme esittäneet Rajaa muutaman kerran, kun tulimme kertoneeksi sopimamme rakenteen puitteissa uuden tarinan, jota emme olleet ajatelleet esitystä suunnitellessamme. Siinä Ellen halusi tanssia yksin, Esteri puolestaan kosketuskontaktissa. Erilaisten vaiheiden jälkeen Ellen ja Esteri päätyivät tanssimaan yhdessä ja lähekkäin mutta koskettamatta kuitenkaan toisiaan. Katsojien oli mahdollista kiinnittää huomiota eri yksityiskohtiin, jolloin heidän tulkintansa siitä, mistä tämä yhdessä tanssiminen itse asiassa kertoi, vaihteli varmasti paljon. Esitykseen oli rakennettu myös konkreettinen raja kahdella liikennekartiolla. Esteri vartioi esityksen alussa tätä kartioiden välistä tilaa. Lopulta kartioiden merkitsemä raja hävisi kokonaan.
Klovniduo Ellen ja Esteri on käsitellyt esityksissään rajan tematiikan lisäksi erilaisissa ympäristöissä olevia muotoja ja liikkeitä ja esineiden laatuja ja käyttöä. Emme ole vielä käsitelleet vammaisuutta, mutta minulla on tunne, että senkin aiheen aika tulee vielä. Kun lähetämme teosehdotuksen johonkin tapahtumaan, emme välttämättä edes kerro, että toisella klovnilla on halvaantunut käsi ja että hän pitää itseään vammaisena tai että toisella klovnilla on vahva migreenitaipumus ja asentohuimaus. Kerromme nämä asiat, jos tapahtumassa, johon olemme hakemassa, on kyse vammaiskulttuurista tai jos tapahtumaan haetaan nimenomaan vammaisia tekijöitä.
Ellenin ja Esterin työskentelyssä liike konkretiasta kohti abstraktia on läsnä koko ajan. Esitysten aiheet ovat olleet yleisinhimillisiä ja helposti lähestyttäviä sekä lapsille että aikuisille. Rajassa käsittelimme rajojen ylittämisen tematiikkaa tavalla, joka puhutteli monenlaista yleisöä. Yleisö saattoi lähteä tulkitsemaan aihetta vammaisuuden, sukupuolen, seksuaalisuuden tai valtionrajojen ylittämisen kautta riippuen siitä, millaisiin asioihin se kiinnitti esityksessä huomiota.
Abstraktista kohti aktivismia
Runoja kirjoittaessani ja sarjakuvia piirtäessäni liikun usein konkreettisesta havainnosta kohti abstraktia ideaa ja sen käsitteellistä kehittelyä. Vietin viime kesänä puolisoni ja kahden lapseni kanssa viikon Roomassa. Puolisoni vuokrasi Roomassa sähköpyörätuolin liikkumisvälineeksi. Kirjoitin matkan aikana ja sen jälkeisinä viikkoina noin viisikymmentä Rooma-aiheista runoa, joista kahdessakymmenessä katsoin kaupunkia pyörätuolilla liikkumisen tai vammaisuuden näkökulmasta. Liikkuminen vuokrapyörätuolilla, jonka viallinen akku loppui välillä keskellä ylämäkeä, ei ollut ongelmatonta, ja me tervejalkaiset jouduimme kaikki vuorollamme työntämään. Iltaisin kirjoitin näitä tilanteita runoiksi, annoin tekstien levätä yön ja katsoin niitä tuorein silmin aamulla. Lähdin siinä vaiheessa työstämään tekstin abstraktia tasoa näkyvämmäksi. Luin kirjoittamisen rinnalla Mika Waltarin Rooma-aiheisia runoja ja kommentoin niitä sellaisen perheen näkökulmasta, jossa on pyörätuolilla liikkuva jäsen.
Julkaisin runot blogissani. Osassa niistä lähestyn abstrahointia hidastamalla lukijan lukunopeutta. Teen sen katkomalla sanoja. Silloin sellaisenkin lukijan, jolle lukeminen on yleensä helppoa, on vaikeaa hahmottaa runon sisältämiä sanoja ja lauseita nopeasti. Katkotut sanat luovat mielleyhtymiä ja merkityksiä, joista tulee runoihin yksi taso lisää.
