Henkilökuva Leosta. Viiksekkäällä Leolla on afrohiukset, yllä valkoinen neule ja sen alla kukikas kauluspaita. Hän katsoo kameraan, tausta on valkoinen.

Leo Ikhilor on suomalais-nigerialainen näyttelijä, tanssija, muusikko ja varsinkin kaikkea siltä väliltä. Taiteilijuutensa alkuvaiheessa, ennen opintoja Tampereen yliopiston teatteritaiteen tutkinto-ohjelma Nätyllä, hän meritoitui etenkin tanssijana ja koreografina. Ikhilor liikkuu tänä päivänä laaja-alaisesti erilaisilla näyttämöillä näytelmistä nykytanssiin ja konserteista musikaaleihin. Hän on työskennellyt useissa teoksissa muun muassa Tampereen Työväen Teatterissa, Turun Kaupunginteatterissa, Kansallisteatterissa, Kansallisoopperassa ja kansainvälisesti. Lisäksi Ikhilor on juontanut Ylen nuorten Moves Like Summeri -tanssiohjelmaa, josta hänet on huomioitu Koura-kunniamaininnalla (2022). 

 

 

Moi, mun nimi on Leo. Oon nuori taiteilija, erityislaatuinen ja uskon, että säkin. Päällimmäisin tunne näitä alkusanoja kirjoittaessa on pelko siitä, että erityislaatuisuudestani puhuminen muuttaa sitä tapaa, miten minua katsot. Luotan ja tiedän, ettei tää mee nyt niin, mutta välillä kuitenkin näyttämölle astuessani tunnen katsojien huomion kiinnittyvän siihen hetken verran. Aistin silloin näyttämöltä käsin tämän yleisön viipyilevän katseen hetken. Huomioni kasvaa itseään suuremmaksi havainnoksi, enkä pysty enää kääntämään ihmisten katseita seuraamaan lavalla toimittamaani asiaa. Hautaudun vääjäämättä hauraana tuon havainnon alle. Silloin turvattomimpana yleisön katseiden tulilinjalla on se intiimein, mitä yritän salata ja peittää. Se kaikki vaiva, mitä olen koko elämäni nähnyt haudatakseni aarteeni, palaa katseiden mukana porona ilmaan. Vaikka en korostaisi sitä, kaikki näkevät sen. Tein mitä tahansa, se on aina läsnä. Pyrkimys unohtaa peitetty ja olla tiedostamatta sen olemassaolo on sillä hetkellä turha, sillä minut on paljastettu. 

Eivätkö tarinat ala usein menneisyydestä?  

Syntyessäni oli selvää, etten tulisi koskaan solmimaan kengännauhoja, juoksemaan tai tekemään hienomotorisia askareita, kuten pitelemään kynää. Lääkärien äidilleni lausumista skeptisistä sanoista huolimatta olen sittemmin toki solminut kengännauhani, juossut puolimaratoneja, aloittanut kanteleen soiton viisivuotiaana, käyttänyt kynää ja niin edelleen. Tämä on ehkä hieman tärkeää tietää tämän tekstin lukemisen kannalta, mutta rehellisesti sanoen ajattelin tässä kohtaa kuitenkin keulia lapsuuden voittamattomuudellani. Olen tehnyt kaikkia mainittuja asioita, vaikka syntyessäni ei moista tulevaisuutta kyetty ennustamaan.  

Erityislaatuisuuteni on dysmelia, joka vaikuttaa raajoihini. Se luokitellaan harvinaisiin tuki- ja liikuntaelinvammoihin. Sen pystyy havaitsemaan käsistäni ja jaloistani. Huomattavin asia, mikä tuppaa sijaintinsa vuoksi usein olemaan esillä, ovat sormet.  

Vammaispalvelulain mukaan minua ei kuitenkaan lueta vammaiseksi, sillä sen kriteereihin kuuluvat ”pitkäaikaiset ja erityiset vaikeudet suoriutua tavanomaisista elämän toiminnoista” (Sosiaali- ja terveysministeriö). Minulla siis on vamma, mutta en ole juridisesti vammainen ihminen. 

Palataan menneisyyteen. Kun olin kasvanut ulos kanteleen rämpyttelystä, kiinnostuin rumpujen soitosta. Muistan pohtineeni ankarasti, juolahtaisiko mieleeni rumpujen sijasta jokin muu instrumentti, johon ei tarvittaisi suvereenia sorminäppäryyttä. Niin, että näkisin myös itseni sitä soittamassa. Ankara pohdinta ei johtanut tuloksiin: niinpä päädyin rumpuihin. Järkeilin rumpujen soiton auttavan myös katutanssilajeissa, joita olin alkanut harrastamaan. Soittotunneilla opettaja oli räätälöinyt minulle erilaisia harjoitteita, joilla optimaalista otetta kapulasta saatiin viilattua. Oppien siivittämänä sysäsin itseni vauhtiin ja lopulta rytmit kiihtyivät niinkin railakkaiksi, että taiteesta tuli osa minua.  

Näyttelijä. Leikkaus nykyhetkeen

Palataan paljastumisen kokemukseen. Mietit ehkä, mitä sillä tarkoitan. Kenties se voisi vertautua kaapista ulos tulemiseen. Se on kuin häpeään puettu pelko itseinhon siimeksissä. Keskeistä on, että sitä on vaikea kontrolloida. Reaktioita ominaisuuteeni on hankala ennalta tietää. 

Näyttelijäidentiteetin maastoissa olen usein pohtinut, mitä salaisuus merkitsee. Korviini on useita kertoja kantautunut lause ”näyttelijällä on hyvä olla salaisuus”, erityisesti opintojeni alussa Tampereen yliopistossa näyttelijäntaiteen tutkinto-ohjelma Nätyllä. Tämän mystisen lausahduksen kuullessani pääni sisäinen ääni totesi tietävänsä, mikä salaisuuteni on. Minulla oli maaginen tunne, että käsissäni oli jotain, jonka pystyisin piilottamaan. Tämä salaisuus saattaisi antaa minulle näyttelijänä lisää taikaa.  

Lol, joten, haparoiden aloin ymmärtämään, että näyttämöllä katseiden alla tietoisuuteni käsistäni saattaakin juurruttaa minua olemaan toisaalta äärimmäisen läsnä, mutta samalla se pakottaa minut suuntaamaan huomioni johonkin aivan muuhun kuin läsnäoloon. Johonkin omaan ja henkilökohtaiseen. Wait, what?! Miten huomioni voi yhtä aikaa olla intensiivisesti jossain toisaalla ja samaan aikaan jossakin omassa ja henkilökohtaisessa? No, käsitän tämän lähes samalla tavalla kuin näyttelijän tunnetyön. Toisinaan on paikallaan ammentaa tunnepisteitä omasta elämästä, etenkin silloin, jos se on turvallista ja roolihenkilö sattuu tuntemaan samansuuntaisia tunteita. Mutta entä jos roolihenkilön ei tulisi tiedostaa sitä, mitä käsillänsä tekee, samalla tavalla kuin siviili-, tai arkiminäni on siitä tietoinen? No, kokemukseni mukaan on toisinaan kiinnostavaa näytellä itseäni ja omia tahtotilojani vastaan. Se aukaisee sielua, ja ehkä nimenomaan se auttaa minua luomaan ja kokemaan jotain merkityksellistä. Ristiriidat pitävät valppaana, ne viehättävät.  

Pääsykokeissa Nätylle en kertaakaan tehnyt elettäkään ominaisuuteni näyttämiseksi, tai tullakseni paljastuneeksi. En halunnut erottua muulla kuin osaamisellani. Varmaankin alitajuisesti pyrin olemaan neutraali arvioitava ja sulautua muiden joukkoon. En tosin myöskään tarvinnut erityisjärjestelyjä kokeissa, joten asia ei siitäkään syystä noussut esille. Myöhemmin sain kuulla joidenkin raatilaisten huomanneen asian vasta useiden vaiheiden jälkeen. Toki havainnon hetki on saattanut olla vaikuttava kokijalle, mutta tähän en ole itse pyrkinyt. Olen vain ollut minä ja tullut paljastuneeksi.  

