Julkaisija: Tilaa taiteilijuuteen -hanke / Kulttuuria kaikille -palvelu sekä Tampereen yliopiston teatteritaiteen tutkinto-ohjelma, 2024
Valintakokeen yhdenvertaisuus ja saavutettavuus antaa hakijalle mahdollisuuden saada tietoa valintaprosessista sekä osallistua sen eri vaiheisiin riippumatta hakijan henkilökohtaisista ominaisuuksista. Saavutettavuuden huomioiminen varmistaa, että valintakokeet ovat kaikille turvalliset ja hakijat voivat tuoda esiin omaa parastaan.
Saavutettavuutta voidaan huomioida monella tasolla. Valintakokeissa sovellettavat yksilölliset järjestelyt ovat yhdenvertaisuuslakiin ja oppilaitosten toimintaa sääteleviin lakeihin perustuvia käytännön järjestelyjä, joita opiskelija voi hakea sairauden, vamman tai haitan vuoksi. Niitä varten tarvitaan asiantuntijalausunto hakijan sairaudesta tai vammasta.
Yksilöllisten järjestelyjen lisäksi saavutettavuuteen kannattaa kiinnittää huomioita valintakokeen kaikissa vaiheissa ja rakenteissa tarpeen mukaan. Kaikki vammat eivät näy päällepäin. Hakijalla voi olla toimintakykyyn liittyviä erityistarpeita, joiden huomioiminen ei vaadi virallisia, yksilöllisiä järjestelyjä.
Valintaprosessin suunnittelu
Huomioi aikataulussa, että saavutettavan valintaprosessin toteuttaminen saattaa tarkoittaa opetussuunnitelman tai valintaperusteiden muokkaamista. Aloita siis saavutettavuuden suunnittelu hyvissä ajoin, jopa vuosi ennen valintakokeita.
Pyri siihen, että valintakoetta suunnitteleva ja toteuttava ryhmä on moninainen ja että siihen kuuluu ihmisiä myös aliedustetuista ryhmistä.
Varmista, että valintaprosessin eri vaiheisiin osallistuvilla asiantuntijoilla on riittävä tieto ja ymmärrys valintaprosessin saavutettavuuteen liittyvistä seikoista, kuten yksilöllisistä järjestelyistä. Saavutettavuuskoulutuksia tarjoavat useat tahot, kuten Kulttuuria kaikille -palvelu.
Voit käyttää apunasi oman oppilaitoksesi yhdenvertaisuussuunnitelmaa. Varaudu kuitenkin siihen, että käytännön ratkaisut on etsittävä ja kehitettävä itse, ilman valmiita suunnitelmia.
Valintaperusteiden ja opetussuunnitelman tarkastelu
Kun arvioit opintojen ja valintakokeiden saavutettavuutta, älä oleta vaan ota selvää, mikä on tai ei ole mahdollista. Tämä voi tarkoittaa tutustumista uusimpiin saavutettavuusratkaisuihin tai niiden kehittämistä itse.
Lisätietoa saavutettavuuden ratkaisuista löytyy esim. vammaisjärjestöiltä ja Kulttuuria kaikille -palvelusta.
Tarkastele ennakkoluulottomasti opintojen tavoitteena olevaa ydinosaamista ja sitä, millä tavoilla opiskelija voi omaksua tarvittavaa tietoa, taitoja ja valmiuksia. Voiko ydinosaamisen saavuttaa myös tavoilla, jotka haastavat vallitsevia normeja?
Varo näennäistä moninaisuuden huomioimista, joka ei ulotu käytännön päätöksiin ja toimenpiteisiin asti. Tästä on esimerkkinä se, että oppilaitoksen nettisivuilla toivotetaan kaikenlaiset hakijat tervetulleiksi, mutta valintakokeissa ei ole tehty konkreettisia tekoja saavutettavuuden toteutumiseksi.
Tiedottaminen ja viestintä
Tarkista, onko saatavilla tietoa opintojen saavutettavuudesta ja opintojen aikana saatavasta tuesta. Saako hakija riittävän käsityksen siitä, mitä opinnot sisältävät eli mihin hän on hakemassa?
