Aku Meriläinen on mediataiteilija ja videosuunnittelija. Koneen Säätiön tukema Nakurampa-projekti on valokuvaaja Tuisku Lehdon ja Aku Meriläisen yhdessä toteuttama monivuotinen sosiaalisen median alustoilla tapahtuva esitystaiteen teos. Teoksessa Meriläinen tekee online-seksityötä avoimesti MS-taudin kanssa elävänä, muunsukupuolisena ja panseksuaalina ihmisenä. Meriläinen toimii taiteellisen tutkimuksen väitöskirjatutkijana Aalto-yliopistossa aiheen parissa.
— Jos kaikki olisi mahdollista, mikä olisi sinulle kaikkein tärkeintä?
Elisa esittää kysymyksen istuessamme biokaasuautossa matkalla Pohjois-Karjalan Outokumpuun. On kuuma heinäkuun päivä. Maisemassa vuorottelee tiheä havupuusto ja auringon paahtama viljapelto.
Olemme parhaillaan esityskiertueella Suomen itäisissä kylissä Kotiteatteri-työryhmän kanssa. Tänä kesänä kyseessä ei ole tavanomainen kiertue, vaan Kotiteatterileiri. Nimi tulee siitä, että kaikkien työryhmäläisen perheet ovat enemmän tai vähemmän mukana. Lauran, Tuomaksen, Ullan, Elisan ja minun kiertäessä esiintymässä, sekalainen läjä kumppaneita ja pikkulapsia suppailee, kokkailee, leikkii ja nukkuu päiväunia metsän siimeksessä järven rannalla Ullan mailla. Kesäleireily sopii hyvin Kotiteatterille, joka edustaa minulle eräänlaista valittua perhettä – lämmintä, kannustavaa, hyväksyvää ja vilpittömästi välittävää yhteisöä.
En mieti Elisan kysymystä järin kauaa – vastaus on minulle melko selkeä. Käyn mielessäni läpi eri näkökulmia kääntäessäni Škodan risteyksestä halkomaan seuraavaa kultaista peltoa.
— Seksi, vastaan. – Ehdottomasti seksi.
Äkkiseltään ajateltuna vastaukseni tuntuu naurettavalta. Vitsi se ei kuitenkaan ole.
Seksuaalisuus on ollut aina keskeinen osa elämääni. Lapsuudessa vietti ohjasi käytöstäni, teini-ikäisenä menin ahnaasti kohti uusia intiimejä kokemuksia ja nuoruudessa tein virheitä seksuaalisuuden saralla. Vasta harmillisen pitkällä aikuisiässä sopivat sanat ja mallit ovat päässeet yleistymään ja omaksuin ne itsekin: omien ja muiden rajojen merkitys, suostumuksesta kommunikoiminen, kaikkien ihmisten seksuaalioikeuksien toteutuminen, sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuus, monisuhteisuus, seksipositiivisuus, aseksuaalisuus, kehopositiivisuus, seksityö, mieskatse ja niin edelleen. Psykoterapian myötä olen alkanut ymmärtää seksin merkitystä itselleni sekä näkemään puutteita nuorena saamassani seksuaalikasvatuksessa ja seksuaalisuutta koskevassa yleisessä keskustelussa.
Käsitän vasta paljon myöhemmin, miten tärkeään hetkeen elämässäni Elisan kysymys osui. Seuraavana syksynä MS-tautini tuo mukanaan uuden pahenemisvaiheen käsien tuntomuutosten muodossa. Tämä on vasta kolmas selkeä pahenemisvaiheeni vuosien takaisen jalan puutumisen ja MS-diagnoosiin johtaneen näköhermontulehduksen jälkeen. Ennen käsien tuntomuutosta en ole onnistunut käsittelemään sairauttani tunteen tasolla.
Diagnoosin saamisen jälkeen haalin paljon tietoa aaltomaisesta MS-taudista: autoimmuunisairaus johtuu hermostoa suojaavan myeliinin rappeutumisesta; etenee pahenemisvaiheissa; on yleisin toimintakykyyn vaikuttava neurologinen sairaus nuorilla aikuisilla Suomessa, kaksi kertaa yleisempi syntymässä naiseksi määritellyillä, mutta mieheksi määritellyillä taudin aggressiivinen eteneminen todennäköisempää; vaikutus hermostoon yksilöllinen ja ennakoimaton; verrattain tutkittu sairaus; puhkeaa keskimäärin 30 ikävuoden kohdalla (eli työikäisillä ihmisillä ja työkyvyn ylläpito vaikuttaa varmasti intoon kehittää tehokkaampia lääkkeitä talouskeskeisessä yhteiskunnassa). Parantumaton. Riski sairastua on periytyvä.
Nautin syksyistä. Nukahtavan luonnon vetäytyvästä estetiikasta, harmaasta taivasta, ripsivästä sateesta, kuolevista lehdistä ja pakenevista linnuista. Ilmassa on tuoksu, jota en osaa nimetä.
Käsillä oleva syksy saa uusia sävyjä pahenemisvaiheen tuntomuutosten myötä. Kämmenissäni on näkymätön kihelmöivä kalvo, joka eristää minut kosketukseni kohteesta. Tuntuu kuin sormeni olisi vuorattu sulaneella steariinilla ja välillä jokin pistelisi kivuliaasti ihoani talin alla. En onnistu tuntemaan kumppanini pehmeää ihoa, kun silitän hänen paljasta selkäänsä. Pakaran kaunis kaari, kuoppa nivusten ja lantion välillä, herkkä kosketusta kaipaava niska ja täydelliset nännipihat pysyvät tavoittamattomissa sormieni hamuamisesta huolimatta. Tunnen ne kuitenkin huulillani. Maistan ihon. Mutta olen taipuvainen koskettamaan ja hyväilemään käsilläni. En osannut odottaa MS-taudin haastavan hellyyden, läheisyyden ja rakkauden osoittamisen tapojani näin voimakkaasti. Säikähdän ja sisäistän ensimmäistä kertaa, että toimintakykyni muuttuu todennäköisesti paljon ikätovereitani aikaisemmin.
Palaan ajatuksissani Pohjois-Karjalan pellot lävistävälle tielle ja lämminhenkiseen keskusteluun Elisan kanssa. Suoraviivainen vastaukseni seksistä elämän tärkeimpänä asiana tuntuu aina vain yhtä oikealta. Syksyinen pahenemisvaihe sörkkii seksuaalisuuttani tavalla, joka horjuttaa käsitystäni elämän merkityksellisyydestä. Siksikö koen MS-taudin nyt pelottavampana kuin aikaisemmin? Mitä itse asiassa pelkään? Onko käsitykseni seksistä ja seksuaalisuudesta niin normatiivinen, etten osaa kuvitella mielekkäitä tapoja nauttia ja tarjota nautintoa hermoston rappeutuessa? Miten voin ylittää tämän pelon? Minkä pitää muuttua? Oman suhtautumiseni seksiin? Yleisen käsityksen ja kuvaston seksistä? Molempien?
