Aku Meriläinen: Kuinka minusta tuli seksityöntekijä – Nakurampa ja vammaispoliittinen pornotaide
Aku Meriläinen on mediataiteilija ja videosuunnittelija. Koneen Säätiön tukema Nakurampa-projekti on valokuvaaja Tuisku Lehdon ja Aku Meriläisen yhdessä toteuttama monivuotinen sosiaalisen median alustoilla tapahtuva esitystaiteen teos. Teoksessa Meriläinen tekee online-seksityötä avoimesti MS-taudin kanssa elävänä, muunsukupuolisena ja panseksuaalina ihmisenä. Meriläinen toimii taiteellisen tutkimuksen väitöskirjatutkijana Aalto-yliopistossa aiheen parissa.
https://www.instagram.com/nakurampa/
https://onlyfans.com/cripsexworker
— Jos kaikki olisi mahdollista, mikä olisi sinulle kaikkein tärkeintä?
Elisa esittää kysymyksen istuessamme biokaasuautossa matkalla Pohjois-Karjalan Outokumpuun. On kuuma heinäkuun päivä. Maisemassa vuorottelee tiheä havupuusto ja auringon paahtama viljapelto.
Olemme parhaillaan esityskiertueella Suomen itäisissä kylissä Kotiteatteri-työryhmän kanssa. Tänä kesänä kyseessä ei ole tavanomainen kiertue, vaan Kotiteatterileiri. Nimi tulee siitä, että kaikkien työryhmäläisen perheet ovat enemmän tai vähemmän mukana. Lauran, Tuomaksen, Ullan, Elisan ja minun kiertäessä esiintymässä, sekalainen läjä kumppaneita ja pikkulapsia suppailee, kokkailee, leikkii ja nukkuu päiväunia metsän siimeksessä järven rannalla Ullan mailla. Kesäleireily sopii hyvin Kotiteatterille, joka edustaa minulle eräänlaista valittua perhettä – lämmintä, kannustavaa, hyväksyvää ja vilpittömästi välittävää yhteisöä.
En mieti Elisan kysymystä järin kauaa – vastaus on minulle melko selkeä. Käyn mielessäni läpi eri näkökulmia kääntäessäni Škodan risteyksestä halkomaan seuraavaa kultaista peltoa.
— Seksi, vastaan. – Ehdottomasti seksi.
Äkkiseltään ajateltuna vastaukseni tuntuu naurettavalta. Vitsi se ei kuitenkaan ole.
Seksuaalisuus on ollut aina keskeinen osa elämääni. Lapsuudessa vietti ohjasi käytöstäni, teini-ikäisenä menin ahnaasti kohti uusia intiimejä kokemuksia ja nuoruudessa tein virheitä seksuaalisuuden saralla. Vasta harmillisen pitkällä aikuisiässä sopivat sanat ja mallit ovat päässeet yleistymään ja omaksuin ne itsekin: omien ja muiden rajojen merkitys, suostumuksesta kommunikoiminen, kaikkien ihmisten seksuaalioikeuksien toteutuminen, sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuus, monisuhteisuus, seksipositiivisuus, aseksuaalisuus, kehopositiivisuus, seksityö, mieskatse ja niin edelleen. Psykoterapian myötä olen alkanut ymmärtää seksin merkitystä itselleni sekä näkemään puutteita nuorena saamassani seksuaalikasvatuksessa ja seksuaalisuutta koskevassa yleisessä keskustelussa.
Käsitän vasta paljon myöhemmin, miten tärkeään hetkeen elämässäni Elisan kysymys osui. Seuraavana syksynä MS-tautini tuo mukanaan uuden pahenemisvaiheen käsien tuntomuutosten muodossa. Tämä on vasta kolmas selkeä pahenemisvaiheeni vuosien takaisen jalan puutumisen ja MS-diagnoosiin johtaneen näköhermontulehduksen jälkeen. Ennen käsien tuntomuutosta en ole onnistunut käsittelemään sairauttani tunteen tasolla.