Otan teoksissani joskus kantaa kulttuurissamme usein täysin kyseenalaistamatta jäävään lapsivihaan, lähisuhdeväkivaltaan, vammaisten syrjintään ja rasismiin. Kuuntelen bussissa, miten edessäni istuva eläkeläinen puhuu puolisolleen ja koetan kuvata todistamani henkisen väkivallan seuraavassa runossa. Runon ensimmäisestä versiosta päällimmäisenä välittyvä tunne saattaa olla tosikkomainen närkästys ja tuohtumus. Kun tekstin työstämistä jatkaa, saa etäisyyttä sekä huomaamaansa tilanteeseen että sen aiheuttamaan tunteeseen. Tämä voi tapahtua tekemällä runosta käsitteellisesti kiinnostava, absurdi tai humoristinen, mikä voi helpottaa vaikean aiheen käsittelyä ja lukemista.
Toisinaan työskentelyni muuntautuu konkreettisesta havainnosta abstrahoinnin kautta aktivismiksi. Kaikkien Naisten Talossa olemme tehneet suurikokoisia seinävaatteita, joita on ollut esillä neulegraffititapahtumissa ja banderollina mielenosoituksessa. Seinävaatteisiin olemme usein ommelleet tunnistettavia hahmoja ja kuvioita.
Vuonna 2021 teimme Turussa Knit’n’Tag-tapahtumaan Rauhan puun. Tapahtumassa teokset ripustetaan Aurajoen molemmin puolin kasvaviin lehmuksiin Tuomiokirkkosillan ja Kirjastosillan väliselle alueelle. Kaikkien Naisten Talossa tehdyt neulegraffitit ovat ottaneet kantaa inhimillisemmän turvapaikkapolitiikan ja rauhan puolesta. Tein Rauhan puuhun ruutuja, joihin jokaiseen kirjoin ompelukoneella yhdellä kielellä sanat “nimeni on” ja toisella kielellä sanan “rauha”. Ruuduissa luki esimerkiksi Nimeni on Salam (suomi ja arabia), Jag heter Mir (ruotsi ja venäjä) ja Az én nevem Paz (unkari ja portugali). Osallistujat kirjoivat teokseen erilaisia rauhan symboleita ja rauha-sanoja eri kielillä.
Osaan ruuduista tein abstraktia vapaakirjontaa eri värisillä langoilla reunoihin. Käytin abstraktien kohtien valmistamiseen ompelutöiden viimeistelystä jäävää lankajätettä, jota sommittelin erilaisiksi ryppäiksi ja kiinnitin ompelemalla koneella langanpätkien päältä.
Aktivismia läheni myös samana kesänä Naantalissa järjestettyyn sukka-aiheiseen neulegraffititapahtumaan tehty Kuka valvoisi Migriä? Ompelin pohjakankaaseen suurikokoisia silmiä puhki kuluneista sukista. Kysymys on maalattu kangasväreillä silmien yläpuolelle. Teoksen aihe ideoitiin We See You -yhdistyksen tapaamisessa ja tekemiseen osallistui ihmisiä sekä Kaikkien Naisten Talosta että We See Yousta.
Jo pelkkä kantaaottavan teoksen tekeminen ja sen esille saaminen museoon voi olla jollekin taiteilijalle yksi tapa olla aktivisti. Taiteen alojen rajoilla taide on aktivismia silloin, kun taidetta kannetaan mielenosoituksessa, kun sitä käytetään osana kansalaistottelemattomuutta, suoraa toimintaa, vetoomusta tai kampanjaa. Taiteen alojen rajoilla teos on aktivismia, kun se on tehty paikassa, jossa jonkin ihmisryhmän haavoittuvaa asemaa koetetaan parantaa muillakin keinoin kuin vain taiteella.
Hannan henkilökuva: Omakuva, Hanna Väätäinen