Tarvitsin kaksi vuotta kertoakseni MS-taudistani kotiteatterilaisille. Uskaltauduin avaamaan aihetta heille vasta ensimmäisen teoksemme valmistuttua. Silloinkin oli syksy. Kökimme porilaisen omakotitalon puutarhassa viileän illan verhoamana. Aiemmin päivällä olimme onnistuneesti esittäneet pieruja, kansallispukuja ja tankotanssia sisältävän Olohuoneessa-teoksen ensimmäistä kertaa. Esityksen jälkeen olo oli kepeä ja helpottunut. Kaksi vuotta kestäneen prosessin aikana keskinäisestä ilmapiiristämme oli muodostunut perheenkaltainen ja jopa rakkaudellinen. Poikkeuksellisen turvallisesta työryhmästä huolimatta olin suhtautunut varauksellisesti MS-taudin esille tuomiseen. Pelkäsin, että minut nähtäisiin ensisijaisesti sairauteni kautta tai päätöksentekokykyäni ja ajatteluani kyseenalaistettaisiin kognitiivisten muutosten vuoksi. Pelkoni osoittautui kuitenkin turhaksi.
Ajan myötä MS-taudin vaikutus ammatti-identiteettiini on muuttunut epävarmuudesta voimavaraksi. Olen perehtynyt queer- ja vammaistutkimuksesta ammentavaan crip-teoriaan ja aiempi käsitykseni vammaisuudesta on tullut haastetuksi. Huomaan aiemmissa asenteissani sekä toiminnassani ääneen sanomattomia odotuksia vammattomuudesta. Tarkemmin ajateltuna vammattomuuden harha tuntuu melko yleisesti jaetulta käsitykseltä ihmisyydestä. Yhteiskunnan taipumus painottaa työkykyä ihmiselämän tarkastelussa asettuu uuteen valoon, jos huomioidaan, että jokainen ihminen vammautuu jossain vaiheessa elämäänsä – usein aiemmin, kuin myöhemmin.
Kun luomme uutta työtä, millaisen ihmisen kuvittelemme sitä tekemään? Millaisia tarpeita hänellä on? Millaista ymmärrystä hänen mahdolliset vammansa hänelle antavat? Millaiset edellytykset yhteiskunnan avainasemiin kouluttautumiseen vammaisille suodaan? Entä millaisen ihmisen kuvittelemme työn asiakkaaksi? Millaisen toimintakyvyn kautta hän saattaa hahmottaa maailmaa? Miten hänelle tärkeän palvelun ja tuotteen suunnittelussa on huomioitu kehollinen tieto?
Itselleni merkittävimmät arkeen vaikuttavat MS-taudin tuomat muutokset liittyvät ajatteluuni ja vireystasooni. Ne saattavat näyttäytyä väsähtämisenä, poukkoilevana assosiaationa tai sanojen hapuiluna keskustelun yhteydessä, mikä vuoksi olen laatinut itselleni Isa Hukan rohkaisemana oheisen saavutettavuusraiderin.
Kognitiiviset muutokset ovat olleet ammatti-identiteettini muodostumisen kannalta arvokkaita. Ne tarjoavat minulle paremman mahdollisuuden tarkastella maailmaa antiableistisesti, eli auttavat minua tunnistamaan ja purkamaan vammaisuuteen sekä toimintakykyyn liittyviä syrjiviä piirteitä. Crip-teoriaan perehtymisen myötä olen ryhtynyt puhumaan rampaperspektiivistä: pyrkimyksestäni suhtautua jokaiseen ihmiseen lähtökohtaisesti vammaisena sen sijaan, että olettaisin ihmisten olevan vammattomia. Tämä ei tietenkään tarkoita, että tiedustelisin kenenkään diagnooseja. Sen sijaan olen oppinut kysymään, onko keskustelukumppanillani mahdollisesti jotain saavutettavuustarpeita, jotka olisi hyvä huomioida.
Syksyn edetessä käsieni tuntomuutokset ja Elisan kysymys saavat minut arvioimaan elämäni sisältöä uudesta näkökulmasta. Mitä todella haluan tehdä? Etenkin erilaiset henkiset esteet madaltuvat, kun pahenemisvaihe konkretisoi toimintakyvyn vaihtelevuuden. Onhan kyseessä ainut elämäni – miksi jättäisin tekemättä asioita, jotka koen tärkeinä? Voisinko jollain tavalla yhdistää taiteellisen osaamiseni, aktivistiset pyrkimykset ja seksuaalisuuteni? Mikä estäisi minua tekemästä esimerkiksi seksityötä?
Aloitan puoli vuotta kestävän pohdinnan nettiseksityön aloittamisen mahdollisuudesta ja siihen liittyvistä näkökulmista. Olisinko valmis asettumaan esille henkisesti ja konkreettisesti täysin paljaana? Näyttämään itsestäni intiimin puolen ja haastamaan seksityön häpeäleiman? Tuomaan yhden äänen lisää seksuaalisuutta käsittelevään keskusteluun MS-taudin kanssa elävänä muunsukupuolisena ihmisenä. Alastomuus, seksuaalisuus ja porno ovat aina olleet osa taidetta, mutta mitä pornotaide voisi tarkoittaa 2020-luvun Suomessa?
Lopulta haluni tietää, voisiko feministisellä ja eettisemmällä pornolla olla yhteiskunnallista vaikutusta, voittaa pelkoni leimatuksi tulemisesta. Keväällä 2022 aloitamme yhdessä valokuvaaja ja dokumenttiohjaaja Tuisku Lehdon kanssa Nakurampa-projektin.
Pystyykö nautinnolle antautumisella muuttamaan maailmaa?
Voiko kämmenen ja sormenpäiden nuoleminen olla taidetta ja aktivismia?
Suun kosteuden ja liukkauden kuljettaminen peniksen kärkeen.
Tai rintalihasten ja nännien puristaminen.
Sormien upottaminen peppuun.
Herkästi. Ahnaasti.
Ja Tuisku taltioi sen kaiken.
Sooloseksin aikana päiväuneksin.
Ajattelen kumppaniani.
Kumppaneitani.
Keskityn itseeni ja nautintooni.
Unohdan kameran ja yleisön ruutujen takana.
Sivelen pehmeää penistäni.
Ensimmäisellä kuvauskerralla minulla ei ole varsinaisesti erektiota.
Hyvä niin – ei erektio ole seksin edellytys.
Pidän myös kovaksi paisuneen elimeni rutistamisesta.
Raskaasti hengittämisestä.
Saatan kakoa dildo suussani.
Voihkia peppuni stimuloimisesta. Kesäkurpitsalla.
Huutaa pienesti ja katkonaisesti ejakuloidessani.
Minulla on tapana sulkea silmäni nautinnon aaltojen huipuilla.
Joskus haaveilen alistumisesta.
Sellaisesta, jossa peniksellinen komentaa minua ja ottaa minut.
Muistelen miten hyvältä toisen ihmisen muljahteleva elin tuntuukaan sisälläni.
Muistelen ryhmäseksiä.
Etenkin ensimmäisiä kertoja.
Ja etenkin sitä kertaa,
kun rakas ihminen ottaa peniksen sisäänsä kasvojeni yllä,
huulieni ja kieleni ulottuvilla,
niin lähellä, niin graafisesti.
