Salla Fagerström: Matkalla ammattikirjailijaksi
Salla Fagerström on toimittaja, käsikirjoittaja ja tietokirjailija, joka oppi lukemaan Aku Ankan avulla juuri ennen kuuroutumistaan. Hän on kirjoittanut neljä tietokirjaa kuurojen historiasta. Viimeisimmästä teoksestaan Kymmenen kirveeniskua (2023) hän sai Vimma-vammaiskulttuuripalkinnon. Fagerström on käsikirjoittanut niin teatteriin kuin televisioonkin, muun muassa Ylellä esitetyt matkailurealityt Jarkko ja kuuro Amerikka (2016) sekä Tanja ja kuuro Eurooppa (2018) ja lukuisia viittomakielisiä lastenohjelmia Pikku Kakkoselle.
Matka tähän pisteeseen on ollut yhtä aikaa lyhyt ja pitkä. Kun katson elämää taaksepäin, kiemurteleva kirjoittajanpolkuni katoaa kaukaiseen horisonttiin. Mutta toisaalta tuntuu, että vasta äsken olin viisivuotias, joka tavasi isän sylissä Aku Ankkaa. Luen Akua yhä, vaikka tilaus onkin lasteni nimissä, ja kirjahyllyssäni on Ankka-piirtäjä Don Rosan albumien keräilykappaleita. ”Kääk”-huudahdus on kulkenut mukanani koko elämän. Paitsi että minä en huudahtele ääneen, vaan kirjoittamalla.
Kuuloni alkoi heikentyä suunnilleen samoihin aikoihin, kun opin lukemaan. Kun olin lapsena vielä kahden maailman välissä – en aivan kuuro ja viittomakielinen, mutta en enää myöskään kuuleva ja puhuva –, kirjoista tuli minun maailmani. Luin määrättömästi ja tauottomasti, sen suuremmin valikoimatta tai suodattamatta. Minulle kelpasivat lastenkirjojen lisäksi tietosanakirjat ja Valitut palat, kuurojenkoulun asuntolan kirjahyllyn täytteeksi haalitut tylsät aikuisten opukset ja vanhat koulukirjatkin. Sukulaisvierailuilla eristäydyin kirjojen pariin, kun en ymmärtänyt muiden puhetta, eikä kukaan selittänyt, mistä nyt puhuttiin. Mummolassa halusin lukea olohuoneen hyllyssä olleita Kari Suomalaisen pilapiirrosalbumeita, mutta mummo kielsi, koska ne eivät muka olleet lapsille sopivia. Luin sitten Seuraa, Apua ja Maaseudun tulevaisuutta. Kuurojenkoulun pihaan kaarsi viikoittain kirjastoauto, josta haalin Viisikot ja Neiti Etsivät ja siirryin lopulta paksuihin aikuisten romaaneihin. Joskus yritin pitää kirjaa lukemistani kirjoista, pääsin sataan ja luovutin, koska en jaksanut enää luetteloida niitä.
Kipinä kirjailijan ammattiin syttyi varhain
Kirjat ja etenkin niissä käytetyt sanat tarttuivat päähäni kuin liisteri. Koska luin myös vanhaa kirjallisuutta, sanavarastoni oli jo varhain eriskummallisen pikkuvanha, ja sen panivat merkille kaikki minua syynänneet psykologit ja kuulontutkijatkin. Olin kuuroksi lapseksi poikkeustapaus, tuskin kovin tavallinen kuuroutuneeksikaan. Lukeminen oli minulle keino saada yhteys muihin ihmisiin, ja kirjoittaminen oli keino tuoda ajatukseni kuuluviin ilman, että joku oli heti korjaamassa ääntämistäni tai ihmettelemässä kummallista puheääntäni. Kun olin kenties kymmenen vanha, yritin rämpyttää tarinoita vanhalla kirjoituskoneella. Sormet osuivat kipeästi näppäimien väliin ja upposivat öljyiseen koneistoon. Isä hankki uudenaikaisen sähkökirjoituskoneen, jotta voisin kirjoittaa kirjan murtamatta sormiani. Silloin se jäi muutamaan liuskaan inspiraation kadottua, mutta myöhemmin olen ottanut vahingon takaisin ja oppinut, että kirjailija tarvitsee teräksiset perslihakset ja tarinan, joka haluaa tulla kerrotuksi. Kaipaan muuten yhä sitä kirjoituskonetta.