Diagnoosin saamisen jälkeen haalin paljon tietoa aaltomaisesta MS-taudista: autoimmuunisairaus johtuu hermostoa suojaavan myeliinin rappeutumisesta; etenee pahenemisvaiheissa; on yleisin toimintakykyyn vaikuttava neurologinen sairaus nuorilla aikuisilla Suomessa, kaksi kertaa yleisempi syntymässä naiseksi määritellyillä, mutta mieheksi määritellyillä taudin aggressiivinen eteneminen todennäköisempää; vaikutus hermostoon yksilöllinen ja ennakoimaton; verrattain tutkittu sairaus; puhkeaa keskimäärin 30 ikävuoden kohdalla (eli työikäisillä ihmisillä ja työkyvyn ylläpito vaikuttaa varmasti intoon kehittää tehokkaampia lääkkeitä talouskeskeisessä yhteiskunnassa). Parantumaton. Riski sairastua on periytyvä.
Nautin syksyistä. Nukahtavan luonnon vetäytyvästä estetiikasta, harmaasta taivasta, ripsivästä sateesta, kuolevista lehdistä ja pakenevista linnuista. Ilmassa on tuoksu, jota en osaa nimetä.
Käsillä oleva syksy saa uusia sävyjä pahenemisvaiheen tuntomuutosten myötä. Kämmenissäni on näkymätön kihelmöivä kalvo, joka eristää minut kosketukseni kohteesta. Tuntuu kuin sormeni olisi vuorattu sulaneella steariinilla ja välillä jokin pistelisi kivuliaasti ihoani talin alla. En onnistu tuntemaan kumppanini pehmeää ihoa, kun silitän hänen paljasta selkäänsä. Pakaran kaunis kaari, kuoppa nivusten ja lantion välillä, herkkä kosketusta kaipaava niska ja täydelliset nännipihat pysyvät tavoittamattomissa sormieni hamuamisesta huolimatta. Tunnen ne kuitenkin huulillani. Maistan ihon. Mutta olen taipuvainen koskettamaan ja hyväilemään käsilläni. En osannut odottaa MS-taudin haastavan hellyyden, läheisyyden ja rakkauden osoittamisen tapojani näin voimakkaasti. Säikähdän ja sisäistän ensimmäistä kertaa, että toimintakykyni muuttuu todennäköisesti paljon ikätovereitani aikaisemmin.
Palaan ajatuksissani Pohjois-Karjalan pellot lävistävälle tielle ja lämminhenkiseen keskusteluun Elisan kanssa. Suoraviivainen vastaukseni seksistä elämän tärkeimpänä asiana tuntuu aina vain yhtä oikealta. Syksyinen pahenemisvaihe sörkkii seksuaalisuuttani tavalla, joka horjuttaa käsitystäni elämän merkityksellisyydestä. Siksikö koen MS-taudin nyt pelottavampana kuin aikaisemmin? Mitä itse asiassa pelkään? Onko käsitykseni seksistä ja seksuaalisuudesta niin normatiivinen, etten osaa kuvitella mielekkäitä tapoja nauttia ja tarjota nautintoa hermoston rappeutuessa? Miten voin ylittää tämän pelon? Minkä pitää muuttua? Oman suhtautumiseni seksiin? Yleisen käsityksen ja kuvaston seksistä? Molempien?
Tarvitsin kaksi vuotta kertoakseni MS-taudistani kotiteatterilaisille. Uskaltauduin avaamaan aihetta heille vasta ensimmäisen teoksemme valmistuttua. Silloinkin oli syksy. Kökimme porilaisen omakotitalon puutarhassa viileän illan verhoamana. Aiemmin päivällä olimme onnistuneesti esittäneet pieruja, kansallispukuja ja tankotanssia sisältävän Olohuoneessa-teoksen ensimmäistä kertaa. Esityksen jälkeen olo oli kepeä ja helpottunut. Kaksi vuotta kestäneen prosessin aikana keskinäisestä ilmapiiristämme oli muodostunut perheenkaltainen ja jopa rakkaudellinen. Poikkeuksellisen turvallisesta työryhmästä huolimatta olin suhtautunut varauksellisesti MS-taudin esille tuomiseen. Pelkäsin, että minut nähtäisiin ensisijaisesti sairauteni kautta tai päätöksentekokykyäni ja ajatteluani kyseenalaistettaisiin kognitiivisten muutosten vuoksi. Pelkoni osoittautui kuitenkin turhaksi.