Miksi suuseksin antaminen onkin niin ihanaa?
Toisen nautinto.
Toisen maku kielellä.
Viiksillä ja huulilla tuoksi,
jonka jätän joskus pesemättä pois ja pidän mukanani.
Muistelen niitä lukemattomia kertoja, kun kaksi ihmistä saa orgasmin samanaikaisesti.
Niitä kertoja, kun kolme ihmistä tulee yhtäaikaa.
Miten rakastankaan seksin, kosketuksen ja nautinnon kauneutta.
Sellainen mielihyvä on ihmisoikeus.
Ihan kaikille.
Ensimmäisten kuvausten jälkeen oloni on helpottunut ja innostunut. Kuvat näyttävät upeilta ja maailma hivenen vapaammalta. Esittelen kuvat Kotiteatterin muille jäsenille ja alamme yhdessä miettiä, miten voisimme tuoda ne osaksi seuraavaa esitystämme. On kevät. Uusien kukkien aika.
Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen on monialainen taiteilija ja vammaisaktivisti. Hän käsittelee vammaispoliittisessa taiteessaan rakenteellista väkivaltaa, ihmisoikeuksia, kiltteyssyrjintää, vammaisiin naisiin liittyviä kysymyksiä ja muotoilua, jolla ylläpidetään vammaisuuden matalaa statusta. Hänelle vammaisuus, kuten hänen oma osteogenesis imperfectansa, on pikantti osa luonnon monimuotoisuutta. Wallinheimo-Heimonen on vetänyt työpajoja ja osallistunut näyttelyihin Suomessa ja kansainvälisesti. Hän sai monitaiteen valtionpalkinnon vuonna 2019. Wallinheimo-Heimonen osallistuu 60. kansainväliseen taidenäyttelyyn – La Biennale di Venezia 2024 Suomen paviljonkiin Pia Lindmanin ja Vidha Saumyan kanssa. Vuodet 2025-2029 Wallinheimo-Heimonen työskentelee Taiteen edistämiskeskuksen taiteilijaprofessoriapurahalla.
Haastattelun on toimittanut Maija Karhunen.
Pitkistä linjoista puhuminen on usein vaikeaa, ja yhä vaikeammaksi se käy, mitä enemmän aikaa kuluu. Mutta nyt, kun olen mukana Venetsian biennaalissa Suomen paviljongissa, olen kieltämättä ajatellut sitä, miten olen päätynyt tähän pisteeseen. Teoksiani ei olisi Venetsiassa, jos en olisi saanut Frame Finlandilta kutsua. En nimittäin ikimaailmassa olisi kehdannut hakea mukaan avoimen taiteilijahaun kautta, joita Frame Finland myös säännöllisesti järjestää. Olisin ajatellut, että teen vammaispoliittista taidetta, enkä ole kansainvälisen nykytaiteen kiinnostavaa kärkeä Suomessa, jos vilkaisee mun CV:tä. Ja lisäksi Venetsia on niin esteellinen paikka.
Jäin miettimään, mitä olen tehnyt, että nyt sain kutsun. Ehkä yksi salaisuus on ollut se, että tein pitkään ihan kaikkea, mihin vain pyydettiin mukaan. Tein puoli-ilmaiseksi mitä tahansa, ja pistin vielä omat päälle, jotta jotenkuten pääsisin alalle mukaan. Korostan, että tämä ei ole hyvä neuvo, enkä halua lähteä sparraamaan nuoria taiteilijoita. He keksivät terveempiä tapoja työskennellä.
Vahingossa taiteilijaksi
Äitini on graafinen suunnittelija, ja olin viettänyt aikaa hänen työpöytänsä alla. Minulla ei ollut selkeää kuvaa siitä, mitä teen isona, eikä perheeni ole akateeminen. En ymmärtänyt, miten korkeakoulumaailma toimii. Olin askarrellut, neulonut ja tehnyt käsitöitä. On oikeastaan vahinko, että päädyin taiteilijaksi. Päätin hakea Taideteolliseen korkeakouluun (nyk. Aalto-yliopisto), koska se kuulosti hauskalta. Jäin varasijalle, joten muutin Hämeenlinnaan Wetterhoffille opiskelemaan tekstiilialan artenomiksi. Toppatakki päällä minut vietiin jääkylmään kutomoon, missä oli kangaspuut. Mietin, että tämänkö olen valinnut. Kangaspuut… Loppujen lopuksi kokemus Wetterhoffilla oli todella hyvä. Jos haluaa taidealalle, voi hyvin ensin käydä opiskelemassa jotain siihen liittyvää. Kun pääsin Taideteolliseen korkeakouluun, oli helpompaa toimia, kun oli oppinut käyttämään laitteita, hallitsemaan tekniikoita ja ratkaisemaan asioita itse.
Opiskelin yhteensä 10 vuotta, vuosina 1993-2002. Wetterhoffilla opiskelin aluksi laiskanpuoleisesti. Yksin asumiseen meni hirveästi energiaa. Ei oikeastaan vammaisuuden vuoksi, koska esimerkiksi muutto omilleni kävi suoraviivaisesti. Silloin asiat hoituivat jopa yhdellä puhelinsoitolla. Mutten tiedä montaa, joille ikävuodet 18-27 olisivat olleet kovin onnellinen elämänvaihe. Naurattaa se, että juuri siinä iässä oli kaikkein vähiten vastuuta, jos vertaan nykyisiin ruuhkavuosiini. En ymmärrä, mihin kaikki aika vain meni, ei ollut älypuhelimiakaan. Istuin kirjastossa ja lueskelin, surin kaiken maailman turhia asioita. Mietin, kuka olen. Ihmissuhteita oli – joku tyyppi tuolla, toinen täällä. Se ei ollut mitenkään hohdokasta aikaa. En tiedä, onko opiskelijoilla nykyään aikaa esimerkiksi ihmissuhteille, vai ovatko paineet liian kovat.
Taideteollisessa korkeakoulussa tein kovasti töitä, hinkkasin teoksiani enkä ollut mihinkään tyytyväinen. Lisäsin paljettia ja kimallusta, vaikka sanottiin, että karsi, karsi, karsi. Sain palautetta, että teoksessa on aineksia useampaan työhön, eikä kaikkea kannattaisi laittaa samaan. En tiedä, onko runsauteni kyvyttömyyttä päästää irti, vai jokin tyylisuunta. Eikä sillä loppujen lopuksi ole merkitystäkään. Nyt, kun aikaa on kulunut, huomaan, että mitä enemmän kerroksia teoksiin lataa, sitä enemmän asiat alkavat täydentää toisiaan. Ja teoksen kokijat tuovat vielä omat kerroksensa mukanaan. On ihmisiä, jotka rakastavat minimalismia ja saavat näppylöitä siitä, mitä teen. Mutta kaikki on sallittua. Hyvin harvoin edelleenkään mietin lopullista kokonaisuutta, isoja linjoja. Yksityiskohdat ovat tärkeitä.