Opinnoissa kokemus paljastumisesta on ajan mittaan häivyttynyt. Muistan elävästi yhden ensimmäisistä soolotehtävistäni Nätyllä. Olin valmistellut luokalleni näyttämöllisen ulostulon. Menin lattialle vatsalleni makaamaan, levitin kädet sivuille ja annoin niiden olla ja näytellä, vaikuttua tilanteen tuntoisuudesta ja katseen kohteena olemisesta. Siinä kohtaa huomasin ulostuloni antavan minulle samaan aikaan turvaa ja yllättävän työkalun kohdata epävarmuuteni. Ruumiini antoi itselleen luvan olla itsensä ja osin vapaa siitä hetkestä eteenpäin, ainakin luokkalaisteni edessä. Vaikka totutuista olemisen tavoista ei eroon pääsisikään, totesin, että nimenomaan jonkinlainen riitti oli olennainen tämänkaltaisen tunteen synnylle. Hivenen haikeaa toki on, että ammatissa toimiessa tällaista hyväksymisrituaalia ei enää ole samalla tavalla mahdollista toimittaa. Siksi opettelen yhä toisinaan toimittamaan sitä mielessäni. 

Leo näyttelee valoissa. Hän on juuri puhumassa repliikkia, olemus on intensiivinen. Hänellä on kädessään paperi ja yllään 1940-luvun tyylinen miesten vaatetus. Taustalla kaksi muuta näyttelijää, toisella yllään naisen asu, toisella kelsiturkki.
Leo Ikhilor Viljamina esityksessä Hyvästi Mansikki (2024). Kuva: Kari Sunnari

Toinen olennainen taitekohta oli vuosikurssimme valmistama näytelmä Hyvästi Mansikki, jossa esittämäni roolihenkilö Viljami oli vammautunut sodassa. Teoksessa korostin samanaikaisesti niin Viljamin vammaa, kuin myös omaani. Viljami taitoi erityisen heikosti hienomotoriset askareet, kuten minkä tahansa tavaran pitelyn napakasti kourassa. Asiantuntijuuteni oli kohdallaan, sillä olin kokenut täysin samoja haasteita pitkin lapsuuttani. Huomasin pystyväni käytännössä operoimaan vammautuneen roolihenkilön ruumiillisuuden eri puolia – kykeneväisyyttä ja ei-kykeneväisyyttä – ja liikkumaan näiden ruumiintuntujen välillä. Oli myös puhdistavaa näytellä invaliditeettia – vastuullisesti.  

Kädet nyrkissä sormia ei näy. Erityisyyden torjumisen teoria

Haasteet ovat ihania. Pitkäaikainen pyrkimykseni on ollut piilottaa erityiset ominaisuuteni ja olla muiden silmissä vammaton. Olen oppinut elämäni aikana muistamaan muun muassa seuraavat asiat:  

  1. Pidä kädet nyrkin kaltaisessa asennossa, sillä silloin epämuodostumaa ei helposti erota. 
  2. Kättele käyttämällä kahta kättä, sillä näin voit saada kourasi tuntumaan normaalimmalta. 
  3. Poseeraa kuvissa niin, että sormesi rajautuvat ulos. 
  4. Käytä varpaat peittäviä sandaaleita yleisissä märkätiloissa. 
  5. Jos olet rannalla, hautaa varpaasi hiekkaan.

Toisaalta tiedostan, että minulla on piilottamiseen erityinen mahdollisuus. Ominaisuuteni ei poikkea mahdottoman paljon kosmeettisista normeista. Se ei vaikuta ajatteluuni mitenkään, pystyn kulkemaan ilman apuvälineitä, eikä isompia arkea haittaavia tekijöitä ole. Kun näitä luettelen, juolahtaa mieleeni hämmennys. Tekeekö tämä kaikki minusta jollain tavalla etuoikeutetun vammaisen henkilön? Kuulostaa vitsiltä – etuoikeutettu ruskea vammainen. Paitsi, että olen päässyt tuhansien joukosta kouluun, saanut tehdä lukioajoista lähtien alan töitä ja elänyt hilpeän esteetöntä elämää. Ei kuulosta enää vitsiltä. Voinko pelastaa itseni syöksyltä noidankehäajatteluun, jossa jollain on aina asiat huonommin? On hyvä tiedostaa, että olen samaan aikaan hyvin erityinen ja samaan aikaan en riittävän erityinen. Varmasti kaikille tämänkaltainen ajatusleikki tekee hyvää.  

Työnhaku on paljastumista

Vaikka olenkin pääsemässä itseäni piilottelevasta elämänasenteesta hiljalleen eroon, liittyy työnhakuun edelleen ehkä suurin paljastumisen uhka.  

Lähtökohtaisesti – eli minun tietääkseni joka kerta kun astun uuteen koekuvaus- tai esiintymistilanteeseen – ei taustastani tiedetä. Poikkeuksena ovat ne työnantajat, jotka ovat työskennelleet kanssani aikaisemmin, mutta näitä tilanteita on varsinkin aluksi ollut luonnollisesti vähemmän. Toki joku on saattanut nähdä töitäni jossain tai kuulla minusta, mutta itsehän en moisesta ole yleensä tietoinen, saati siitä mitä he ovat minusta kuulleet. 

En tarkalleen tiedä miksi, mutta olen kyseisissä tilanteissa ottanut tavaksi olla mainitsematta esimerkiksi käsistäni. Tämä käytänne aiheuttaa monta päällekkäistä kieppiä. Samaan aikaan saan toimia rauhassa ilman oletuksia, pohdintoja, yllätyksiä, tuijottelua, kiusallisuutta, siis kaikkia mahdollisia reaktioita, joita tiedostan muodostavani ja odottavani myös pääni sisällä. Silti samaan aikaan tiedän vääjäämättä paljastuvani.  

Myönnän pohtineeni, olisiko järkevää sanoa jo rooleja hakiessa, että ”oon Leo ja mulla on tämmöset sormet”. Mutta miksi haluaisin ehdoin tahdoin tuoda esiin jotain, joka on vähemmän olennaista kuin itse asia, eli ammattitaitoni?  

Täytyy myöntää, että Instagramissa toteutan täysin samaa linjaa, eikä tämä ole yhdentekevää. Nimittäin jos sosiaalisen median mieltää eräänlaiseksi näyttämöksi, tavoitan taiteilijuudellani siellä yhden laajimmista yleisöistäni. Rutiininomaisesti huomaan rajaavani kuvat mahdollisuuksien mukaan niin, että kädet leikkautuvat juuri ranteiden kohdalta. Poseeraan niin, että vammani säilyy näkymättömissä. Hallitsen ja suodatan katseita. Esiinnyn vammattomana. Sama ideologia pätee; miksi haluaisin ehdoin tahdoin tuoda esiin jotain, joka on vähemmän olennaista kuin itse asia, eli kauneus… Wait, what?! Niin, jep, kauneuteni on kokonaisuus, johon tulisi kuulua myös vammani. Silti koen varsinkin sosiaalisessa mediassa sen vievän huomion johonkin muuhun kuin julkaisuihini. Tunnen samoin kuin näyttämöllä. Se veisi huomion paljastumiseen. Kamala ajatus, että joku saisi haltuunsa intiimin haurauteni ja pääsisi tarkkailemaan sitä vapaasti. Ymmärrettävää, mutta minun puoleltani hieman vastuutonta. Voisinhan yhdistää, normalisoida, inspiroida ja heijastaa lisää voimaa muille aarteiden kanssa eläjille.  

Toisaalta haluan siis suojata itseäni ja omaa intiimiä identiteettiäni, mutta samalla tiedän, että minulla on jotain tärkeää sanottavaa ja jaettavaa. Yhtälö on mahdoton.  

