Avainsana: viittomakielinen teatteri

 

Silva Belghiti on 35-vuotias viittomakielinen näyttelijä, teatteritaiteen maisteri ja yrittäjä. Opintonsa hän on suorittanut Tukholmassa näyttelijäntyön koulutusohjelmassa vuosina 2011-2014 ja Teatterikorkeakoulussa 2016-2018. Hänen merkittävimpiä töitään ovat olleet Hamlet (Tukholman kaupunginteatteri, 2014), Rakkaus kenkälaatikossa (Teatteri Totti, 2023) ja Seikkailu jouluyönä (Ursa Minor/ShedHelsinki, 2018).

 

Haastattelun on toimittanut Salla Fagerström.

 

Olen tehnyt näyttelijäntyötä jo 14 vuotta. Välillä olen toki käynyt opiskelemassakin. Kun olin pieni, seurasin ihaillen tätiäni, joka oli ahkerasti esiintyvä näyttelijä ja taiteilija. Tajusin 13-vuotiaana, että minäkin haluan näyttelijäksi. Aloin käydä kuulevien kanssa teatterikerhossa, ja siitä se lähti. Kun pääsen ilmaisemaan itseäni näyttämöllä, tunnen olevani kotonani. Näyttelijäntyö on merkittävä osa persoonaani. Olen opiskellut sitä yhteensä viisi vuotta: ensin Ruotsissa Stockholms Dramatiska Högskolanissa kolmivuotisessa kandiohjelmassa (2011–2014) kuurojen kanssa, sitten Teatterikorkeakoulun maisteriohjelmassa (2016–2018) kuulevien kanssa. Nämä opinnot olivat keskenään aivan erilaisia kokemuksia ja sain niistä hyviä työkaluja jatkoa varten. 

Ruotsissa me kaikki kuurot opiskelijat jaoimme saman kokemuksen siitä, millaista on olla kuuro ja viittomakielinen. Ymmärsimme toisiamme. Kaikki seitsemän opiskelijaa tulivat eri taustoista ja olivat eri ikäisiä, ja siitä seurasi omat haasteensa. Meidän piti oppia tekemään yhteistyötä keskenämme. Opetuskielikin oli ruotsalainen viittomakieli, mikä toi alkuun oman haasteensa. Tässä koulutuksessa käsiteltiin myös viittomakielistä ilmaisua, kuten visual vernacularia (esittävää taidetta, joka yhdistelee viittomakielistä ja kehollista ilmaisua), viittomakielistä taidetta ja kielen kääntämistä.  

Teatterikorkeakoulun koulutus sen sijaan ei liittynyt mitenkään viittomakieleen. Se perustui puhtaasti äänimaailmaan, vaikka meillä oli toki myös fyysisiä teatteriharjoituksia, elokuvaopintoja ja muuta sellaista. Muistan kun tulin ensimmäisenä koulupäivänä Teatterikorkeakouluun. Kaikki toivottivat minut heti tervetulleeksi. He olivat kuulleet jostakin, että viittomakielinen opiskelija Silva oli tulossa ryhmään. Osa oli opetellut vähän viittomaankin. Heillä oli selkeästi hyvä asenne.  

Osa Teatterikorkeakoulun ohjaajista ja opettajista ajatteli aika vanhanaikaisesti. Jotkut heistä eivät ymmärtäneet, että viittomakieli on ylipäätään olemassa ja oikea kieli. He luulivat sitä vain jonkinlaiseksi elehtimiseksi. Minun piti avata heille viittomakielen olemus. Se oli minulle haastavaa aikaa, kun piti taistella ja selittää asioita opettajille. Ruotsissa oli sikäli helpompaa, asiat sujuivat yleensä jouhevasti. Siellä oli vain yksi kuuleva opettaja, jonka kanssa piti vängätä asioista. Mutta Teatterikorkeakoulussa sitä piti tehdä melkein joka kerta. Osa opettajista halusi ehdottomasti, että käyttäisin omaa ääntäni. Minun piti puolustaa sitä, että en puhunut itse, vaan tulkit toimivat äänenäni. Yksi ohjaaja piti viittomakieltä pelkkänä elehtimisenä ja kielsi minua käyttämästä voimakkaita ilmeitä ja näkyvää viittomista. Minun piti selittää, että viiton täysin samat repliikit kuin käsikirjoituksessa on. Silloin hän oivalsi, että minä tosiaan ilmaisin viittomakielellä ne sanat. Se oli kyllä aikamoista. 