Meditatiiviseen työskentelyyn vajoaa kuin Barbababa
Tyypillisesti työpäiväni ovat piiiitkiä, mikä on tietysti huolestuttavaa. Pitkään en päästänyt työhuoneelleni ketään. Venetsiaan valmistautuessa oli pakko alkaa sallimaan, että ulkopuolisetkin käyvät siellä hakemassa jotain painavaa tai tekemässä jotain tuotantoon liittyvää. Välillä siivoan työhuonetta, mutta tyypillinen tilanne on, että siellä on teepusseja, kuppeja, paljettipusseja, neuloja ja lankoja joka paikassa. Huonekalut ovat seinien vierillä, ne ovat täynnä kankaita ja niiden päältä valuu tavaraa. Ihmettelen ihmisiä, jotka jakavat kuvia siisteistä ja ergonomisista työhuoneistaan, joissa valo tulee juuri oikeasta suunnasta. On laatikostot, puhtaat vedet ja kynät värijärjestyksessä. Sen kaiken ylläpitämiseen menee hirveästi aikaa ja energiaa. Joku kysyi eilen, missä sun liimapuikko on. Sanoin, että se on tuolla nurkassa kangasläjän alla, putosi eilen, en jaksanut nostaa. Tiedän silti tarkalleen, missä se on.
Työskentelyni ole kovin organisoitua. Aikatauluista, sovituista deadlineista olen kuitenkin tiukka. Motivaatio on nykyäänkin kova, kun saa tehdä kivoja juttuja. En enää silti jaksa tehdä töitä läpi yön, kuten nuorena. Vain hätätilanteessa voin tehdä töitä yhteen tai kahteen asti yöllä. Sen jälkeen olen tietysti täysin poikki.
Kotoani työhuoneelle on 500-700 metrin matka. Ensimmäiseksi otan kengät pois ja istun lattialle. Sain kaverilta vaahtomuovisen istuintyynyn, jotta työskentelyni olisi edes hiukan ergonomisempaa, mutta en muista aina ottaa sitä esille. Hulluuttahan se on, että hakeudun tekemään töitä kummallisissa asennoissa, joissa itseä ei tarvitse kannatella. Kroppa on tullut jäykäksi vuosien myötä, varpaat puutuvat, selkä menee kieroon. Jos en löydä saksia, katkaisen jopa ohuet metallilangat hampailla. Siksi kulmahampaani ovat nykyään ihan tylpät, eikä hammaslääkäri tietenkään pidä tästä. Neuloja jää kiinni vaatteisiini, ja kun illalla riisun, ne raapivat poskeen. Työni ei millään tavalla tee kropalleni hyvää. Siinä ei ole mitään järkeä. Tässä vaiheessa täytyisi alkaa pitämään itsestään huolta, ettei tule veritulppaa tai ties mitä suonikohjuja.
En yksinkertaisesti osaa tehdä töitä pöydän ääressä. Kun olin Kanadassa residenssissä kolme kuukautta ajan, en saanut tehtyä sellaisia töitä kuin olisin halunnut. Työtilassa oli liian siistiä, oli hienot pöydät, tuolit ja joogamatot. En kehdannut tehdä töitä lattialla, kun ihmisiä tuli ja meni, joten tein töitä pöydän ääressä. Omalla työhuoneellani voin tehdä mitä haluan.
Viime aikoina olen miettinyt, mistä johtuu, että osaan laittaa kehoni viestit pois päältä, kun teen teoksia. Onko se työn imu, kehon tai mielen tila, johon menen työskennellessä, vai onko se vain äänikirjan tarina, joka vie mennessään? Ajattelen, että teen vielä tämän saumanpätkän, kun äänikirjassakin on niin hyvä kohta. Tekeminen on meditatiivista, nautin siitä. Sitten huomaan, että apua, on kulunut neljä tuntia ja on kauhea pissahätä. Konttaan ylös, täytän vedenkeittimen ja laitan kahvia. 20 vuoden jälkeen työhuoneella on vihdoin jääkaappikin, jonka sain toissa keväänä äitienpäivälahjaksi. Voin syödä muutakin kuin nuudeleita tai näkkäriä. Tauon jälkeen vajoan taas kuin Barbababa. Ei välttämättä terveellistä tai suositeltavaa.
Joku lukee jotain ja kaikki alkaa liittymään kaikkeen
Minulla ei ole muistikirjoja, joista voisin löytää teosteni ensimmäisen suuren ajatuksen. Muistikirjoissa on sekaisin sanoja, ranskalaisia viivoja ja tekstin pätkiä. Viime vuosina olen kirjoittanut asioita ylös äänikirjoista, joita kuuntelen samalla, kun kiinnitän paljetteja, kirjon ja ompelen. En saa musiikista samalla tavalla inspiraatiota kuin sanoista. Työhuoneella äänimaisema on se, että joku lukee jotain. Olen kuunnellut valtavasti kaunokirjallisuutta siitä asti, kun äänikirjat tulivat saataville ja radion puheohjelmat vähenivät. Celia-tunnukset sain jo aiemmin, kun Celia-kirjaston käyttöoikeus vapautettiin kaikille. Klaukkalan kirjastossa sanottiin, että sinun on vaikeaa raahata kirjoja, voisit ottaa Celia-tunnukset. Jäin heti koukkuun. Celiassa on paljon vanhoja klassikoita alkuperäisten lukijoiden lukemana. Niistä kuulee rahinat ja kasetin naksahtelut. Voin kuunnella oppikirjoja, esseetyyppisiä artikkeleita tai hyvinkin runollista tekstiä. Toisaalta kuulun myös niihin, joiden mielestä jotkut kirjat on luettava paperilta.
Sillä, mitä kuuntelen, on työlleni iso merkitys. Kun en ollut vielä saanut työskentelyapurahoja, tein töitä vammaisjärjestöissä. Silloin taiteeni sisällöt pohjautuivat usein sille, mitä järjestöt tekivät ja nostivat esiin. Nyt olen huomannut, että vammaispoliittisuus on oikeastaan läsnä monessa. Kun joku kertoo radiossa tai äänikirjassa ihan muusta ongelmastaan, se yhdistyy vammaispoliittisiin kysymyksiin. Kaikki alkaa liittymään kaikkeen. Ehkä tämä kokemus juontuu ikääntymisestäkin.
Järjestöissä työskentely oli tietysti taloudellinenkin pakko. Ainoa hetki taiteelliselle työlle oli järjestössä tehdyn työpäivän jälkeen illalla. Ensimmäinen vuoden mittainen työskentelyapuraha oli todella merkittävä asia. Se vapautti ja mahdollisti niin paljon. Mielestäni se näkyi lopputuloksessakin. Mutta jos olisin aina saanut tehdä vain taidetta, en tekisi teoksia tai puhuisi asioista niin kuin teen. Aluksi vanhemmille, isoimmille vammaisjärjestöille joutui perustelemaan, miksi voisi olla hyvä, että kerron saman asian taideteoksessa. Yhä edelleen ammennan järjestöjen työstä. Vammaispoliittisissa aiheissa ei ole pohja näkyvissäkään.