Lopulta haluaisin vain unohtaa, että vammaisuus on osa minua taiteilijana

Taiteessa ihaninta olisi tuoda voimallisesti esiin ikitärkeitä teemoja ja kannustaa kohti aukiolemisen kauneutta. Samaan aikaan taiteilijuuteen liittyy olennaisesti ajatus katseesta. Sen laatuun ja vivahteisiin on usein mahdotonta puuttua. Miksi siis kokisin oikeudekseni ohjata katseita johonkin, jonka ajattelen olevan merkityksellisempää, kuin siihen, mikä on katsojien mielenkiinnon jo herättänyt? 

Syy on varsin luonnollinen: on pelottavaa antaa intiimien asioiden näkyä, ja vielä pelottavampaa on antaa niiden näkyä näyttämöllä.  

Mikään näyttämöllä oleva normista poikkeava ei ole neutraalia. Tahtomattakin siihen kytkeytyy aina ulkokohtainen painolasti. Se ei ole kiinni minusta, vaan se on senhetkisen näyttämön ominaisuus.  

Olen kohdannut keskusteltavan värisokeasta roolituksesta, mutta entäpä sitten ominaisuussokea roolitus? Voisiko se olla jotain, mitä tulevaisuuden esiintyvien taiteiden kentältä löytyisi enenevissä määrin? Toivon niin. Samaan aikaan tiedän, että ominaisuudet ovat yksi merkittävistä tekijöistä, kun näyttelijöitä valitaan rooleihin ja erilaisiin positioihin. Toivon, ettei yleinen konsensus kuitenkaan ole se, että erottuvien ominaisuuksien ajatellaan vievän jotain pois roolihenkilöistä, tai tuovan niihin jotain epäoleellista. Ikään kuin täysin kykenevä ihminen olisi jollain tavalla neutraalimpi tyhjä taulu. Ei pitäisi olla mahdoton ajatus, että erilaisia ominaisuuksia omaavia esiintyjiä voitaisiin tottuneesti liittää sellaisiin tarinoihin, joiden osana heitä ei välttämättä olla totuttu näkemään. Tiedämmehän syvyyden, laajemman näkökulman ja samaistumispinnan syntyvän taiteeseen tällä tavoin. 

Merkityksellisyyden elämänvoimaa 

Tätä kirjoittaessani tunnen vastuuta ja olen toisaalta inspiroitunut tuomaan taiteilijuuteeni entistä enemmän itsesensuroimatonta, intiimiä ja omakohtaista. En kuitenkaan halua synnyttää ajatusta, että tämä veisi kohti itselleni epäkiinnostavaa autofiktiivistä rypemistä, jossa henkilö lopulta hyväksyy itsensä ja omat epävarmuutensa, ja näin emansipoituu imelästi.  

Taiteelliseen identiteettiini on tuntunut tähän asti istuvan orgaanisesti ajatus siitä, että toimin kulttuurin kentällä varsin laajalla osaamisella höystettynä taiteilijana. Liikun viihteen ja taiteen laaksoissa, tavoittelen kohti sitä, mihin kykenen ja ehkä piirun verran pidemmälle. Se, mitä ulkopuoliset tämän sivutuotteena saattavat minun ominaisuuksistani havaita, on toki kiinnostavaa. Kaikki mitä näyttämöllä näkyy, voi olla aina jollekulle uutta ja samaistuttavaa, merkityksellisyyden elämänvoimaa. Välillä tietenkin pohdin, kuinka kokonaisena näyttämöllä ikinä ylipäätään voi tulla nähdyksi? Vai onko kyse vain havaintojen palasista, jotka yhdessä kontekstin kanssa muodostavat kosmoksen? Senkin täytyy olla tarpeeksi. Näyttämö jo itsessään pakottaa vain osan todellisuudesta näkyväksi, tai ainakin ehdottaa tiettyjen yksityiskohtien korostumista ja piirtymistä tarkemmiksi.  

Olen aina pitäytynyt ehdottomuudessa kykeneväisyyteni suhteen. En näe rajoituksia siinä, mitä voin tai pystyn tekemään, eikä se ole ajan myötä juuri muuttunut. Tietysti olen herännyt tunnistamaan rakenteita. Aistin paikkani niiden keskellä tarkemmin ja tuntuvammin kuin koskaan. Siksi osaankin varmuudella sanoa, että täällä on vielä tilaa heille, jotka tavoittelevat kohti sitä, mihin kykenevät ja piirun verran pidemmälle. Tilaa heille, jotka ansaitsevat tulla paljastuneeksi. 

 

Leon henkilökuva: Juha Mustonen

 

Piirretty, mustavalkoinen kuva Hannasta. Piirretty ronskilla kädellä. Tukka pystyssä, kasvoilla rempseä hymy.

 

Hanna Väätäinen on vaatetusalan artesaani (Raseko, 2017) ja filosofian tohtori (Åbo Akademi, 2003). Väätäinen aloitti taiteellisten tutkimusmenetelmien käyttämisen 2000-luvulla toimiessaan tutkijana, tanssijana, ohjaajana ja koordinaattorina Taika-tanssissa, Kynnys ry:n Turun tanssiryhmässä. Väätäinen analysoi ryhmän toimintaa muun muassa vammaisuuden näkökulmasta kirjassaan Liikkeessä pysymisen taika: Etnografisia kokeiluja yhteisötanssiryhmässä (Eetos, 2009).

Myöhemmin Väätäinen on tehnyt yhteistyötä joensuulaisen näkövammaisen liikeimprovisaation harrastajan Anneli Tiilikaisen kanssa. He kehittivät yhdessä analyyttisia käsitteitä tanssien ja keskustellen erilaisten esteiden, erityisesti esteellisten ympäristöjen näkyväksi tekemisestä. Tästä työskentelystä Väätäinen kertoo artikkelissaan “Forming Common Notions in a Kinetic Research Collaboration”, joka on julkaistu antologiassa nimeltä Musical Encounters with Deleuze and Guattari (Bloomsbury, 2017).

Vuodesta 2017 lähtien Väätäinen on toiminut yhteisötaiteilijana käsityöaktivismin, sarjakuvan, sanataiteen ja tanssin aloilla. Yhdessä Marja Repokankaan kanssa hänellä on klovniduo Ellen ja Esteri, tanssivat klovnit. Väätäinen ohjaa käsityöaktivismityöpajoja naisille ja lapsille Turun valkonauha ry:n ylläpitämässä Kaikkien Naisten Talossa. Hän opettaa myös tanssin historiaa Turun ammattikorkeakoulussa, toimii kirjallisuuslehti Lumoojan toimituskunnassa ja Turun sarjakuvaseurassa.

 

 

Kun 2010-luvun puolivälissä liu’uin taiteellisen tutkimuksen parista taiteilijaksi, törmäsin tekstiin, jossa minua kutsuttiin sanalla emerging scholar. Termiä käytettiin tuolloin epävarmassa asemassa olevasta tutkijasta, joka oli nousemassa akateemisella kentällä ylöspäin, mahdollisesti jotain auktoriteettiasemaa kohti. Nimitys tuntui samanaikaisesti tutulta ja vieraalta. En nähnyt itseäni viettämässä työurani kahtakymmentäviittä jäljellä olevaa vuotta tietokoneen ääressä käyttämässä aikaani rahoitushakuihin ja yliopistohallintoon, joko edelleen epävarmassa asemassa tai mahdollisesti jo vakituiseen palkkatyöhön nousseena. Olin jättänyt avoimiksi tulleet oman alani akateemiset työpaikat hakematta ja alkanut pohtia, olisiko mahdollista pikemminkin laskeutua kuin nousta. Mietin oliko mahdollista jäädä vyöhykkeelle, jossa olisi aina vasta tulemassa joksikin (to emerge) – jonkinlaiselle esiin tulemisen kynnykselle tai rajalle – ja samalla kokea tulevansa nähdyksi ja saavansa työskennellä ilman jatkuvaa huolta toimeentulosta.  