Kirjoita hakuilmoitukseen auki tieto siitä, minkä tyyppistä toimintaa hakijalta edellytetään kussakin valintakokeen vaiheessa ja miten saavutettavuutta hänen kannaltaan voitaisiin edistää. Kirjoita auki myös mahdollisuus hakea yksilöllisiä järjestelyjä. Esimerkki: Valintakokeen tehtävät sisältävät liikkumista ja puhumista näyttämöllä, haastatteluja ja kirjallisia tehtäviä.
Kuvaile valintakokeiden olosuhteita ja tehtävien laatua sen sijaan että luettelisit hakijan mahdollisia diagnooseja olosuhteiden kuvailussa. Esimerkiksi voit kuvailla kuuloympäristöä (onko käytössä induktiosilmukka), tilan esteettömyyttä tai mahdollisia liikkumisesteitä.
Pyri helppotajuiseen ilmaisuun hakuohjeissa, hakulomakkeissa ja viestinnässäsi. Voit tutustua esimerkiksi Selkokeskuksen ohjeisiin: Näin kirjoitat selkokieltä.
Huolehdi, että verkkosivujen, hakulomakkeen ja viestintämateriaalien ulkoasu on mahdollisimman saavutettava. Katso esimerkiksi Näkövammaisten liiton Ohje selkeän julkaisun suunnitteluun.
Tee yhteistyötä eri järjestöjen kanssa, jotta hakuilmoituksesi tavoittaa aliedustettuja ryhmiä kuten vammaisia, viittomakielisiä ja ulkomaalaistaustaisia hakijoita.
Jos hakuilmoituksella on vakiintunut muoto, johon ei saa lisätä kutsua moninaisille hakijoille, voit pyytää järjestöjä rohkaisemaan aliedustettujen ryhmien hakijoita hakemaan mukaan.
Valintakoetehtävien saavutettavuus
Varmista, että hakijoilla on etukäteen tieto siitä, miten he voivat hakea yksilöllisiä järjestelyjä. Kirjoita valintaperusteisiin, mitä järjestelyt voisivat olla ja rohkaise kysymään lisätietoja.
Kirjoita hakuilmoitukseen selkeästi, että yksilöllisiä järjestelyjä on haettava jo haun ensimmäisessä vaiheessa, kansallisen määräajan puitteissa.
Yksilöllisistä järjestelyistä on kansallinen suositus ja tieto jokaisessa oppilaitoksessa.
Yksilöllisiä järjestelyjä voivat olla
lisäaika
henkilökohtainen avustaja
esteetön liikkuminen
diabeteksen hoitovälineet
ennakkomateriaalien saavutettavat versiot
ruudunlukijan käyttäminen
pienryhmätilan käyttö
Yksilöllisten järjestelyjen lisäksi saavutettavuutta voidaan lisätä seuraavin tavoin:
Huomioi ja aikatauluta suunnitteluvaiheessa perehtyminen ryhmätilanteisiin, joissa on toimintakyvyltään erilaisia hakijoita. Mieti, miten liikuntavammaisen, näkövammaisen tai viittomakielisen hakijan ja tulkin/avustajan mukanaolo vaikuttaa liikkumiseen tilassa, puheen suuntaamiseen, vetäjän sijoittumiseen, ryhmätehtävien toteuttamiseen.
Ryhmätehtävissä tue ryhmädynamiikkaa, jossa kukaan ei jää ulkopuoliseksi ja kaikkien on mahdollista osallistua tehtävään.
Tarkastele valintakokeiden ajankäyttöä ja anna hakijoille riittävästi lepotaukoja. Erilaiset toimintakyvyn rajoitteet vievät hakijalta normaalia enemmän aikaa ja energiaa, mikä voi näkyä heidän suorituskyvyssään.