Vammaiskuvastoa tähän maailmaan keinolla millä hyvänsä
Olin enimmäkseen kirjonut ja ommellut kolmiulotteisia teoksia, kunnes vuonna 2013 aloitin videoiden tekemisen. Aloin kuvaamaan kännykälläni työvaiheita ja kerroin videolla, mihin se liittyy, mitä olen tekemässä. Kun työn asetti esille videon viereen, ei tarvinnut olla itse paikan päällä puhua pulputtamassa ja esittelemässä teoksia. Vain harva yleisössä lukee näyttelytekstejä. En edellytäkään, että niitä pitää lukea, mutta mietin asiaa silti, koska työni on myös aktivismia.
Videotyöskentelyn myötä pystyin antamaan myös muille tilaisuuksia puhua ja esiintyä teoksissani. Vuosien 2013-2015 tienoilla puhuttiin paljon mediarepresentaatioista, siitä, ketkä saavat olla esillä. Nyt vammaisten näkyvyys ei tunnu ollenkaan kummalliselta ajatukselta. Kiasmassa on vammaisia henkilöitä videoteoksissa mukana. Mutta silloin näkyvyyttä oli hirvittävän vähän, jos ollenkaan. Halusin tuottaa vammaiskuvastoa tähän maailmaan keinolla millä hyvänsä.
Mukana olevat ihmiset ovat paitsi ystäviäni, usein myös tuttavuuksia niiltä ajoilta, jolloin työskentelin vammaisjärjestöissä. Ajattelin, että onhan se tietyllä tavalla hassua, että toisen käden informaationa kertoisin, mitä ihmiset ovat kertoneet minulle. Videoiden tekeminen mahdollisti aktivismia. Ilman vammaisjärjestöissä työskentelyä en varmastikaan olisi tavannut niitä ihmisiä, jotka ovat olleet mukana. Olisin vain tehnyt töitä erakkona työhuoneella.
En ole silti lainkaan hyvä ohjaamaan ihmisiä enkä väitä, että olen ohjaaja. Haluaisin kertoa tarinoita. Työskentelen ihmisten kanssa taide edellä. Teokseni eivät ole yhteisötaidetta, vaan pyydän ihmisiä esiintymään teoksissa, jotka olen itse jo suunnitellut valmiiksi.
Kuvasin pitkään kännykällä, enkä kamerateknisesti ole hirveän hyvä. Viime aikoina on ollut ihanaa päästä työskentelemään kuvaajien kanssa. Nautin hirveästi, kun näen, että jotkut osaavat. Itse näen mielessäni jonkin hullunkurisen näyn, jonka haluan luoda, mutta en vielä hoksaa, miten kameraa voisi käyttää tilanteen luomiseksi. Kun kameran takana on joku muu kuin itse, on enemmän tilaa hengittää. Tärkeä yhteistyökumppani on ollut Rasoul Khorram, joka on äärimmäisen sensitiivinen ja sosiaalisesti taitava. Seuraan aina ihaillen vierestä, kuinka hän löytää ihmisten kanssa nopeasti syvälle, suurten asioiden äärelle.
Leikkaamisesta pidän paljon. Leikkaamisen olisi varmasti voinut opetella jollakin kurssilla, vähemmillä virheillä ja paremmalla lopputuloksella. Kurssit kuitenkin maksavat pari tonnia. Yhdenvertaisuus on sitäkin, että voi alkaa tekemään asioita katsomalla YouTubesta ohjeet. Ihan mitä tahansa haluaa tehdä, maailmalla on joku tyyppi, joka neuvoo. Voi kokeilla, ja lopulta onnistuu. Seuraavalla kerralla ei ehkä muista, miten sen teki, mutta kolmannella kerralla sujuu jo ilman videota.
Koen, että videotyöskentelyni on edelleen pienimuotoista. En ole ison joukon pomo -tyyppiä ollenkaan. Kun kuvasin Venetsian teoksia suuremman ryhmän kanssa, kärsin siitä, kun en tiennyt miten kaikki pidetään kasassa ja onko kaikilla hyvä mieli. Mieluummin tekisin kaiken itse. Tykkään tuottamisesta ja haluan itse jänkätä jokaisen ripsen ja vaatteen paikoilleen. En osaa ajatella, että joku muu tekisi sen. Toki välillä olen väsynyt ja huomaan, että asioita voisi teettää muillakin.
Teokset peräkärryyn ja kadulle
Isoin ammatillinen vapautumiseni oli, kun luovuin gallerianäyttelyiden tekemisestä. Olin kuvitellut, että minunkin täytyy ensin hakea rahoitusta näyttelyyn, luoda teokset, järjestää näyttely ja purkaa se pois. Se oli aivan hassu ajatus, kun en tee taidetta, joka myisi. Ja tällä kropalla, vammaisena naisena, gallerianäyttelyt ovat erityisen älytön ja kuluttava tapa toteuttaa taiteilijan ammattia. Tikkurilan Galleria K:n näyttely vuonna 2017 Vantaalla oli yksi viimeisimpiä gallerianäyttelyitäni. Ja olihan sitä hauskaa tehdä, ilmainen iso tila ja kaikkea. Panin näyttelyyn suunnilleen kaiken, mitä oli säästynyt. Oli puhetilaisuuksia, striimausta ja pistekirjoitusta, kaikkea mitä olin aina halunnut. Yle teki jutun, kävijämäärä oli järjetön. Lopputulos oli kuitenkin se, että itku silmässä makselin laskuja loppuvuoden. Myynti oli pieni, ja siitä pienensi vielä gallerian ottama osuus. Mietin, miksi järjestän tätä sirkusta. Ihmiset tulevat katsomaan, mutteivät he osta karusellia olohuoneeseensa. Päätin, että tällainen tapa työskennellä ei sovi minulle. Siinä ei ole järkeä, jos ei ole rakenteita tukena.
Seuraavaksi otin riskin ja hain seuraavalle teossarjalle, empatiaobjekteille, rahoitusta niin, etten kertonut minne teokset tulevat esille. Päätin, että heitän teokset peräkärryyn ja esitän ne sopivissa tilaisuuksissa tai vaikka kadulla. Oli parempi fiilis tehdä töitä niin, että itse saatoin päättää, miten ja missä teokset esitän. Saatoin huomata, että ahaa, Kansallismuseossa on esteettömyysseminaari. Laitoin järjestäjälle viestin, että sain juuri valmiiksi uuden teoksen, takin, jonka selkään heijastuu ajatuksia. Voinko tulla kahvitauolle hengailemaan takki päällä? Idea toimi hyvin, ja tein samaa useiden teosten kanssa.
Kun hakeuduin olemaan läsnä eri tilaisuuksissa, aloin saamaan myös puhepyyntöjä. Tein puheenvuoroista performansseja. Samalla kun puhuin, laitoin legonpalasia sukkahousuihini, tai puhuin proteesien kanssa, kahdeksanjalkaisena. Nautin eniten 10-12 minuuttia kestävien performanssien tekemisestä. Tiedän, että mukana ei ole tyhjiä lauseita, esitys on kiva vetää ja yleisö jaksaa sen. Esiintyminen on ihan hirveää, enkä ole lainkaan spontaani. Olen saanut todella hyvää palautetta performansseista, mutta olen itsekriittinen. En luota saamaani palautteeseen, vaan mietin, mikä siitä on kiltteyssyrjintää. Valmistelen esityksiäni ainakin kolme viikkoa – kirjoitan tekstiä, opettelen ja mietin koreografian. Puhun tekstiä läpi samalla, kun ajan autoa. Vaikka jännittäisi ja tulisi bläkäri, suuni osaa tekstin ja tietää, mistä saan taas kiinni. Lapseni nauravat tälle, he osaavat kaikki performanssini ulkoa.