Ensimmäinen vuosi Teatterikorkeakoulussa oli rankka opettajien jatkuvan perehdyttämisen takia. Toinen vuosi oli helpompi, sillä silloin sain mentorin, joka otti perehdytyksen vastuulleen ja sain rauhassa keskittyä opiskeluun. Selittämisen taakka jäi vihdoin pois. Mentori selitti opettajille kuurojen kulttuurista ja viittomakielestä. Se helpotti valtavasti toisen vuoden opintojani. Olisi ollut hyvä, jos mentori olisi laatinut vielä yksinkertaisen tietopaketin, jonka olisin voinut lähettää opettajille ennen kurssin alkua. 

Epätavalliset roolit ovat haasteita 

Työelämässä minulla on ollut monenlaisia kokemuksia. Olen työskennellyt viittomakielisten kanssa, kuulevien kanssa ja molempien yhteistuotannoissa. Olen esittänyt erilaisia rooleja. Osa rooleistani on ollut oikeita rooleja repliikkeineen, osa puolestaan on ollut sellaisia, joissa olen toiminut ikään kuin viittomakielen tulkkina näyttämöllä. Näissä rooleissa olen kääntänyt puhuttuja repliikkejä viittomakielelle. Ja sitten on ollut rooleja, joissa olen saanut esittää täysin viittomakielistä. Kaikki roolit ovat olleet omalla tavallaan haastavia, mutta joissakin kuormitus on ollut suurempaa kuin toisissa. 

Kerran olin mukana musikaalissa, jossa roolini oli enemmän tulkkaava. Tanssiosuuksissa olin vain vähän mukana. Minua kutkuttaisi tehdä enemmän tällaisia musiikkirooleja, joissa on tanssia ja laulua. Haluaisin tehdä haastavia rooleja, jotka eivät muistuta lainkaan minua. Tähän mennessä olen tehnyt pari sellaista roolia, vaikka niissä onkin jotain samaa kuin minussa, sama ikä tai sama sukupuoli. Haluaisin tehdä roolin, jossa pukeudutaan ryysyihin tai aivan eri tyylisiin vaatteisiin kuin tavallisesti, tai haluaisin näytellä vaikka poliisia tai lääkäriä, jotain aivan erilaista kuin viittomakieliset näyttelijät yleensä esittävät. Epätavalliset roolit ovat haasteita. 

Olen ollut jo niin pitkään ollut teatteripuolella, että tahtoisin siirtyä tekemään enemmän televisiopuolen tuotantoja, näytellä televisiosarjoissa tai elokuvissa. Teatterin ja television selkein ero on siinä, että teatteriesitystä harjoitellaan 6–8 viikkoa ja jokainen esitys on ainutkertainen, toinen toisestaan poikkeava, eikä niitä tallenneta. Teatterissa ammennetaan itsestä suoraan yleisölle, siinä on vahvempi yhteys ja vuorovaikutus yleisön kanssa. Kameratyöskentelyssä nojataan käsikirjoituksiin, kuvataan kohtaus ja siirrytään eteenpäin. Televisiossa ja teatterissa on erilainen työtapa. Kameran edessä käytetään vähemmän ilmeitä ja esiinnytään kuten todellisessa elämässä, teatterissa taas ollaan selkeästi dramaattisempia ja suurieleisempiä.  

Viittomakielisiä hahmoja ei näy suomalaisissa tuotannoissa 

Olen jutellut monien ystävien kanssa siitä, että tällä alalla on helpompi menestyä, jos käyttää puhetta ja pystyy kuulemaan jotain. Täysin kuurolla näyttelijällä on vaikeampaa, koska kuulevat eivät voi kommunikoida suoraan hänen kanssaan, vaan väliin tarvitaan aina tulkki. Kuulevat ajattelevat, että kuuro näyttelijä on tuotannon näkökulmasta vaivalloisempi: häntä varten pitää tilata ja maksaa tulkki, ja ennen työn aloittamista pitää odottaa, että tulkki tulee paikalle. Kuuro, mutta puhuva näyttelijä on vaivattomampi ja saa siksi enemmän tilaisuuksia. Haluaisin saada kuuron näyttelijän asemaa nostettua, mutta saa nähdä, miten se onnistuu. Minulle näyttelijäntyö on tärkeä identiteettikysymys. Ihmiset tarvitsevat roolimalleja ja taiteellisia kokemuksia, jotka vahvistavat identiteettiä ja omaa äidinkieltä. On tärkeää tuoda näyttämölle moninaisuutta: erilaisia kieliä, kulttuureja ja taustoja. Viittomakieli on yksi niistä. Tarvitaan representaatiota. 

Viittomakielisiä roolihahmoja ei näy suomalaisissa tuotannoissa. Luulen että käsikirjoittajilla on tiedon puutetta, ehkä se on myös asennekysymys. Voi olla, että he eivät uskalla kirjoittaa viittomakielisiä hahmoja mukaan tuotantoihin, koska pelkäävät kirjoittavansa jotain väärin. Olen muistuttanut heitä, että heidän ei tarvitse kantaa isoa vastuuta yksin. Aina voi ottaa prosessiin mukaan viittomakielisen konsultin, joka tarkistaa faktat. 