Minua puhutteli ranskalaisten filosofien Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin mannermainen filosofia. Tulkitsin heidän abstraktia ajatteluaan niin konkreettisesti, ettei se varmaankaan aina ollut helppoa Deleuze-tutkijakollegoilleni. Minua kiehtoi liikkumisen mahdollistama asioiden näkeminen useasta eri näkökulmasta. Halusin piirtää, tanssia ja ommella enemmän ja arvioida opintosuorituksia vähemmän. Halusin kuunnella tutkimushaastatteluja tanssien. Halusin soittaa liikennekartiota 20 asteen pakkasessa Turun kävelykadulla tietääkseni, mitä sanoa liikkeestä, esteettömyydestä ja Deleuzesta seuraavalla viikolla. Huomasin, mitä erilaiset taiteen tekemisen muodot antoivat toisilleen, kun liikuin niiden välillä. Kuunnellessani ihmisiä ja tilanteita tanssijana, opettajana, klovnina ja ompelijana, minulla todella alkoi olla jotain, mistä kirjoittaa runoja.  

Tarinoiden pohjalta työskentely 

Etnografista tutkimusta tehneenä taiteilijana suhtaudun vakavasti kuuntelemiseen ja yhteisöjen voimaan tehdä asioita yhdessä. Pidän tärkeänä tekstien ja kuvien lukemisen taitoa ja uusien työmenetelmien, tekniikoiden ja näkökulmien opettelua.  

Etnografilla on taito saada ihmiset kertomaan tarinoita ja pohtia, mitä tarinoilla voi tehdä yhdessä. Yhdistämällä taiteen ja tieteen menetelmiä tarinoiden kertomiseen on mahdollista käsitellä mitä hyvänsä aiheita sekä konkreettisesti että abstraktisti. Pidin Kaikkien Naisten Talossa vuoden 2021 kesällä viikottain sarjakuvatyöpajoja, joiden aiheena oli naisten kohtaama rasismi suomalaisessa turvapaikkaprosessissa.  Luimme aluksi yhdessä muun muassa Warda Ahmedin sarjakuvan Asenteet sanojen takana ja keskustelimme siitä. Kaikilla osallistujilla oli kokemuksia tilanteista, joissa Suomesta turvaa hakevat olivat joutuneet kokemaan rodullistavaa syrjintää. Kuulemani tarinat olivat pysäyttäviä. Monet käsittelivät rasismiin puuttumattomuutta ja herättivät kysymyksiä siitä, ketä niissä tilanteissa, joissa syrjintää kohdannutta ihmistä autetaan, yritetään oikeastaan ymmärtää. 

Sarjakuva, jossa kuvitusta bussin sisältä, Suomen karttaa, tuolilla istuva nainen ja abstraktia kuviointia. Tekstit: Matkustin bussilla. Bussiin tuli mies. Hän istui erään naisen viereen, riuhtaisi hijabin tämän päästä ja yritti sen jälkeen väkisin painaa suunsa naisen suuta vasten. Myöhemmin eräs toinen nainen sanoi, ettei kannata mennä tekemään rikosilmoitusta. Poliisi sanoisi vain, että mies on humalassa.
Aina löytyy joku, joka ymmärtää. (2021)

Tiivistin osallistujien kertomukset käsikirjoituksiksi, joiden pohjalta osallistujat piirsivät sarjakuvien osia tai kokonaisia neljän ruudun pituisia sarjakuvia. Kokosin materiaalista kaksi pienlehteä Aina löytyy joku, joka ymmärtää ja Miksei kukaan puutu asiaan? Zinejä koostaessani aloin kiinnostua ruutujen ulkopuolelle sivun marginaaleihin ulottuvien tekstuurien piirtämisestä. Sarjakuvissa ruutuihin tai niiden ympärille piirretyt tekstuurit ilmaisevat usein kohtauksen tunnelmaa. Piirtämäni tekstuurit kasvoivat puuttumattomuuden ja ymmärtämisen käsitteiden ympärille. Ne kuvittivat ja reunustivat sarjakuvissa kuvattuja tilanteita abstraktisti. 

Vaikka haluan runoissa kehitellä käsitteistä omia versioitani, sarjakuvassa minua kiinnostaa nykyään abstraktien tekstuurien käyttö. Myös runous ja tanssi ovat tällä hetkellä niitä alueita, joilla suuntaudun abstraktiin ajatteluun tarinoiden pohjalta työskennellen. Blogia julkaisevana runoilijana teen tämän kirjallisuuden marginaalin marginaalissa ja vaatteeseen sarjakuvia ompelevana taas sarjakuvan marginaalin marginaalissa. Outsider-klovnina toimin klovnerian marginaalissa. 

Kuusiruutuinen sarjakuva, jossa hedelmiä tai vihanneksia muistuttavia, hullunkurisia hahmoja eri säätiloissa, auringon paisteessa ja sateessa. Teksti: Karismaattisiksi sankareiksi tullaan käymällä tunneilla harjoittelemassa esiintymistä paljain jaloin, lenkkareissa ja uskomattoman korkeilla koroilla. Esityksessä voi tapahtua mitä tahansa. Esityksen jälkeen tulee purku. Silloin vain yksi asia on varma. Samban kaikki sukupuolet ovat supersankareita.
Vuonna 2023 Kirjan talolla Turussa pitämäni Esityksen jälkeen -sar-
jakuvanäyttely käsitteli esiintymistilanteiden synnyttämiä tunteita
tanssijan näkökulmasta. Näyttely koostui suurikokoisista värikkäistä
pukukuvista ja niiden väleihin sijoitetuista harmaasävyisistä kolmi-
ruutuisista sarjakuvista.

Enemmän tekemistä, vähemmän teoksia 

Hain rohkeutta akateemisista työympäristöistä taidekentälle siirtymiseen kahden vuoden mittaisista vaatetusalan ammattikouluopinnoista. Olin niin onnellinen oppiessani muotoilua, ompelua ja sovittamista, että minun piti välillä nipistää itseäni uskoakseni, että olin todella ompelusalissa tekemässä vaatteita. Opettajat evästivät meitä valitsemaan mahdollisimman pian, mihin haluamme keskittyä ja tulemaan hyväksi juuri siinä. Keskittymisellä opettajani tarkoittivat sitä, että kun jotain yhtä ja samaa asiaa tekee valtavan paljon, tuo tekeminen alkaa jossain vaiheessa kannattaa ja tuottaa tulosta.  

Päätin hajauttaa huomioni ja toimintani niin, että säilyttäisin kiinnostukseni tarinoihin, yhdessä tekemiseen ja kokeiluun mutta pitäisin työskentelyn tuottamat teokset määrällisesti pieninä. Teokseni alkoivat olla tansseja, seinävaatteita, taidepukineita, sarjakuvia ja työpajoja. Aloitin runoblogin. Tein tekstiilisarjakuvan verhoon, ja eräs työkaverini kysyi oliko niitä enemmän. Vain tämä yksi, kerroin, mutta panin merkille kysymyksen sisältämän oletuksen. Taiteilijoiden ajatellaan olevan kiinnostuneita työstämään teoksistaan kokonaisuuksia, joita he sitten voivat tarjota gallerioihin tai museoihin näyttelyiksi tai kustantajille kirjoina julkaistaviksi. Olen ollut mukana näyttelyissä ja minulla on ollut kaksi omaa sarjakuvanäyttelyä. Lähdin kuitenkin ensisijaisesti etsimään teoskeskeisyydelle vaihtoehtoisia tapoja tehdä taidetta ja tuoda sitä esiin.  

Työni alkoi olla yhteisöjen sekä eri taiteenlajien ja tekniikoiden yhdistelemistä niin, että liike ja prosessit painottuvat teos-, painos-, näyttely- ja esitysmäärien sijaan. 