Pekka Heikkinen on Utajärvellä vuonna 1970 syntynyt näyttelijä. Hän on esiintynyt kotimaisissa elokuvissa ja televisiotuotannoissa, muun muassa Ylen sarjoissa Hovimäki, Seitsemän, Harvoin tarjolla ja Taivaan tulet. Hän on näytellyt myös teatterinäyttämöillä, mm. Kansallisteatterissa, Teatteri Siperiassa, Kiasma-teatterissa ja Hämeenlinnan teatterissa. Heikkinen palkittiin Veikko Sinisalo -palkinnolla vuonna 1998.
Haastattelun toimittivat Riikka Hänninen ja Maija Karhunen.
Olen monipuolinen teatterintekijä. Näyttelijän työtä olen tehnyt niin teatterin lavalla kuin elokuva- ja televisiotuotannoissa, ja olen toiminut myös ohjaajana ja kirjoittajana.Näyttelijän polkuni alkoi perinteisesti, kun opiskelin Teatterikorkeakoulussa, josta valmistuin vuonna 1996. Valmistuttuani sain kiinnityksen Tampereen Työväenteatteriin, jossa ehdin olla kaksi vuotta.
Vuonna 1998 elämäni ja työni sai uuden suunnan, kun ajoin moottoripyöräkolarin ja jalkani halvaantuivat. Siitä lähtien olen näytellyt pyörätuolissa.
Oli minun onneni, että olin jo sisällä alalla, kun onnettomuus tapahtui.
Onnettomuuden sattuessa Hovimäki-sarjan toinen tuotantokausi oli tekeillä. Olin juuri päässyt pois teho-osastolta, kun Ylen TV2-kanavalta soitettiin ja kysyttiin, haluanko jatkaa sarjassa. Halusin totta kai, ja käsikirjoitusta muutettiin niin, että puu kaatui roolihenkilöni päälle ja hänkin vammautui. Jatkoin kuvauksia heti, kun pääsin pois kuntoutuksesta.
Sarja sijoittui 1800-luvun alkuun, jolloin pyörätuoleja tuskin oli olemassakaan. Käytimme kaikenlaisia jalkatukia, jotta pystyin näyttelemään seisaaltaan takovaa seppää. Vammani tehtiin lievemmän näköiseksi kuin se olikaan. Sen jälkeen olen näytellessäni ollut reilusti pyörätuolissa eikä sitä ole millään lailla kätketty.
Oma elämä materiaalina
Vuosien mittaan olen oppinut, ettei pyörätuolia pidäkään kätkeä, vaan siitä pitää pusertaa kaikki mahdollinen irti. Tein Kansallisteatterille yhdessä käsikirjoittaja-ohjaaja Heikki Huttu-Hiltusen ja työryhmän kanssa kolme monologia, joissa käytin omia kokemuksiani ja elämääni sumeilematta hyväksi. Esitykset kertoivat kolarista ja siitä, millaista on, kun ihmisen kropassa ja mielessä tapahtuu väkivaltainen muutos. Näillä mennään (2013) oli trilogian ensimmäinen osa. Annoin Heikille aiheita, ja hän tuotti tekstiä. Työskentely ei tainnut olla kovin suunnitelmallista, meille muodostui oma tapa tehdä. Tiesimme tekevämme monologia, mutta lopputulos syntyi prosessin aikana.
Kakkososassa Lause (2015) lähdettiin liikkeelle kielestä. Mitä tapahtuu, kun ihminen saa sellaisen tällin päähänsä, että menettää puhekyvyn? Esityksessä tuli kuitenkin esiin toipumisen mahdollisuus, kielen voi saada takaisin. Kolmannessa esityksessä Sekunti tunnissa (2018) nimensä mukaisesti sekunti, jona kolari tapahtuu, venytettiin tunniksi. Esityksessä kuvattiin tajunnantilaa, jossa käydään kuoleman ja elämän rajalla.