Hamlet oli wow-kokemus 

Kun valmistuin koulutuksesta Ruotsissa, pääsin heti Tukholman kaupunginteatterin Hamlet-tuotantoon. Ohjaaja Pontus Stenhäll oli kuullut jostain, että meitä oli seitsemän kuuroa opiskelemassa näyttelijäntyötä Dramatiska Högskolanissa. Hän tuli katsomaan harjoituksiamme. Mukana taisi olla myös assistentti. Hän laittoi myöhemmin meille sähköpostia, että valitsi joukostamme yhden mukaan Hamletiin, ja se olin minä. Hamletissa kaikki muut tuotannon jäsenet olivat siis kuulevia, minä olin ainoa kuuro. Esitin Ofeliaa. Ohjaaja halusi alun perin tehdä tästä roolista jollain lailla erilaisen, ja hän keksi, että Ofelia voisi olla viittomakielinen. Kun muut näyttelijät puhuivat minulle, minä vastasin heille viittoen. Ajatus oli, että ymmärsimme näytelmässä toisiamme, vaikka käytimme eri kieliä. Kuulevien repliikit tulkattiin viittomakielelle, mutta minun repliikkejäni ei tulkattu, vaan vastanäyttelijät ikään kuin toistivat sanomani puheelle.  

Tuotanto oli hyvä kokemus. Ensimmäisenä päivänä tuli viittomakielinen konsultti, joka perehdytti muita tuotannon jäseniä ja opetti vähän viittomiakin heille. Kaikille oli heti selvää koko kuvio, ja sain alusta lähtien olla pelkkä Silva, eikä Silva + kuuro + sitä sun tätä. Sain keskittyä ihan vain työhöni. Jossain vaiheessa tuotantoa testattiin valoja, ja silloin kommentoin suoraan kasvoihini kohdistuvaa häikäisevää valoa, joka esti minua näkemästä vastanäyttelijän repliikkejä. Silloin ohjaaja Stenhäll vain sanoi, että okei, ja valoja korjailtiin sopiviksi. Koin, että tulin kuulluksi ja tarpeitani kunnioitettiin. Yleensä ohjaajat pitävät aika vahvasti kiinni omasta visiostaan, mutta Stenhäll ymmärsi tarpeitani. Hän halusi muutenkin huomioida saavutettavuuden ja järjesti saliin kaksi näyttöä, joista viittomakielen tulkkaus näkyi. Hän ei kysellyt minulta apuja, vaan selvitti ja järjesti kaiken ihan itse muiden tahojen konsultoimana. Minulla oli täysi mahdollisuus keskittyä vain omaan työhöni. Se oli ihan wow-kokemus. 

”Vaikka tiedän, etten tule valituksi” 

Alussa, aivan vastavalmistuneena, sanoin kaikkiin työtarjouksiin ”kyllä”. Halusin tehdä nimeäni tunnetuksi. Kieltäytyminen olisi voinut vaikuttaa työmahdollisuuksiin. Jos tarjottu keikka ei sopinut aikatauluihin, pahoittelin ja sanoin tulevani mielelläni mukaan seuraavalla kerralla. Pyrin viestimään positiivisesti. Vähitellen sain jalansijaa ja luotin saavani töitä. Silloin oli helpompi kieltäytyä tuotannoista, joita en kokenut omakseni. Saatoin tarjoutua etsimään rooliin toisen henkilön, jolle se sopi paremmin. 

Toisinaan, kun joku kuuleva ehdottaa yhteistyötä tuotannossa, tulee kyllä mieleen, että haluaako hän juuri minut, Silvan, vai haluaako hän tuotantoonsa viittomakieltä, koska sillä on helpompi saada rahoitusta ”moninaisuuden” perusteella. Joskus on joutunut puntaroimaan ihmisten motiiveja. 

Suurimmassa osassa tuotannoissa, missä olen ollut kuulevien kanssa, kaikki on sujunut hyvin. On tärkeää, että ihmiset osaavat kuunnella ja vastaanottaa palautetta, eikä heti käydä puolustuskannalle. Yhdessä tuotannossa kävi juuri niin, että näyttämöllä viittomakieltä yritettiin pienentää ja viedä taka-alalle piiloon, ja näitä ratkaisuja vielä puolusteltiin. Tällainen asenne vaikuttaa heti aika lannistavasti. Jos sen sijaan tulee huomioiduksi ja kuulluksi, tuotanto sujuu varmasti paremmin. 