Siinä missä joillakin ihmisillä on absoluuttinen sävelkorva, minulle kehittyi eräänlainen absoluuttinen sanasilmä. Erotin isostakin tekstimassasta kirjoitusvirheet, hahmotin uuden, vaikean tai vierasperäisen sanan ensilukemalla, ja tiesin vaistomaisesti, miten kirjoitettiin kauniita lauseita. Jo lapsena sanoitin maailmaa kirjoista oppimillani ilmaisuilla, jotka kuulostivat minusta hauskoilta ja nokkelilta. Jos luin jostain kirjasta hienon lauseen, halusin kokeilla samaa omassa tekstissäni. Juuri ennen kuin Suomi liittyi Euroopan Unioniin, totesin aihetta käsittelevässä ainekirjoituksessani, että Kekkonen kääntyisi haudassaan. Olin ehkä seitsemännellä luokalla, enkä varmasti tiennyt mitään Kekkosen poliittisista linjoista, mutta sutkaus oli kaiketi tarttunut päähäni jostain lehtijutusta.
Sorto, loputon tarinoiden lähde
Opin suomalaisen viittomakielen 12-vuotiaana. Siitä tuli nopeasti arkikieleni, vaikka ilmaisuni olikin voimakkaasti suomen kielen värittämää. Tänä päivänä pystyn ilmaisemaan itseäni rikkaalla viittomakielellä, mutta tarvittaessa – jos vaikkapa tulkki ei saa minusta selvää – voin vaihtaa yksinkertaiseen suomeen nojaavaan ilmaisuun. Viittomakielet ovat ainutlaatuisia ja puheen dominoimassa yhteiskunnassa myös ainutlaatuisen väärinymmärrettyjä. Parilla pienellä kädenliikkeellä ja niihin yhdistetyllä ilmeellä voi viestiä parissa sekunnissa jotain, minkä puhumiseen menisi minuutti. Viittomakielen vaivattomuus ja visuaalisuus on viehättänyt minua alusta saakka. Mutta samalla minulle on auennut sen alisteinen asema ja sorrontäyteinen historia, yhteiskunnan sinnikkäät pyrkimykset sen hävittämiseksi. Kuuroilta on kielletty viittomakielen käyttäminen ja heidät on pakotettu puhumaan. Kuuroutta on pyritty kitkemään pakkosteriloinneilla ja syntymäkuurojen keskinäisellä avioliittokiellolla. Viittomakielinen yhteisö pitää tunnuskukkanaan voikukkaa. Se on paljonpuhuva symboli: niin monesti on viittomakieli ja kuurous yritetty kitkeä pois, ja niin monesti ovat uudet versomme puskeneet esiin yhteiskunnan rakenteista. Olen monesti miettinyt, miksi viittomakieltä on vihattu niin paljon, että se on haluttu hävittää maan päältä.