Monenlaisessa liikkeessä 

Taiteilijana toimimiseeni kuuluu nykyään liikettä monessa eri merkityksessä. Ensinnäkin työhöni liittyy kulkemista paikasta ja yhteisöstä toiseen, toiseksikin tanssimista, kolmanneksi liikkumista hyvin eri tavoin arvotettujen asemien välillä ja neljänneksi siirtymisiä taiteenlajien välillä jopa samaa teosta työstäessäni. 

Kuljen työpäivän aikana pisteestä toiseen joukkoliikennevälineillä ja jalan. Kirjoitan bussimatkoilla kulloinkin tekeillä olevaa artikkelia, runoa tai luentoa, sillä rahoitan taiteellista työskentelyäni muun muassa opettamisella ja artikkelien kirjoittamisella. Teen ehkä muutaman tunnin työtä aamulla omalla työhuoneellani ommellen sarjakuvaa vaatteeseen, menen sieltä ammattikorkeakouluun opettamaan tanssin historiaa ja jatkan sen jälkeen kävellen erään yhdistyksen ylläpitämään päiväkeskukseen, jossa huovutan asiakkaiden kanssa kantaaottavan taidekäsityön osia. Seuraava työpäivä saattaa alkaa toisen taiteilijan työhuoneelta apuraha-anomusta tehden, jatkua klovniharjoituksilla toisessa osassa kaupunkia sijaitsevassa liikuntasalissa ja päättyä muutaman tunnin päätetyöskentelyyn kirjastossa tai omassa kodissa. Työpäiväni ja -viikkoni ovat eräänlaista horisontaalista liikettä taiteenlajista ja yhteisöstä toiseen. 

Saatan kuitenkin toimia saman viikon aikana niin monessa eri roolissa, että ihmiset pitävät sitä jännittävänä ja erikoisena. “Sulla on niin mielenkiintoinen elämä”, on lause, jonka saatan kuulla itsekin hyvin mielenkiintoisissa ammateissa toimivien ihmisten suusta. Viimeksi kuulin sen toiselta vanhemmalta lasteni koulussa. Olin kiinnittänyt rintaani merkin, johon oli kirjonut punaisella langalla sanat DANCE IS A HUMAN RIGHT. 

On mielenkiintoista voida olla maanantaina tanssiva klovni, tiistaina käsityöaktivisti, keskiviikkona sarjakuvantekijä ja torstaina tanssin historian opettaja. On hauskaa, että voi käyttää koko perjantain runon kirjoittamiseen. On samalla vaativaa voida olla sarjakuvantekijä, joka hyödyntää tekemisessään kirjoittamista, tanssia ja ompelua. Vaikka rooli pysyy tuolloin samana, tekemisessä yhdistyvät kaksi tai useampi taiteenlaji. Samaan viikkoon voi kuitenkin sisältyä niinkin erilaista tekemistä taiteen tekemisen lisäksi kuin luennon pitäminen yliopistossa tai alihankintaompelua omalla työhuoneella. 

Töiden kirjo mahdollistaa eri tavoin arvotetuissa rooleissa toimimisen. Moni suhtautuu eri tavoin henkilöön, josta tietää vain sen, että tämä osaa korjata vaatteen ja henkilöön, josta tietää vain sen, että tämä osaa kirjoittaa taiteellisen tutkimuksen. Suhtautuminen näkyy puheessa ja siinä, millaisia muotoja kanssani tehtävän yhteistyön oletetaan saavan. Tämä ero kiinnostaa minua. Ihmettelen sitä, miten paljon ihmiset olettavat tietävänsä ihmisten taidoista ja kyvystä saada jotain aikaan sen perusteella, mitä he tietävät tämän ammatista, koulutuksesta tai asemasta. Ihmettelen myös sitä, miten annettuina ihmiset ottavat eri taitojen arvon.  

Saatan itse liikkua taitohierarkioissa saman viikon, joskus jopa saman päivän aikana alas, ylös ja takaisin alas ja saada kahdesta minulle samanarvoisesta työstä täysin eri kokoisen korvauksen. Käytän teoksissani hyväksi muun muassa sitä tietoa, jota tämä matalan ja korkean välinen vertikaalinen liike tuottaa. Runoblogissani olen tarkastellut eri ammattien välisiä ja ammattikuntien sisäisiä hierarkioita. Olen jättänyt blogiin myös kaikki vähemmän onnistuneet tekstit, sillä blogi julkaisumuotona sallii tekstien väliset tasoerot, runojen jatkuvan muokkaamisen ja kirjoittamisen prosessiluonteen näkyviin jättämisen toisin kuin kirjana julkaistu kokoelma.  

Samba osana klovnityöskentelyä 

Jotkut töistäni perustuvat eri elämänvaiheissa oppimiini tanssitekniikoihin. Tanssi on keskeistä esimerkiksi työssäni klovnina. Perustin Marja Repokankaan kanssa vuonna 2023 duon, jonka nimi on Ellen ja Esteri, tanssivat klovnit. Hyödynnän klovnityöskentelyssä erityisesti liikeimprovisaatiota ja brasilialaista karnevaalisambaa. Liikeimprovisaatiotaitoni ovat peräisin 2000-luvulta, jolloin tein taiteellista tutkimusta Taika-tanssissa. 

Hanna vihreässä peruukissa, päässä valtava, pehmeä, musta silinterihattu. Hänellä on punamusta asu ja henkselit heijastinmateriaalista. Silmäkulmassa on paljetteja, kasvoilla meikkiä, ilme on leveän hymyilevä.
Esteri-klovnin hatusta lapset voivat nostaa tanssi-
kortteja. Kuva: Marja Repokangas

Käyn turkulaisen sambakoulun G.R.E.S. Samba Cariocan järjestämillä tanssitunneilla usein monta kertaa viikossa ammentamassa tietoa ja hiomassa tanssitaitoa. Samba on taidemuoto, johon kuuluu tanssia, soittamista, laulamista ja pukujen tekoa. Samba jakaantuu erilaisiin tyyleihin, joita harjoitellaan tekniikkatunneilla. Joissakin karnevaalisamban muodoissa vaihdellaan räjähtävän nopeita ja sitkeän hitaita liikkeitä, tehdään kolmiulotteista iskevää liikettä lantiolla ja samanaikaisesti pehmeää aaltoilevaa liikettä käsillä. Joissakin toisissa taas pyöritään paikallaan ja keskitytään ylävartalon liikkeisiin enemmän kuin lantioon.  

Klovnityössä olen onnistunut tekemään nimenomaan samban tanssimisesta osan ammattitaiteilijuutta. Klovnihahmoni Esteri nimittäin rakastaa sambaa. Hän saattaa kuitenkin sambata välillä niin koomisesti, ettei sitä välttämättä katsottaisi hyvällä sambakulkueen osana. 

Vammaisuus sekä näkyy että ei näy työssäni. Silloin kun tanssin sambaa, vammani tulee esiin. Minulla on osittain halvaantunut oikea käsi. Karnevaalisamban perusaskeleeseen kuuluu käsien pehmeästi pyörivä liike vartalon sivuilla ja etupuolella. Kädet ojentuvat vuorotellen: kun oikea ojentuu sivulle, vasen tulee vartalon eteen ja kun vasen ojentuu sivulle, oikea tulee vartalon eteen. Pidän vamman vuoksi oikean käteni koko ajan koukussa vartalon sivulla. Tämä tekee samba no pé -askeleistani epäsymmetrisiä. Vamma ei kuitenkaan estä minua tanssimasta toisin kuin monille ei-vammaisille tanssin harrastajille tutut kivuliaat jalkavaivat tekevät.  