Monologit olivat teksti- ja tarinavetoisia. Ajatuksena oli ottaa yleisö mukaan yhteiselle matkalle, runoratsun selkään tarinan kyytiin. Menin näyttämön keskelle, löin jarrut päälle ja ryhdyin puhuvaksi pääksi, jolla kädet heiluvat. Tämä oli tietoinen ratkaisu, ja mahdollisti esityksen esittämisen pienissäkin tiloissa. Näyttelijäntyössä pienet eleet ja ilmeet kasvoivat merkityksellisiksi. Toisaalta olen tehnyt esityksiä, joissa näyttelijän fyysisyys on ollut aivan toisenlaista, vaikkapa tanssia. Kuvioita on soviteltu ja kasia laskettu muiden tanssijoiden seassa. Tällaista olen kuitenkin tehnyt vähemmän, en ehkä ole ollut vielä niin sinut sen kanssa.
Kuva esityksestä Näillä mennään (2013). Kuva: Pekka Heikkisen albumi
Vaikka peilasin monologeihin omaa elämääni, näyttämöllä koin silti olevani roolissa. Tietysti välillä pilkahti ajatus, että tämä liippaa aika läheltä. Silti yritin ottaa aiheen sellaisena, että esitykset voisivat kertoa kenestä tahansa meistä. Jokaisella on ainakin lähipiirissään henkilö, joka tavalla tai toisella on saanut siipeensä. Jo käsikirjoitusvaiheessa tarina täytyi etäännyttää, vieraannuttaa itsestä. Nimittäin jos sitä ei tee, esitystilanteessa voi ajaa itsensä suohon, josta on vaikeaa tulla pois. Kokemuksesta voi katsojallekin tulla jopa luotaantyöntävä. Se, miten laventaa oman yksityisyyden yleiseksi, on tarkkaa puuhaa.
Viimeisimmässä teatterityössäni, Teatteri Siperian Mieslivessä näyttelin monenlaisia rooleja. Esitys oli rankemman puoleinen komedia keski-ikäisen miehen rimpuilusta maailmassa. Joissain sketseissä pyörätuoliin viitattiin, joissain ei. Esimerkiksi Reidar Palmgrenin kirjoittama kohtaus käsitteli vähemmistöjä. Roolihahmoni yritti jallittaa persu-ukkoa väittämällä, että kyllä pyörätuoliin kannattaa ilman muuta hankkiutua, saat Kelalta kaiken.
Vammaisuus on osa luonnollista elämänmenoa
Teatterin puolella valinnan mahdollisuudet ovat laveammat, kun taas televisiomaailmassa täytyy tyytyä siihen, että roolit ovat enemmänkin pyörätuoliin kirjoitettuja täsmärooleja. Saan usein – en toki aina – roolin nimenomaan siksi, että olen pyörätuolissa. Joskus huonoina päivinä mietin, että tuoli sai roolin.
Toisina päivinä taas ajattelen, että pyörätuoli tuo mahdollisuuksia. Vammaisia näyttelijöitä ei ole montaa, ja tietysti vammaisuus on iso osa minua, meitä. Ohjaaja voi ottaa minut kokonaisuutena, eikä pyörätuolin käyttämistä tarvitse harjoitella.
Vaikka pyörätuolin käyttämisen taustaa ei selitettäisi, sitä käytetään hyväksi osana roolin identiteettiä. Kirjoittamalla hahmon käyttämään pyörätuolia käsikirjoittaja on esimerkiksi voinut tehostaa vaikutelmaa, että henkilö on saanut kunnolla siipeensä. Tällaisen roolin näytteleminen käy minulle. Kohtaus on saatettu kirjoittaa palvelutaloon tai sairaalaan, on vaikkapa ammuttu roistoa. Toisaalta Taivaan tulet -sarjassa näyttelin kahdeksan vuotta, eikä hahmoni vammaa käsitelty sarjassa millään tavalla.
Vammaisuus houkuttelee luomaan siitä myös sankaritarinoita. Sellaisia, joissa päähenkilö rynnii vammautumisen jälkeen läpi harmaan kiven ja päätyy vaikkapa kansakunnan merkkihenkilöksi. Sellaista tarinan kaarta minä en voi näytellä kokonaan, koska tarinassa täytyy näyttää roolihahmon elämää myös ennen vammautumista.