Ehkä monet nuoret taiteilijat ajattelevat, että on pakko vääntää näyttelyä vähintään vuosi. Toki, jos tulee perheestä, jonka turvin on varaa maksaa monen tonnin galleria, tai on supertähti, joka myy heti kaikki teokset, ehkä silloin joku galleristi pystyttääkin näyttelyn valmiiksi. Mutta jos itse järjestää, valvoo, printtaa ja lähettää kutsut, kokkailee avajaistarjoilut, kantaa pöydät… Sen jälkeen on aika poikki.
Empatiaa tuottavia hetkiä
Oli innostavaa löytää teoksilleni paikkoja muualta kuin gallerioista. Loppujen lopuksi on hyvin rajattua, ketkä gallerioissa käyvät. Törmään aivan eri ihmisiin ja yllättäviin tilanteisiin, kun vien teoksia julkiseen tilaan.
Could you watch my mom for a moment? – Empathy object #3 vuodelta 2019 oli teos, jossa työnsin tekstiiliveistosta sairaalasängyssä kadulla. Pyysin ohikulkijoilta, että hei, voitko katsoa hetken, tässä on mun äiti, käyn hakemassa kahvin tai croissantin. Halusin tehdä näkyväksi vanhustenhoidon tilaa, testata katu performanssin mahdollisuuksia ja tutkia, miten arjen myötätuntoa voisi herätellä.
Olen hirveän iloinen siitä, että vastaan tuli ainoastaan kivoja ihmisiä. Kohtaamisissa hämmästytti ihmisten viisaus, kun he puhuivat omaishoidosta ja vanhustenhoidosta. Tuli vastaan kokemusten koko kirjo: joidenkin omaisia hoidettiin hyvissä hoivapaikoissa, mutta oli valtavasti ihmisiä, jotka olivat aivan kauhuissaan siitä, mitä tapahtuu. Vuonna 2019 tilanne oli räjähtänyt silmille ja aihe oli jatkuvasti uutisissa. Laitoksia pantiin nurin, ei ollut riittävästi henkilökuntaa, kukaan ei tiennyt mitä hoivapaikoissa todella tapahtuu. Ihmiset puhuivat pelostaan vanheta ja joutua hoidettavaksi. Hetken aikaa saattoi olla vaikeaa puhua. Mieleen saattoi tulla ihan muita asioita. Joku kertoi, että kun hänen äitinsä kuoli, hän istui vierellä.
Toivoin, että teos olisi aktivoinut empatiaa tuottavia hetkiä, jotta nähtäisiin, miten asioita voidaan ratkaistakin empatialla. En tiedä, tapahtuiko juuri sitä, mutta jotain kyllä. Lähdin pois tilanteesta ja katsoin ikkunan takaa, mitä tapahtuu. Ihmiset koskettivat sairaalasängyssä makaavaa nukkea ja puhuivat sille. Joku laittoi peittoa paremmin rinnan päälle. Eräät nuoret alkoivat syöttämään, kun sattumalta vieressä oli kirkon ilmainen keittojakelu. Todella monet ihmiset toimivat äärimmäisen myötätuntoisesti, kun eteen tulee jokin yllättävä tilanne.
Asia selvä, hoidan tämän enkä pyydä apua
Opiskeluaikanani Taideteollisessa korkeakoulussa 1997-2002 ei vielä ollut alkanut minkäänlainen saavutettavuustyö. Vanhan tehdasrakennuksen saavutettavuutta ei ollut huomioitu, siitä ei puhuttu mitään. Ei mietitty sitä, jos joku tulisi värikeittiöön sekoittamaan värejä ja painamaan kankaita toisenlaisella kropalla. Oli ajatus, että kyse on niin eksklusiivisesta opiskelusta, että opiskelijoiden täytyy vain sopeutua ja joustaa. Sitä minäkin viimeiseen asti yritin. Toisaalta mielenterveydestä puhuttiin paljon. Aiheeseen oli selvästi herätty ja herkistytty, ehkä koska aikaisemmilla vuosikursseilla oli ollut sairastumisia.
Opintojen aikana minulta murtui lonkka, ja lopulta sen takia opintoni viivästyivät. Joka paikassa oli painavia palo-ovia ja yritin pärjätä keppien kanssa. Kerran erehdyin pyytämään joustoa johonkin deadlineen, koska minulla oli käynti röntgenissä ja fysioterapiassa. Minulle vastattiin, että tiedätkö Jenni-Juulia, tilallesi olisi tulijoita vaikka kuinka. Totesin, että asia selvä, minähän hoidan tämän enkä pyydä apua.
En ole avun pyytämiseen vieläkään oppinut. Toisaalta kun teen taiteellista työtä, voin hyvin ottaa fyysistä apua vastaan toiselta taiteilijalta. Toisen taiteilijan kanssa olemme samanlaisen epävarmuuden äärellä. Tiedän, että hän kehtaa sanoa, miten jokin asia kannattaisi tehdä. Voimme väitellä asioista, toisin kuin vaikkapa avustajan tai jossain muussa ammatissa toimivan kanssa. Koen vuorovaikutuksen tasa-arvoisemmaksi. Avusta antamisesta ja vastaanottamisesta täytyy tietysti osata keskustella ja sopia, olla läpinäkyviä.
Vuonna 2022 sain elämäni ensimmäisen teostilauksen museolta. Kun Will you Marry me Space? -installaatiota valmisteltiin Helsingin taidemuseoon (HAM), oli huippuhauskaa, kun museosta järjestettiin kuljetus teoksille. En joutunutkaan itse roudaamaan, kuten yhä edelleen pitkälti teen. Tekstiilitaiteen tekeminen on sitä, että jatkuvasti hakee kankaita ja materiaaleja, kantaa nyssyä ja pussia ja kiipeää jonnekin. Ja vaikka työhuoneella ryhnäänkin lattialla, silloin kun joku muu kantaa tavaroitani, se on hämmästyttävää. Tai tekee teoksiin liittyvää koordinointia, kuten Venetsian biennaalissa, johon sain mukaan tuotantoyhtiön.
Raikkaita saavutettavuuskokeiluja
Olen kai jo vuodesta 2015 puhunut siitä, voisiko saavutettavuuden huomioiminen olla mukana taideteoksen tekemisessä alusta asti. Omassa työssäni asia oli vain huomioitava. En voi sanoa, että te ette nyt pääse katsomaan näyttelyä, kun se on täällä halvassa tornissa. En ole kuitenkaan aina pystynyt ottamaan saavutettavuutta huomioon niin hyvin, kuin olisin halunnut. Ensimmäisissä Youtube-videoissani ei ole kuvailutulkkausta, koska en uskaltanut kirjoittaa sitä itse. Viime vuosina olen jo pystynyt maksamaan apurahoillani kaikki välttämättömät saavutettavuuskulut. Viittomakielen tulkkaus on tosin niin kallista, etten en ole vielä voinut hankkia sitä teoksiini.