Samba on afrobrasilialainen taidemuoto, jossa yhdistyvät afrikkalaiset ja eurooppalaiset vaikutteet. Samban ytimestä löytyvät improvisaatio, liikkeiden isolaatio ja synkopointi osana rytmin tulkitsemista. Synkopointia kutsutaan sambassa kontratempoksi ja se tarkoittaa rytmin muuntelua esimerkiksi heikkoja tahdinosia korostaen. Tanssiliikkeiden eriyttäminen ja rytmin elävä tulkitseminen tulevat sambaan sen länsiafrikkalaisista juurista. Afrikkalaiseen estetiikkaan kuuluu myös epäsymmetria ja terävät kulmat. Koukussa pysyvä oikea käteni tuo tanssiin epäsymmetriaa ja yhden ylimääräisen kulman samalla, kun keskivartalo saattaa liikkua pehmeän aaltomaisesti tai pysyä paikoillaan.  

Minulle olennaisinta sambasta ammentavassa klovniesityksessä on kyky pitää tanssiminen omaa taitoa vastaavalla tasolla sekä intensiteetti ja energia sellaisena, että pystyn olemaan läsnä sekä yleisölle että esiintyjäparille. Klovnin ryhti voi välillä romahtaa eikä se osallistavassa klovniesityksessä näytä pahalta vaan hyvällä tavalla hassulta. Kohtaus saattaa jopa vaatia sitä. Siksi klovnihahmoni Esteri yhdistää sambaa ja liikeimprovisaatiota.

Strukturoitua improvisointia 

Improvisoiminen on minulle usein helpompaa kuin valmiin koreografian oppiminen. Se johtuu varmasti taustastani liikeimprovisaation parissa ja siitä, että kehittelin 2010-luvulla improvisaatiota myös käsitteiden muodostamisen ja tutkimusaineiston analysoimisen menetelmänä. Joensuussa asuvan Anneli Tiilikaisen kanssa kokeilin myös esimerkiksi tanssielokuvan analyyttista katsomista tanssien. Lapsuudessa alkanut musiikkiharrastus ja opiskeluaikana tehdyt musiikkitieteen opinnot ovat harjaannuttaneet minua huomaamaan musiikista asioita, joita voin käyttää improvisoidessani. Strukturoitu improvisaatio tarkoittaa tanssissa sitä, että esitykselle on etukäteen mietitty rakenne, jonka puitteissa esiintyjät voivat itse päättää, mitä, miten ja missä järjestyksessä he joitakin asioita tekevät.  

Taiteilijan työni on monesti eräänlaista strukturoitua improvisaatiota, joka perustuu kykyyn kuunnella, seurata ja viedä. Saatan suunnitella esimerkiksi sarjakuvatyöpajan hyvin huolellisesti, mutta päästää suunnitelmastani työpajan kuluessa irti. Saatan huomata, etteivät paikalle tulleet osallistujat juuri sinä päivänä pysty keskittymään siihen, mitä olen suunnitellut tekeväni heidän kanssaan. Heillä itsellään saattaa olla parempi ehdotus työpajan sen kertaiseksi tai tulevaksi sisällöksi. Jos en pysty kuulemaan näitä sisältöä koskevia ehdotuksia, työpajojen anti voi jäädä todella ohueksi sekä osallistujille että minulle. 

Tanssivien klovnien Rajassa strukturoitu improvisointi tarkoitti sitä, että sovimme esitykselle tietyt vaiheet, jotka meidän oli käytävä tietyssä ajassa läpi. Vaiheiden sisällä improvisoimme. Olimme esittäneet Rajaa muutaman kerran, kun tulimme kertoneeksi sopimamme rakenteen puitteissa uuden tarinan, jota emme olleet ajatelleet esitystä suunnitellessamme. Siinä Ellen halusi tanssia yksin, Esteri puolestaan kosketuskontaktissa. Erilaisten vaiheiden jälkeen Ellen ja Esteri päätyivät tanssimaan yhdessä ja lähekkäin mutta koskettamatta kuitenkaan toisiaan. Katsojien oli mahdollista kiinnittää huomiota eri yksityiskohtiin, jolloin heidän tulkintansa siitä, mistä tämä yhdessä tanssiminen itse asiassa kertoi, vaihteli varmasti paljon. Esitykseen oli rakennettu myös konkreettinen raja kahdella liikennekartiolla. Esteri vartioi esityksen alussa tätä kartioiden välistä tilaa. Lopulta kartioiden merkitsemä raja hävisi kokonaan.  

Klovniduo Ellen ja Esteri on käsitellyt esityksissään rajan tematiikan lisäksi erilaisissa ympäristöissä olevia muotoja ja liikkeitä ja esineiden laatuja ja käyttöä. Emme ole vielä käsitelleet vammaisuutta, mutta minulla on tunne, että senkin aiheen aika tulee vielä. Kun lähetämme teosehdotuksen johonkin tapahtumaan, emme välttämättä edes kerro, että toisella klovnilla on halvaantunut käsi ja että hän pitää itseään vammaisena tai että toisella klovnilla on vahva migreenitaipumus ja asentohuimaus. Kerromme nämä asiat, jos tapahtumassa, johon olemme hakemassa, on kyse vammaiskulttuurista tai jos tapahtumaan haetaan nimenomaan vammaisia tekijöitä. 

Ellenin ja Esterin työskentelyssä liike konkretiasta kohti abstraktia on läsnä koko ajan. Esitysten aiheet ovat olleet yleisinhimillisiä ja helposti lähestyttäviä sekä lapsille että aikuisille. Rajassa käsittelimme rajojen ylittämisen tematiikkaa tavalla, joka puhutteli monenlaista yleisöä. Yleisö saattoi lähteä tulkitsemaan aihetta vammaisuuden, sukupuolen, seksuaalisuuden tai valtionrajojen ylittämisen kautta riippuen siitä, millaisiin asioihin se kiinnitti esityksessä huomiota. 

Abstraktista kohti aktivismia 

Runoja kirjoittaessani ja sarjakuvia piirtäessäni liikun usein konkreettisesta havainnosta kohti abstraktia ideaa ja sen käsitteellistä kehittelyä. Vietin viime kesänä puolisoni ja kahden lapseni kanssa viikon Roomassa. Puolisoni vuokrasi Roomassa sähköpyörätuolin liikkumisvälineeksi. Kirjoitin matkan aikana ja sen jälkeisinä viikkoina noin viisikymmentä Rooma-aiheista runoa, joista kahdessakymmenessä katsoin kaupunkia pyörätuolilla liikkumisen tai vammaisuuden näkökulmasta. Liikkuminen vuokrapyörätuolilla, jonka viallinen akku loppui välillä keskellä ylämäkeä, ei ollut ongelmatonta, ja me tervejalkaiset jouduimme kaikki vuorollamme työntämään. Iltaisin kirjoitin näitä tilanteita runoiksi, annoin tekstien levätä yön ja katsoin niitä tuorein silmin aamulla. Lähdin siinä vaiheessa työstämään tekstin abstraktia tasoa näkyvämmäksi. Luin kirjoittamisen rinnalla Mika Waltarin Rooma-aiheisia runoja ja kommentoin niitä sellaisen perheen näkökulmasta, jossa on pyörätuolilla liikkuva jäsen. 

Julkaisin runot blogissani. Osassa niistä lähestyn abstrahointia hidastamalla lukijan lukunopeutta. Teen sen katkomalla sanoja. Silloin sellaisenkin lukijan, jolle lukeminen on yleensä helppoa, on vaikeaa hahmottaa runon sisältämiä sanoja ja lauseita nopeasti. Katkotut sanat luovat mielleyhtymiä ja merkityksiä, joista tulee runoihin yksi taso lisää. 