Olisi toki mahdollista käyttää kahta näyttelijää, joista toinen näyttelisi henkilöä ennen vammautumista ja toinen sen jälkeen. Yleensä kuitenkin vammaton näyttelijä tekee koko roolin, sukeltaa vammaisuuden syövereihin, briljeeraa sillä ja pokkaa Oscarit. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Ratkaisu voi toimia oikein hyvinkin. En kutsuisi sitä miksikään kulttuuriseksi omimiseksi. Mutta kun vammaton näyttelijä näyttelee vammaista, siitä jää pois katsojan alitajuinen taso, jolla hän tietää näyttelijän käyttävän oikeasti pyörätuolia.
Vammaisuutta voisi käsitellä ilman sankaritarinoita, osana luonnollista elämänmenoa. Katukuvassa tulee vastaan ihmisiä pyörätuolissa tai kainalosauvoja käyttäen. He vievät lapsiaan kouluun, käyvät kaupassa ja töissä. Se on normielämää, joten miksei tällaista tavallisen elämän kuvausta voisi olla teatteriesityksissä ja TV-sarjoissakin?
Voimavaran tunnistamisesta epäilyksen hetkiin – ja takaisin
Minulle pyörätuolissa oleminen on voimavara. Roolihenkilöön on ladattu niin paljon, kun kelaan pyörätuolilla lavalle. Hahmo on itsestään enemmän läsnäoleva, ikään kuin hänellä olisi jokin pieni salaisuus. Minulle jää vähemmän näyteltävää. Saan keskittyä oleelliseen, kun hahmon fyysisessä kuvassa on jo itsessään niin voimakas alateksti.
Erilaisuus on voimavara myös työryhmässä. Näyttelijän työ perustuu hyvin paljon ryhmätyöhön ja ryhmäytymiseen. Yksinään ei kukaan ole oikein mitään. Jotta esitys onnistuu, täytyy ryhmällä olla hyvä luottamus toisiinsa. Uskallan sanoa, että ihmisten erilaiset elämänkokemukset rikastuttavat työryhmää todella paljon. Kun tällainen ryhmä hitsautuu yhteen, sitä eivät aivan pikku jutut hetkauta.
Joskus epäilen, että pyörätuolissa olemiseni saattaa häiritä joitakin katsojia tai teatterin ja TV:n tuottajia. Olen yrittänyt kyselläkin asiasta, mutta kukapa sellaisesta minulle suoraan kertoisi. Mietin, puskeeko vammani katsojan mielessä yli sen, mitä teen näyttelijänä lavalla. Kaihertaako katsojan mielessä ajatus, että miksi tuo on pyörätuolissa? Miettiikö hän koko ajan sitä niin, että varsinainen tarina menee ohi? Tuntumani tästä voi vaihdella päivän mukaan. Jonain päivänä asiat näyttävät hyvinkin valoisilta, ja toisina päivinä epäilykset luikertelevat jostain esiin.
On todennäköistä, että olen menettänyt työtilaisuuksia vammani takia. Mietin, kuinka suureksi riskiksi vammaisen palkkaaminen koetaan. Nähdäänkö vamma sairautena? Olen itse puhunut hermokivustani varsin avoimesti. Kipujakso voi sotkea harjoitusaikataulun tai esityskalenterin aivan yllättäen. Onko se vaikuttanut työnsaantiini? Sitä voin vain arvailla, mutta mielestäni tätä on oikeutettua silloin tällöin pohtia.
Uskon kuitenkin meneväni hautaan asti sillä ajatuksella, että teen omaa juttuani, ja jos se häiritsee jotakuta liikaa, menköön kotiin. Onneksi on rohkeita ohjaajia, jotka ottavat vammaisen näyttelijän mukaan vaikkapa johonkinklassikkonäytelmään, jossa alun perin ei ole vammaisia hahmoja. Ja voihan olla, että jos me vammaiset taiteilijat kehitymme ja saamme enemmän peliaikaa, katsojatkin kehittyvät mukana.