Ajan myötä MS-taudin vaikutus ammatti-identiteettiini on muuttunut epävarmuudesta voimavaraksi. Olen perehtynyt queer- ja vammaistutkimuksesta ammentavaan crip-teoriaan ja aiempi käsitykseni vammaisuudesta on tullut haastetuksi. Huomaan aiemmissa asenteissani sekä toiminnassani ääneen sanomattomia odotuksia vammattomuudesta. Tarkemmin ajateltuna vammattomuuden harha tuntuu melko yleisesti jaetulta käsitykseltä ihmisyydestä. Yhteiskunnan taipumus painottaa työkykyä ihmiselämän tarkastelussa asettuu uuteen valoon, jos huomioidaan, että jokainen ihminen vammautuu jossain vaiheessa elämäänsä – usein aiemmin, kuin myöhemmin.
vaalilla 2018. Kuva: Jonne Renvall.
Kun luomme uutta työtä, millaisen ihmisen kuvittelemme sitä tekemään? Millaisia tarpeita hänellä on? Millaista ymmärrystä hänen mahdolliset vammansa hänelle antavat? Millaiset edellytykset yhteiskunnan avainasemiin kouluttautumiseen vammaisille suodaan? Entä millaisen ihmisen kuvittelemme työn asiakkaaksi? Millaisen toimintakyvyn kautta hän saattaa hahmottaa maailmaa? Miten hänelle tärkeän palvelun ja tuotteen suunnittelussa on huomioitu kehollinen tieto?
Itselleni merkittävimmät arkeen vaikuttavat MS-taudin tuomat muutokset liittyvät ajatteluuni ja vireystasooni. Ne saattavat näyttäytyä väsähtämisenä, poukkoilevana assosiaationa tai sanojen hapuiluna keskustelun yhteydessä, mikä vuoksi olen laatinut itselleni Isa Hukan rohkaisemana oheisen saavutettavuusraiderin.
Kognitiiviset muutokset ovat olleet ammatti-identiteettini muodostumisen kannalta arvokkaita. Ne tarjoavat minulle paremman mahdollisuuden tarkastella maailmaa antiableistisesti, eli auttavat minua tunnistamaan ja purkamaan vammaisuuteen sekä toimintakykyyn liittyviä syrjiviä piirteitä. Crip-teoriaan perehtymisen myötä olen ryhtynyt puhumaan rampaperspektiivistä: pyrkimyksestäni suhtautua jokaiseen ihmiseen lähtökohtaisesti vammaisena sen sijaan, että olettaisin ihmisten olevan vammattomia. Tämä ei tietenkään tarkoita, että tiedustelisin kenenkään diagnooseja. Sen sijaan olen oppinut kysymään, onko keskustelukumppanillani mahdollisesti jotain saavutettavuustarpeita, jotka olisi hyvä huomioida.
Syksyn edetessä käsieni tuntomuutokset ja Elisan kysymys saavat minut arvioimaan elämäni sisältöä uudesta näkökulmasta. Mitä todella haluan tehdä? Etenkin erilaiset henkiset esteet madaltuvat, kun pahenemisvaihe konkretisoi toimintakyvyn vaihtelevuuden. Onhan kyseessä ainut elämäni – miksi jättäisin tekemättä asioita, jotka koen tärkeinä? Voisinko jollain tavalla yhdistää taiteellisen osaamiseni, aktivistiset pyrkimykset ja seksuaalisuuteni? Mikä estäisi minua tekemästä esimerkiksi seksityötä?
livantin ja Jemina Lindholmin määritelmän mukaan yksilön kirjoittama
dokumentti, joka sisältää työelämään liittyviä tarpeita, toiveita ja rajoja.