Otan teoksissani joskus kantaa kulttuurissamme usein täysin kyseenalaistamatta jäävään lapsivihaan, lähisuhdeväkivaltaan, vammaisten syrjintään ja rasismiin. Kuuntelen bussissa, miten edessäni istuva eläkeläinen puhuu puolisolleen ja koetan kuvata todistamani henkisen väkivallan seuraavassa runossa. Runon ensimmäisestä versiosta päällimmäisenä välittyvä tunne saattaa olla tosikkomainen närkästys ja tuohtumus. Kun tekstin työstämistä jatkaa, saa etäisyyttä sekä huomaamaansa tilanteeseen että sen aiheuttamaan tunteeseen. Tämä voi tapahtua tekemällä runosta käsitteellisesti kiinnostava, absurdi tai humoristinen, mikä voi helpottaa vaikean aiheen käsittelyä ja lukemista. 

Toisinaan työskentelyni muuntautuu konkreettisesta havainnosta abstrahoinnin kautta aktivismiksi. Kaikkien Naisten Talossa olemme tehneet suurikokoisia seinävaatteita, joita on ollut esillä neulegraffititapahtumissa ja banderollina mielenosoituksessa. Seinävaatteisiin olemme usein ommelleet tunnistettavia hahmoja ja kuvioita.  

Hanna seisoo farkkupaita yllään hymyillen puun vieressä puistossa. Puun runkoon on kiedottu tekstiiliteos, jossa silmän muotoisua kuvioita ja teksti Kuka valvoisi?
Kuka valvoisi Migriä? on Kaikkien Naisten Talossa tehty teos,
joka ottaa kantaa inhimillisemmän turvapaikkapolitiikan puo-
lesta. Teos oli esillä Naantalin kirkkopuistossa kesällä 2021.
Kuva: Tyyne Väätäinen.

Vuonna 2021 teimme Turussa Knit’n’Tag-tapahtumaan Rauhan puun. Tapahtumassa teokset ripustetaan Aurajoen molemmin puolin kasvaviin lehmuksiin Tuomiokirkkosillan ja Kirjastosillan väliselle alueelle. Kaikkien Naisten Talossa tehdyt neulegraffitit ovat ottaneet kantaa inhimillisemmän turvapaikkapolitiikan ja rauhan puolesta. Tein Rauhan puuhun ruutuja, joihin jokaiseen kirjoin ompelukoneella yhdellä kielellä sanat “nimeni on” ja toisella kielellä sanan “rauha”. Ruuduissa luki esimerkiksi Nimeni on Salam (suomi ja arabia), Jag heter Mir (ruotsi ja venäjä) ja Az én nevem Paz (unkari ja portugali). Osallistujat kirjoivat teokseen erilaisia rauhan symboleita ja rauha-sanoja eri kielillä. 

Osaan ruuduista tein abstraktia vapaakirjontaa eri värisillä langoilla reunoihin. Käytin abstraktien kohtien valmistamiseen ompelutöiden viimeistelystä jäävää lankajätettä, jota sommittelin erilaisiksi ryppäiksi ja kiinnitin ompelemalla koneella langanpätkien päältä.  

Aktivismia läheni myös samana kesänä Naantalissa järjestettyyn sukka-aiheiseen neulegraffititapahtumaan tehty Kuka valvoisi Migriä? Ompelin pohjakankaaseen suurikokoisia silmiä puhki kuluneista sukista. Kysymys on maalattu kangasväreillä silmien yläpuolelle. Teoksen aihe ideoitiin We See You -yhdistyksen tapaamisessa ja tekemiseen osallistui ihmisiä sekä Kaikkien Naisten Talosta että We See Yousta. 

Jo pelkkä kantaaottavan teoksen tekeminen ja sen esille saaminen museoon voi olla jollekin taiteilijalle yksi tapa olla aktivisti. Taiteen alojen rajoilla taide on aktivismia silloin, kun taidetta kannetaan mielenosoituksessa, kun sitä käytetään osana kansalaistottelemattomuutta, suoraa toimintaa, vetoomusta tai kampanjaa. Taiteen alojen rajoilla teos on aktivismia, kun se on tehty paikassa, jossa jonkin ihmisryhmän haavoittuvaa asemaa koetetaan parantaa muillakin keinoin kuin vain taiteella. 

 

Hannan henkilökuva: Omakuva, Hanna Väätäinen

Aurinkolaseihin sonnustautunut Mikko pitelee mikrofonia kaksin käsin lähellä suutaan ja laulaa antaumuksella. Hänellä on olkapääpituiset vaaleat hiukset ja paita, joka näyttää lavavaloissa pinkiltä ja oranssilta. Tausta on violetti.
Kuva: Ari Rehn 

Mikko Herranen on musiikin sekatyöläinen vuosikymmenien kokemuksella. Parhaiten hänet muistetaan The Voice of Finlandista ja Velcra-yhtyeestä. Hän on soittanut monissa bändeissä, äänittänyt, miksannut ja tuottanut levyjä. Hän on vaikeasti heikkonäköinen. 

 

Kauniisti kirjailtuun valkoiseen paitaan pukeutunut Riikka istuu ruskean pianon ääressä kädet koskettimilla. Riikan pää on taipunut kuvan alareunassa istuvan vaalean labradorin puoleen ja hän näyttää laulavan. Taustalla lämpimästi valaistu valkoinen huone, jossa kolme korkeaa ikkunaa.
Kuva: Henriikka Seppälä

Riikka Hänninen on laulaja, muusikko, laulunopettaja ja syvän muutoksen valmentaja. Laulajana hän liikkuu kansanmusiikista ja runolaulusta progressiiviseen rockiin ja laulelmaan. Hänet muistetaan mm. lauluja väärinpäin esittäneestä Nirep nirun -yhtyeestä sekä loitsulaulannasta The Voice of Finlandissa. Riikka on syntymäsokea. 

 

Hymyilevä, mustapaitainen Joose soittaa harmonikkaa. Hän nojaa seinään. Hänen vaaleanruskeat hiuksensa ulottuvat olkapäille.
Kuva: Timo Junttila

Joose Ojala on jazzhaitaristi, musiikin sekatyöläinen ja säveltäjä. Hän tekee keikkoja freelance-muusikkona ja säveltää omaa materiaalia yhtyeilleen Joose Ojala Trio ja Kaiunsäde. Joose tunnetaan parhaiten chanson-artisti Tia Cohenin pitkäaikaisena säestäjänä. Syntymäsokeana hän on myös kehittänyt pistenuottien oppimateriaalia ja digitaalista saatavuutta. 

Potrettikuvassa harnaaseen paitaan pukeutunut Signmark seisoo kädet puuskassa ja hymyilee leveästi. Hänellä on lyhyet vaaleanruskeat hiukset.

Signmark on viittomakielinen, kuuro räppäri. Hän julkaisi ensimmäisen levynsä vuonna 2006, ja nyt hänellä on takanaan kolme albumia ja yksi EP sekä valtava määrä keikkoja eri maissa. Hän on osallistunut niin Suomen euroviisukarsintoihin kuin Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan. Hän on puhunut vammaisten ihmisten oikeuksista ympäri maailmaa, mm. YK:n, ETYJ:n ja Afrikan Unionin huippukokouksissa.  

 

Nancy katsoo intensiivisesti kameraan ja kohottaa toisessa kädessään koristeellista kahvikuppia. Hänellä on hopeanvärinen paita, vaaleat kiharat hiukset ja punaisiksi lakatut kynnet. Oikealla korvalla on sinisen ja mustan kirjava hiuskoriste. Korvissaan hänellä on vihreän ja kullan väriset korut.
Kuva: Jari Miettinen

Nancy Tinkerbella on laulaja-lauluntekijä, joka seikkailee bluesin, jazzin ja raskaammankin musiikin maailmassa. Hänen aktiivisin yhtyeensä on Tinkerbella & Big Bad Bear. Musiikin tekemisen lisäksi hän opiskelee musiikkiterapeutiksi. Nancy joutui ratsastusonnettomuuteen vuonna 2014 ja on sen jälkeen käyttänyt kipujen vuoksi ajoittain pyörätuolia. 