Mutta hei, tämäkin liittyy rakenteisiin. HAM:in näyttelyssä minun ei tarvinnut erikseen pyytää saavutettavuusratkaisuja ja sanoa, että kulut voi ottaa omasta palkkiostani. Museo hoiti kaiken. Kanadan residenssissä vain ilmoitettiin, että kaikkiin videoteoksiin tehdään kuvailutulkkaus. Vammaisiin naisiin kohdistuvasta väkivallasta kertovan kakkupöytäinstallaation (2015-2020) kuvailu toteutettiin podcastina näkövammaisen muusikon ja taidekonsultti Christine Malecin kanssa. Kuvailin hänelle ompelemiani herkkuja ja keskustelimme niiden takana olevista tarinoista, jotka olivat väkivaltaan liittyen kovin samanlaisia Kanadassa ja Suomessa. Teoksen pystyi kokemaan tällä tavoin, ja podcast oli tarkoitettu kaikille, ei ainoastaan näkövammaisille. Änkytystä käsittelevään videoteokseen löytyi kanadanenglantia puhuva änkyttävä näyttelijä, ja puheosuudet dubattiin hänen kanssaan. Kaikki tämä oli raikasta, vaikka juuri näinhän asioiden pitäisikin mennä.
On hyvä puhua suoraan siitäkin, ettei elämä aina ole mukavaa
Saavutettavuusraidereita olen pohtinut paljon. Tietysti taidealalla toimitaan usein epäeettisesti: käytetään ihmisiä hyväksi, ei makseta palkkoja ja työskentelyolosuhteet voivat olla ihan kammottavat. Olen mukana opetus- ja kulttuuriministeriön asettamassa työryhmässä, jossa laadittiin taide- ja kulttuurialalle eettiset ohjeet (eettinentaide.fi). Seuraavaksi on tarkoitus saada ohjeisto käyttöön ja selvittää mahdollisuuksia vaikkapa neuvontaelimen perustamiseen. Instituutioiden pitäisi siis toki periaatteessa noudattaa työelämän pelisääntöjä, vaikka näin ei aina ole. Raiderin taas pitäisi mielestäni tuoda esiin spesifiä tietoa, ei perusasioita eettisyydestä tai työelämän pelisäännöistä.
Omassa työssäni voin sanoa instituutiolle esimerkiksi, että tulettehan hakemaan tavarat ja onhan työpäivä järkevän mittainen. Voin jopa pyytää yhteydenotot ensisijaisesti viesteillä tai sähköpostilla, koska töitä tehdessä kuuntelen äänikirjaa ja katson puhelinta vain kolmen tunnin välein. En silti muotoilisi asiaa niin, että minulle ei saa soittaa lainkaan. Instituution työntekijän pitää ehkä juuri sinä päivänä saada valmiiksi näyttelyteksti, jotta kaikki ei kaadu. Hän ei voi odottaa, että armeliaasti illalla vastailen meileihini. Itselleni toimivinta on, jos toiveita kuunnellaan työtilanteissa. Saatan sanoa, että teidän ei tarvitse koko ajan kysyä, tarvitsenko apua, pyydän kyllä. Kun alkaa väsyttää, voin todeta, että nyt en jaksa enää kantaa läppärilaukkua, ottaisiko joku.
Raidereissa määritellään usein, mistä työryhmän jäsenten pitäisi ottaa ennalta selvää. Toki on tärkeää opiskella ja olla hereillä. Mutta jos luen asiasta raiderista enkä ole ollut tilanteissa, joissa on udeltu liikaa, säikähdän. Meillä kaikilla on myös niin erilaiset lähtötilanteet, taustat ja kiinnostuksen kohteet. Jotkut ovat matkustelleet enemmän tai eläneet kansainvälisyyden keskellä, jotkut tietävät vähemmistöjen historioista enemmän kuin toiset. Joillain on ystäviä tietystä porukasta, muttei toisesta. Kun alan ottamaan toisen ihmisen maailmankuvasta selvää, jotten vaan kysy tyhmiä, taatusti aloitan alusta, jolloin varmasti kysyn jotain tyhmää, koska en ole vielä… Peräänkuuluttaisin myös armeliaisuutta näihin tilanteisiin.
Vuosikymmeniä on puhuttu siitä, miten vammaiset taiteilijat pääsisivät mukaan valtavirran hommiin. Siksi en kuulu siihen joukkoon, joka sanoo, että kirjoita hyvä saavutettavuusraideri ja lähetä se aina instituutioille, joiden kanssa työskentelet. Näen riskin, että se voi jossain tilanteessa estää saamasta keikan. Rekrytoija saattaa ajatella, että taiteilija on kiinnostava, mutta emme mitenkään pysty järjestämään kaikkia raiderissa olevia asioita, joten otetaan toinen taiteilija. Käyttäisin raideria harkiten. Kun instituutiot tekevät heille uudenlaisen porukan, vaikkapa vammaisten taiteilijoiden, kanssa töitä, oppiminen voisi tapahtua pehmeämmin ehkä jopa ilman raideria. Mielestäni monista asioista voidaan keskustella siten, että molemmat osapuolet kuulevat toisensa. Tähän haluaisin uskoa.
Tietysti pitäisi olla rohkeutta kertoa perusasiat, joiden on pakko toimia. Tiedän, että voi olla vaikeaa sanoa, että tarvitsee vaikkapa ylimääräisiä lepoaikoja. Enkä millään tavalla tarkoita sitä, että voitaisiin mennä vaikkapa esteelliseen tilaan ja sanoa, että konttaa portaat. Se ei käy, vaikkei raideria olisi lähetetty. Ja aivan ehdottomasti voidaan sopia, ettei viikonloppuöisin lähetetä tekstiviestejä, joihin pitäisi vastata. Se on täysin selvää. Mutta valitettavasti taideammateissa on hankalia ihmisiä, ja tulee vaikeita tilanteita, joissa joutuu joustamaan. Kaikki ei aina mene, niin kuin toivoo. Ajattelutapani on varmasti sukupolvelleni tyypillinen. Ajattelen, että on hyvä puhua suoraan siitäkin, ettei elämä aina ole mukavaa. Ehkä siksikin, että moni vammainen kohtaa kiltteyssyrjintää. Paapotaan, lässytetään, puhutaan nätisti ja suojellen.