Sorto kaikessa hirveydessään on loputon tarinoiden lähde. Kun kirjoitin ylioppilaaksi ja muutin Helsinkiin miettimään, mitä haluaisin elämälläni tehdä, pääsin freelanceriksi Kuurojen lehteen. Varsin pian minut lähetettiin haastattelemaan iäkkäitä kuuroja, joilla oli kerrottavanaan niin kipeitä asioita, ettei 20-vuotiaan elämänkokemus riittänyt niiden sisäistämiseen. Noiden ihmisten kouluaikana opettajat olivat tukistaneet, lyöneet, potkineet ja heittäneet seinään, pakottaneet harjoittelemaan äänteiden tuottamista kuvottavilla menetelmillä, eikä asuntolassakaan ollut turvallista kasvaa. Sittemmin olen koko ammattikirjoittajan urani ajan kohdannut samojen tarinoiden eri versioita. Näistä tarinoista tein ensimmäisen näytelmäkäsikirjoitukseni nimeltä Pakko puhua (2007). Se kertoi 1950-luvun kuurojenkoulusta, kielen löytämisestä ja sen riistämisestä. Samat teemat ovat kulkeneet myös esikoisteoksessani Liisa Kauppinen – Tiedän sen mahdolliseksi (Like, 2019) ja true crime -tarinassa Kymmenen kirveeniskua (Like, 2023). Kuurojen historiasta ei yksinkertaisesti voi kirjoittaa sivuamatta samalla heidän kohtaamaansa väkivaltaa.
Tarina, joka nousee vammaisuuden yli
Poikkeuksellisten elämänkokemusteni takia olen taipuvainen fatalismiin: meillä jokaisella on ennalta määrätty tehtävä tässä elämässä. Uskon, että minusta tuli kuuro siksi, että voisin avata viittomakielistä yhteisöä, kulttuuria ja historiaa valtavirralle, rakentaa ymmärryksen siltaa tietämättömyyden leveän kuilun yli. Työ on kuitenkin haastava, sillä ihmisillä on tapana ummistaa silmänsä asioilta, jotka eivät kosketa heitä itseään. Kuinka puhutella suuria massoja, kuinka avata mahdollisimman monen tietoisuus? Kirjoitan kuuroista ja yritän tehdä sen vetävällä tavalla, mutta mitä hyötyä kirjoistani on, elleivät kuulevat ihmiset tunne houkutusta tarttua kuuroista kertovaan kirjaan? Miten madaltaa lukijoiden kynnystä tutustua johonkin, mitä he vierastavat? Yksi keino on valita niin hyvä tarina, että se nousee vammaisuuden yli.
Viittomakielisenä ammattikirjoittajana joudun tekemään kompromisseja monissa asioissa. Käytän viittomakielentulkkia silloin, kun haastattelen ei-viittovia ihmisiä artikkeleihin tai tietokirjoihin. Koska tulkit ovat erilaisia ja tulkitsevat viittomakieltä omalla persoonallaan ja omasta osaamisestaan käsin, muuttuu minunkin persoonani kuulijan korvissa. Jos tulkki haparoi tulkkauksessaan ja hakee sanoja, voi vastapuoli kuvitella, että takeltelu on minusta lähtöisin. Toisaalta taitava tulkki, joka tuntee ilmaisutapani ja kuurolle epätyypillisen sanavarastoni, pystyy tuomaan minua esiin autenttisella tavalla.
Toivoisin, että voisin käyttää aina samoja luottotulkkeja työssäni, mutta se edellyttää joka kerta kädenvääntöä tulkkeja välittävän Kelan kanssa. Arjessa en koe olevani vammainen, sillä voin liikkua esteettömästi ja hoitaa asioitani itse, pystyn pyörittämään lapsiperhearkea, opiskelemaan ja hoitamaan eläimiäni. Mutta Kelan tulkkauspalvelu palauttaa aina maan pinnalle muistuttamalla, että minun osallistumismahdollisuuteni yhteiskunnassa ovat pitkälti heidän armollisuutensa varassa.
Kuurosta kirjailijasta kirjailijaksi
Kun ryhdyin kirjoittamaan tosirikostarinaa ryöstömurhasta syytetystä kuurosta piiasta Ida Saarisesta, jouduin kauas oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Kuurojen tiivis yhteisö oli visusti unohtanut häpeäpilkkuna pidetyn Idan, sillä kuten nykyäänkin, yksi mädäksi mielletty omena saattoi pilata koko korin. Oli kuitenkin yhä elossa paljon kuulevia ihmisiä, jotka muistivat hänet. Haastattelemani ihmiset kohtasivat ja hyväksyivät minut ammattiroolissani, tutkivana kirjoittajana. Ehkä joillakin heistä oli ensin joitakin ennakkoluuloja kuurouttani kohtaan, mutta Ida Saarisen epäreiluna pidetty kohtalo yhdisti meitä. En ollutkaan ainoa, joka piti Idaa syyttömänä.