Muutaman kerran olen käynyt esimerkiksi kaupunginteatterien koe-esiintymisissä, vaikka tiesin etten tulisi valituksi, koska rooli oli selvästi tehty kuulevalle henkilölle, eikä siihen kukaan ollut edes kuvitellut viittomakielistä näyttelijää. Mielestäni on kuitenkin hyvä käydä näyttäytymässä koe-esiintymisissä, niin jään kenties jonkun mieleen ja saan myöhemmin työtarjouksia muihin rooleihin. 

Kuunteleminen antoi tilaa loistaa 

Joel Teixeira Nevesin kanssa tehty Kuunteleminen-projekti oli tosi mielenkiintoinen, ihana ja kiva. Kaikki alkoi, kun opiskelin Teatterikorkeakoulussa. Törmäsin usein kuntosalilla Joeliin. Emme olleet oikeastaan muuten tekemisissä, mutta tiesimme toisemme. Aika kului. Valmistuimme yhtä aikaa maistereiksi ja juhlistimme saavutusta. Suunnilleen vuoden päästä Joel otti minuun yhteyttä Facebookissa. Hän sanoi miettineensä, että haluaisi tehdä jotain yhteistyötä kanssani, koska olen kuuro. Hän oli hyvin kiinnostunut vuorovaikutuksesta ja siitä, millaisia ihmisten suhteet ovat vuorovaikutustilanteissa. Hän halusi tutkia, miten minä kommunikoin eri kielillä erilaisten ihmisten kanssa. Heti ensimmäisessä palaverissa keksittiin esityksen nimi, Kuunteleminen.  

Meitä oli neljä: minun ja ohjaaja Joelin lisäksi valosuunnittelija ja äänisuunnittelija-koreografi. Kaikki sujui kuin rasvattu. Sain olla esityksen kasvot, eikä minun tarvinnut jakaa lavaa kenenkään kanssa tai tyytyä sivurooliin. He halusivat tehdä esityksen juuri minun kanssani. He kuuntelivat minua tarkkaan ja halusivat tietää kaikkea mahdollista siitä, miten kuuro kokee erilaiset äänet, miten kuuro yleisö kokee värähtelyn ja havaitsee veden värinän. Valojakin mietittiin yhdessä. Esitys päätettiin tekstittää, koska haluttiin että yleisön fokus on täysin minussa, ei jostain kuuluvassa puheessa. Yleisö istui tilassa neljällä seinällä ja tekstitys näkyi myös jokaisella seinällä. Esiinnyin keskellä huonetta. Palaute oli todella hyvää. Moni katsoja tunsi olonsa kevyeksi, kun ei tarvinnut miettiä tulkkausta tai mitään. He tulivat, katsoivat ja lähtivät. Ei sen kummempaa. Se oli todella mukavaa ja stressitöntä, sai nauttia esityksestä kokonaisuutena ja kokea sen äänimaailman. Päätimme jatkaa lähes samalla porukalla yhteistyötä ensi vuonna. 

Päälle tuleva puhetulkkaus pienentää kuuron näyttelijän ääntä 

Näyttelijäntyön näkökulmasta kuuron ja kuulevan ero on siinä, että kuuron näyttelijän täytyy aina ajatella yleisöä, sitä missä yleisö istuu ja miten yleisö näkee näyttelijän viittomisen. Kuulevalla näyttelijällä ei ole tätä velvollisuutta, vaan hän voi liikkua näyttämöllä vapaammin. Meillä sen sijaan on aina kontakti yleisöön. Ja sitten on ”kielikylpy”, joka on olennainen osa kuuron näyttelijän työtä. Kuuleva näyttelijä voi vain puhua käsikirjoituksen läpi, mutta viittomakielisten näyttelijöiden täytyy ensiksi kääntää käsikirjoitus viittomakielelle ja miettiä käännösratkaisuja. Se vie enemmän valmistautumisaikaa. Jotkut kuulevat näyttelijät haluavat vapaaehtoisesti oppia viittomakieltä. Se vaatii tietysti heiltä aikaa, eli siinä mielessä heillä voisi olla yhtä iso panostus valmistautumiseen. Harvoin sellaista kuitenkin tapahtuu. 

Näyttämöllä inhoan sitä, että viittomiseni päälle tulee puhetulkkaus. Koen, että se pienentää omaa ”ääntäni”; huomio keskittyy silloin tulkin puheeseen, eikä minun viittomiseeni. Toivon että puhetulkkaus tulee vasta viitotun repliikkini jälkeen. Tekstitys sen sijaan voi olla samaan aikaan kuin viittominen. Pidän siitä, että toinen näyttelijä keskittyy repliikkiini ja puhuu vasta sitten. En halua, että minun ääneni, minun hetkeni näyttämöllä viedään minulta.  

Olen haaveillut, että ennen kuin täytän 40, pääsisin näyttelemään jossakin televisiosarjassa tai elokuvassa. Se on yksi suuri unelmani. 

 

Silvan henkilökuva: Silva Belghitin albumi