Lapset näkevät, että äiti menee ja tekee
Perhe-elämän ja taiteen yhdistäminen on varmasti ihan mahdotonta kaikille sukupuolille. Itselläni on hyvä puoliso, joka ymmärtää työni vaatimukset. Vaikka tunnustan, että välillä olen vedonnut siihen, että olin monta vuotta lasten kanssa kotona. Kun Venetsia lähestyi ja tein ympäripyöreitä päiviä, sanoin, että nyt on mun vuoro. En tiedä, onko oikeasti mahdollista yhdistää perhe ja taiteen tekeminen onnistuneesti, koska mitä enemmän lukee naistaiteilijoiden elämäkertoja, tulee kammottava pelko siitä, että lapset jäävät aina ammatin jalkoihin. Mutta kai heistä voi tulla ihan onnellisia? Ehkä heistä tulee itsenäisempiä. Pitkän linjan vammaisvaikuttaja Marja Pihnala on sanonut, että vammaisten naisten lapset muutenkin joutuvat tekemään kaikenlaista. En tiedä, onko siitä hirveästi haittaa. Uskon yhä vahvemmin siihen, että varsinkin tytöille on hyödyllistä nähdä, että äiti vaan menee ja tekee.
Suoraan sanottuna minua nyppiikin nykyisen vanhemmuuskeskustelun vaatimukset. Näin jossakin talouslehdessä jutun henkilöstä, joka nousee neljältä, käy treeneissä, laittaa lasten aamiaiset, tekee supermehut, hoitaa uransa, lentää päiväksi jonnekin ja illalla takaisin tuliaisten kanssa. Ja hoitaa leirikoulut, myyjäiset ja luisteluseuran aktiviteetit. Voi olla, että tällainen elämä on teknisesti mahdollista, mutta silloin ei voi kyllä olla läsnä lapsille. Jos tekee tuon kaiken, ei pysty miettimään sitä, mitä lapset ovat sinulle viimeksi sanoneet.
Kun työskentelin Kanadassa residenssissä kolme kuukautta, lapsilla oli Suomessa kaikki hyvin. Puoliso hoiti asiat, koulu sujui ja isovanhemmat auttoivat. Vaikka perhe tuli residenssin lopuksi Kanadaan kivalle lomalle, kolmen kuukauden matkani oli silti lasten elämässä pitkä aika. Vasta yli puoli vuottam myöhemmin lapset ottivat välillä puheeksi, kuinka olin ollut niin kauan poissa. On ollut tilanteita, joita en ehkä ole tullut ajatelleeksi ihan loppuun asti. Voi olla, että siitä reissusta on jäänyt lapsuudenkuvaan turvattomuuden hetki, jonka tietenkin voi varmasti paikata. Paitsi, että nyt olen reissannut Venetsiassa. Ehkä ikuisesta syyllisyydentunteesta ei vain pääse eroon.
Ristiriitainen voimaantumispuhe
Varhaisten teosteni yhteydessä puhuttiin vammaisten naisten voimaantumisesta. Keskustelu oli alkanut vammaisjärjestöjen naistyöstä, jonka piirissä oli pitkään ajateltu, että on tarpeellista, että voimautetaan. Itseäni tämä alkoi jossain vaiheessa ärsyttämään. Eikö voimaantumispuheella anneta ymmärtää, että vammaiset naiset ovat puutteellisia, että heillä kaikilla on naiseus hukassa?
Toisaalta olin kerran mukana vammaisten naisten leirillä Sambiassa. Naiset olivat tulleet pienistä kylistä. Oltiin pienessä salissa, laulettiin, taputettiin, noustiin seisomaan ja puhumaan. Kuulostaa oikeastaan kliseeltä. Kuitenkin kokemus oli käsittämätön. Olisin itsekin voinut vain tanssia seuraavat kaksi viikkoa. Naiset sanoivat, että he saivat leiristä voimaa ja tietävät nyt konkreettisesti, mitä alkavat tekemään kotikylissään muiden vammaisten naisten kanssa. En tiedä, toteutuivatko ne, vai oliko tuo hetki vain joukkohurmos, jonka voi saada minkä tahansa asian äärellä. Voimaantuminen on siis tietenkin myös todellinen ilmiö, ja hyvä vertaisleiri tai harrastus, mihin pääsee mukaan ja missä fiilikset ovat hyvät, voi antaa samaa. Ei sellainen pahaakaan tee. Vammaisten naisten voimaantumispuheesta tulee vain joskus olo, että määritellään porukka, jolta mukamas aina puuttuu jotain.
Puheeseen sisältyi myös oletus, että halutaan olla naisia. Invalidiliiton naistyötä tehtiin paljon Itä-Suomessa, ja hyvin monet osallistujat olivat 60 ikävuoden huudeilla. He puhuivat siitä, etteivät ole saaneet olla äiteinä ja naisina sellaisia, kuin olisivat halunneet. Sekin on todellinen kokemus. Samaan aikaan puhuttiin sukupuolen moninaisuudesta. Kaupunkilaisena aloin kuulla tuttavieni kokemuksia siitä, kuinka he olivat piilotelleet identiteettejään. Naistyössä taas mentiin värianalyysiin, opetettiin pukeutumaan naisellisesti, hankittiin seksikkäät alusvaatteet ja mentiin lääkäriin punaisissa rintsikoissa. Samaa ajattelua ja estetiikkaa valui teoksiini, esimerkiksi Pretty Cripple -näyttelyn (2007) valokuviin ja installaatioihin. Ehkä joku olisikin halunnut ajaa päänsä kaljuksi ja korjata sukupuolensa. Joskus asiat etenevät hitaasti ja eri ikäpolvet käyvät keskustelua eri tavoilla.
Asiat järjestyvät ja ovat ratkaistavissa
Välillä aistin, että minua aliarvioidaan. On epävarmuutta, voiko töihin ottaa ihmisen, joka on vanha ja jolla on keppi. Pystyyköhän se? Saan kicksejä siitä, että juuri silloin teen sen 110 %, josta puhutaan vammaisten taiteilijoiden kohdalla. Tietysti tuhlaan samalla omia voimavarojani. Olen sortunut siihen tosi paljon. En kuitenkaan levitä sanomaa, että kaikkien pitäisi aina tehdä samoin. Jos harjoittelen autossa puheita kymmeniä kertoja, se on mun ongelma. Voi olla, että se ei ole ihan tervettä, sellainen pakko.
Olen oppinut ajattelemaan, että asiat järjestyvät ja ovat ratkaistavissa. Olen tehnyt sen eteen hirvittävästi töitä. Ehkä voin kiittää isääni, jolla oli asenne, että aina etsittiin keino, jolla homma saatiin tehtyä, vaikkei lopputulos ehkä ollutkaan tyylikkäin ja hienoimman systeemin mukainen. Kun faija lähti juhliin, hän lyhensi liian pitkät housut nitojalla. Tai kun untuvatakista tursuivat untuvat ulos, hän teki ilmastointiteipillä hienot, hopeanväriset raidat saumakohtiin.
Nyt olen joutunut sanomaan joskus ei, ihan käytännön syistä. Mutta asiat, jotka olen luvannut hoitaa, yritän tehdä niin, ettei tulisi sanomista. Otan keikan ja pystyn tekemään sen, kun skippaan muita juttuja, en vietä joulua. Hoidan kyllä. Työtilanteissa päätän, että nyt vaikkapa tämä kohtaus kuvataan, vaikka olosuhteet eivät aina olisi priimaa. On tultu tänne, on tehty x tuntia töitä, rahaa on palanut. Tämä täytyy vain tehdä.