Matka Idan jäljillä vei minut Uuteenkaupunkiin, Lokalahdelle ja Turkuun. Sain kirjaan pienen apurahan Uudenkaupungin Suomalaisen Seuran Säätiöltä ja vietin sen turvin viikon Uudessakaupungissa kesällä 2021. Koin ensimmäistä kertaa, kuinka paljon tutuista ympyröistä pois lähteminen boostaa kirjoittamista. Vaikka minulla on kotonani ihana kirjoittajakupla, uskon että oikeaan vaiheeseen ajoitettu residenssityyppinen työskentely hyödyttäisi jatkossakin.
Kun Kymmenen kirveeniskua valmistui ja aikanaan julkaistiin, jouduin uudenlaisten tunteiden ja kokemusten äärelle. Nyt kirjaa ja Ida Saarisen tarinaa arvioitiin omana itsenään. Vaikka sitä markkinoitiin kuuron kirjailijan teoksena ja kuurolla päähenkilöllä, true crimen ystäviä yhdistää ennen kaikkea kiinnostus rikoksiin. Olen itsekin dekkareiden ja true crimen suurkuluttaja, mutta en koskaan kuvitellut julkaisevani aihepiiristä omaa kirjaa. Sain ensimmäistä kertaa hyvin moninaista palautetta tarinasta. Nautin siitä, että ihmiset keskustelivat Ida Saarisen kohtalosta ja kirjasta, sanoivat sitä vetävästi kirjoitetuksi ja jännittäväksi tai sekavaksi ja tarkoitushakuiseksi. Olin iloinen myös negatiivisista kommenteista, sillä ne todistivat, että olin viimein rikkonut jonkinlaisen lasikaton: noussut kuurosta kirjailijasta kirjailijaksi, jonka työ puhuttelee lukijaa.
Kirjoittaminen on kuin koskenlaskua
Arvelen että kirjoittajan – kirjailijan – identiteettini kehittyy sykleissä ja syklien sisällä vielä tasolta toiselle. Ensin olin toimittaja, joka haaveili käsikirjoittamisesta ja ehkä joskus kirjasta. Sitten tein ensimmäisen käsikirjoitukseni ja käsikirjoittamisesta tuli osa ammattiani. Haaveilin kirjasta, mutta en pitänyt itseäni tarpeeksi hyvänä. Kun ovi kirjan julkaisemiseen avautui yllättäen, minulla oli suuria vaikeuksia sanoa itseäni kirjailijaksi. Vasta neljännen kirjan jälkeen uskalsin käyttää itsestäni titteliä tietokirjailija, ja vasta silloin – neljä tietokirjaa julkaistuani! – kehtasin liittyä Suomen Tietokirjailijoihin.
Kannattaa ehkä profiloitua kuuroksi kirjailijaksi, koska se on poikkeuksellista ja sillä voi mahdollisesti myydä kirjoja. Mutta lopulta kirjailijan ammatilla ei ole mitään tekemistä kuulon kanssa. Siinä on kyse lahjakkuuden jalostamisesta aina paremmaksi versioksi. Se on kovaa ja kuluttavaa aivotyöskentelyä, kuin henkistä koskenlaskua, jossa pitää selvitä myös suvantovaiheiden yli. Kirjailija paljastaa itsensä lukijalle, altistuu epäonnistumiselle, kipeille kommenteille ja kritiikille. Mutta samalla se on mahdollisuus tulla vahvemmaksi ja herkemmäksi, mahdollisuus asemoida itse itsensä tässä maailmassa ja suhteessa muihin.
Sallan henkilökuva: Toni Härkönen