Parhaimmillaan se voi toimia keskustelunavauksena saavutettavuudesta.
Aloitan puoli vuotta kestävän pohdinnan nettiseksityön aloittamisen mahdollisuudesta ja siihen liittyvistä näkökulmista. Olisinko valmis asettumaan esille henkisesti ja konkreettisesti täysin paljaana? Näyttämään itsestäni intiimin puolen ja haastamaan seksityön häpeäleiman? Tuomaan yhden äänen lisää seksuaalisuutta käsittelevään keskusteluun MS-taudin kanssa elävänä muunsukupuolisena ihmisenä. Alastomuus, seksuaalisuus ja porno ovat aina olleet osa taidetta, mutta mitä pornotaide voisi tarkoittaa 2020-luvun Suomessa?
Lopulta haluni tietää, voisiko feministisellä ja eettisemmällä pornolla olla yhteiskunnallista vaikutusta, voittaa pelkoni leimatuksi tulemisesta. Keväällä 2022 aloitamme yhdessä valokuvaaja ja dokumenttiohjaaja Tuisku Lehdon kanssa Nakurampa-projektin.
hallitsivat kuivatut, hauraat ruusut. Kuva: Tuisku Lehto,
2022.
Pystyykö nautinnolle antautumisella muuttamaan maailmaa?
Voiko kämmenen ja sormenpäiden nuoleminen olla taidetta ja aktivismia?
Suun kosteuden ja liukkauden kuljettaminen peniksen kärkeen.
Tai rintalihasten ja nännien puristaminen.
Sormien upottaminen peppuun.
Herkästi. Ahnaasti.
Ja Tuisku taltioi sen kaiken.
Sooloseksin aikana päiväuneksin.
Ajattelen kumppaniani.
Kumppaneitani.
Keskityn itseeni ja nautintooni.
Unohdan kameran ja yleisön ruutujen takana.
Sivelen pehmeää penistäni.
Ensimmäisellä kuvauskerralla minulla ei ole varsinaisesti erektiota.
Hyvä niin – ei erektio ole seksin edellytys.
Pidän myös kovaksi paisuneen elimeni rutistamisesta.
Raskaasti hengittämisestä.
Saatan kakoa dildo suussani.
Voihkia peppuni stimuloimisesta. Kesäkurpitsalla.
Huutaa pienesti ja katkonaisesti ejakuloidessani.
Minulla on tapana sulkea silmäni nautinnon aaltojen huipuilla.
Joskus haaveilen alistumisesta.
Sellaisesta, jossa peniksellinen komentaa minua ja ottaa minut.
Muistelen miten hyvältä toisen ihmisen muljahteleva elin tuntuukaan sisälläni.
Muistelen ryhmäseksiä.
Etenkin ensimmäisiä kertoja.
Ja etenkin sitä kertaa,
kun rakas ihminen ottaa peniksen sisäänsä kasvojeni yllä,
huulieni ja kieleni ulottuvilla,
niin lähellä, niin graafisesti.
Miksi suuseksin antaminen onkin niin ihanaa?
Toisen nautinto.
Toisen maku kielellä.
Viiksillä ja huulilla tuoksi,
jonka jätän joskus pesemättä pois ja pidän mukanani.
Muistelen niitä lukemattomia kertoja, kun kaksi ihmistä saa orgasmin samanaikaisesti.
Niitä kertoja, kun kolme ihmistä tulee yhtäaikaa.
Miten rakastankaan seksin, kosketuksen ja nautinnon kauneutta.
Sellainen mielihyvä on ihmisoikeus.
Ihan kaikille.
Ensimmäisten kuvausten jälkeen oloni on helpottunut ja innostunut. Kuvat näyttävät upeilta ja maailma hivenen vapaammalta. Esittelen kuvat Kotiteatterin muille jäsenille ja alamme yhdessä miettiä, miten voisimme tuoda ne osaksi seuraavaa esitystämme. On kevät. Uusien kukkien aika.
Akun henkilökuva tekstin alussa: Tuisku Lehto