Unelmana kaikille avoin teatterikenttä
Olen nyt ollut pyörätuolissa yli 25 vuotta. Luulisi, että siinä ajassa olisi pulpahdellut esiin paljonkin nuoria, vammaisia näyttelijöitä, dramaturgeja tai ohjaajia. Mutta eipä meitä hirveästi ole. Yksi syy siihen on se, että teatterikoulujen ovet eivät ole olleet juuri lainkaan avoimina vammaisille pyrkijöille. On vedottu siihen, ettei vaikkapa pyörätuolissa oleva näyttelijä voi selvitä opinnoista. Mutta jos mietitään taiteen ja näyttelemisen ydintä, sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, käveleekö näyttelijä vai ei. Toki se voi vaikuttaa siihen, kuinka laajaa repertuaaria hän pystyy esittämään. Mutta se, miten näyttelijän ajatuksen suunta tulee esiin, ei ole kiinni hänen jaloistaan.
Olen seurannut ilahtuneena ja mielenkiinnolla, kuinka Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelma Näty on lähtenyt luomaan kaikille hakijoille avoimia ja saavutettavia valintakokeita. Tämä tarkoittaa opetussuunnitelman miettimistä uudelta kannalta. Täytyy miettiä, miten esimerkiksi akrobatiatunnit järjestetään, jos opiskelija on pyörätuolissa. Sitäkin on tärkeää miettiä, miten vammainen opiskelija pääsee mukaan ryhmään ja yhdessä tekemiseen. Ryhmä on siskoja ja veljiä keskenään monien vuosien ajan, ja siksi kaikkien on voitava pysyä mukana.
Minulla on ollut järjettömän hyvä tuuri siinä, että ehdin ennen kolaria saada koulutuksen ja tuntuman siitä, mitä tämä ammatti pitää sisällään. Ei minulla ole minkäänlaista taustaa puhua siitä, millainen taiteilijapolku on jollakulla, joka on ollut lapsesta asti vammainen. Miten nuori, lahjakas, vammainen ihminen voisi mennä saman myllyn läpi? Luulisin, että kyllä voi. Onko maailma siihen valmis? Sitä en tiedä.
Jos nimittäin ajattelen puhtaasti näyttelijän työn toteuttamista, en näe, että vamma olisi sille mikään este. Jos olisin joutunut kolariin ennen teatterikoulua, lähtisin koulutukseen ilman muuta, jos vain pääsisin. Halu tehdä on eteenpäin vievä voima, ja toki tiettyä lahjakkuutta vaaditaan. Jospa asiat vain olisivat niin, että vammasta riippumatta katsotaan, että tässä on lahjakas ja intohimoinen ihminen, joten totta kai hän lähtee näyttelijäkoulutukseen ja siitä sitten kansan eteen irvistelemään. Se voisi olla aivan luonnollinen asia. Mutta ei tämä maailma ihan valmis vielä ole.
Jos voisin tehdä taidekentällä minkä tahansa muutoksen, poistaisin turhanpäiväisen erilaisuuden pelon niiltä ihmisiltä ja yhteisöiltä, jotka päättävät, millaisia esityksiä meillä on näytillä. Poistaisin pelot siitä, ettei erilaisuutta voi nostaa esille, koska se ei muka myy ja on liian raflaavaa.
Unelmoin siitä, että teatterin kenttä aukenisi ihan kaikille. Nyt on vaarana, että vammaiset taiteilijat pyörivät pelkästään omissa porukoissaan marginaalissa. Tehdään kyllä tosissaan, mutta keskenämme. Tällaisten rakenteiden purkaminen olisi piristävää. Jos valtavirran näkyvillä paikoilla olisi enemmän monenlaisia tekijöitä, se toisi energiaa ja värikkyyttä koko taidekenttään.
Mutta halutaanko kentällä nähdä vain terveitä, notkeita ihmisiä? Onko niin, että päästäkseen tasavertaisena muiden joukkoon, vammaisen taiteilijan täytyy olla todella paljon parempi kuin muut? Pitääkö meidän ylittää aina yksi ylimääräinen kynnys?