 

 

Olen Riikka Hänninen, syntymäsokea laulaja ja muusikko. Kutsuin neljä kokenutta kollegaani keskustelemaan musiikista ja siitä, miten vammaisuus ja viittomakielisyys ovat vaikuttaneet muusikon ja artistin työhön. Kanssani pyöreään pöytään istuivat Joose Ojala, Mikko Herranen, Nancy Tinkerbella ja Signmark. 

Flirttailua tuntemattoman kanssa 

Riikka: Onko vammaisuus tai viittomakielisyys vaikuttanut siihen, millä tavalla te teette musiikkia ja esiinnytte? 

Nancy: Minulle oli alkuun iso muutos, kun aloin käyttää pyörätuolia. Sitä ennen tanssin ja liikuin tosi paljon lavalla. Ajattelin, että voin silti tehdä asioita eikä pyörätuoli minua estä. Koin sen ihanana haasteena. Kun en voinut kävellä, aloin kiinnittää tosi paljon huomiota siihen, miten esiinnyn lavalla. Käytin liikkeessä enemmän käsiä ja liikuin pyörätuolissa ympäri lavaa, tai avustajat tanssittivat minua pyörätuolissa.  

Signmark: Kun aloin tehdä omia biisejä, kuurojen yhteisön ensimmäiset reaktiot jakautuivat kahtia. Osa kuuroista ajatteli, että mitä helvettiä. Joku yrittää olla kuuleva, eikä musiikki kuulu meidän maailmaamme. Minusta se on vanhanaikainen ajattelutapa. Ennen vanhaan annettiin ymmärtää, ettei musiikki kuulu kuuroille. Mutta onneksi nuorempi sukupolvi on ottanut musiikin omakseen ihan eri tavalla. Musiikkia voi myös tuntea ja nähdä. 

Riikka: Signmark, kerro lisää siitä, miten sinä teet musiikkia.  

 

Signmark: Haluan tehdä biisejä myös kuulevalle valtaväestölle ja siksi otin laulukaverin mukaan. Biisit ovat siis kaksikielisiä, sekä suomeksi että suomalaisella viittomakielellä. Olen koko ajan mukana vaikuttamassa biisien sisältöihin. Suunnittelemme yhdessä räppien puhuttuja käsikirjoituksia ja myös sitä, mitä instrumentteja käytetään. En pysty itse toteuttamaan niitä, mutta tiedän, miltä joku soitin tuntuu ja mitä tunteita se voi herättää. Esim. viulu voi olla surullista tai rauhallista, kitara voi olla countrya, hauskaa, raskasta. Kerron tuottajille studiolla, mitä haluan ja he valitsevat elementtejä, joista rakennetaan kokonaista biisiä. 

Riikka: Tuo kuulostaa samanlaiselta, kuin että minusta otetaan promokuvia, joita en voi itse nähdä ollenkaan. Voin kuvailla, millaista fiilistä haluan ja sen jälkeen minun pitää vaan luottaa siihen, miten muut kuvailevat kuvia. Pitää kurottaa johonkin, mihin itsellä ei ole suoraa pääsyä. 

Se onkin sitten mielenkiintoista, kun saan samoista kuvista luotetuilta ihmisiltä erilaisia mielipiteitä. Toisten mielestä kuvassa on hyvä tunnelma ja toisten mielestä kuva on levoton.  

Mikko: Minulle eniten työtä aiheuttanut asia on lavapreesens. Olen työstänyt asiaa huomattavasti enemmän kuin treenannut itse soittamista. Meitä sokkoja ei hirveästi opeteta näyttämään hyvältä. Meidän kohdallamme usein luovutetaan heti, koska ajatellaan, että hyvältä näyttäminen lavalla ei kuitenkaan ole sokoille mahdollista. Minulle se ei käy. Raskaampi musa on tosi maskuliinista ja väkivaltaista ja sen pitää näkyä lavalla. Ihmiset tulevat katsomaan keikkaa, eikä vain kuuntelemaan. Sitä ei voi vain ohittaa sanomalla, etten näe ja että siksi antaisin asian olla. 

Joose: Minä taas olen vähän luovuttanut visuaalisten juttujen suhteen. Syntymäsokeana minun on vaikea löytää visuaalista identiteettiä. Suosin pukeutumisessa käytännönläheisiä ratkaisuja, jotka näyttävät hyvältä ja sopivat kulloiseenkin tilanteeseen. Soitin pitkään chanson-laulaja Tia Cohenin bändissä. Rakastin sitä, että hän hoiti visuaaliset asiat, kertoi, minkä puvun laitan päälle. Tiesin, että homma näyttää hyvältä ja sain keskittyä soittamaan virtuoottisesti lavalla.  

Tule sellaisena kuin olet – kunhan ensin vähän fotoshopataan! 

Riikka: Minulle tulee mieleen palaute, jota joskus saan silmistäni. Silmät liikkuvat tahattomasti sinne tänne ja aina välillä joku kommentoi, että voisiko minulla olla aurinkolasit, etteivät silmäni näyttäisi niin oudoilta. Kuulen siinä ääneen sanomattoman ajatuksen, että minun olemassaoloni juuri tällaisena häiritsee katsojaa, ja että hänen on vaikeaa käsitellä sitä, että kroppani ei ole sellainen kuin muilla. Minussa nousee kapinahenki, että onpa hyvä, kun voin vähän ravistella ja haastaa ihmisiä.  

Joose: Kyllä minunkin silmäni on fotoshopattu katsomaan samaan suuntaan. Kun kuulin siitä, käskin perua kuvanmuokkauksen. Minulle on tärkeää, että vammani saa näkyä eikä sitä ruveta peittelemään, koska se lisää ihmisten ymmärrystä moninaisuudesta. En käy luennoimassa vammaisuudesta kouluissa, mutta eräänlaista luennointia on sekin, kun vain harjoitan omaa ammattiani.  

Mikko: Minä en ole valmis siihen, että minun taiteeni jätettäisiin huomioimatta siksi, että ihmiset juuttuvat miettimään, miksi tuon silmät heiluvat noin. Aurinkolasit ovat minulle visuaalinen valinta. Ne ovat myös apuväline, jota käytän aina, koska valo sattuu silmiini.  

Nancy: Yhdessä kokoonpanossa suhtauduttiin nihkeästi siihen, että lauloin pyörätuolista käsin. Monta kertaa minut kannettiin lavalle istumaan tavalliseen tuoliin. Minulle se aiheutti enemmän kipua. Istuin tuolilla vähän horjuen ja kipukohtaus saattoi tiputtaa minut vähäksi aikaa pois oikeasta laulun kohdasta. Sitten sain lukea netistä kommentteja, että mitähän tuokin on vetänyt.  

Riikka: Ehkä tässä onkin olennaista, ettei meidän tarvitse tinkiä itselle tärkeästä asiasta, jotta miellyttäisimme muita. Omalla kohdallani aurinkolasit heikentäisivät tärkeää valon näkemistä, enkä siksikään ole valmis käyttämään niitä.  

Mikko: Niin, tuskin olisin alkanut käyttää aurinkolaseja, jos en tarvitsisi niitä muutenkin. SE on totta. 

Signmark: Minä olen joutunut haastamaan kahta maailmaa. Kun osa kuuroista mietti, mitä tekemistä musiikilla on meidän kanssamme, kuulevat puolestaan ihmettelivät, miksi kuuro yrittää tulla tekemään musiikkia kuulevien maailmaan, että voisi yhtä hyvin pysyä poissa musiikin maailmasta. Menin vaan väkisin ja kävin näyttämässä taitojani ja sitä, mikä on mahdollista. Se oli vaikeaa, mutta onnistuin siinä mielestäni hyvin.  

Mikko: On ihmisiä, jotka rakastavat kokea olevansa muiden yläpuolella. Juuri he tulevat sanomaan keikalla, että näytitpä rumalta tuolla lavalla. Monien on vaikea hyväksyä mitään, mikä menee ulos omasta mielen laatikosta. Se näkyy monella tasolla, politiikassa asti.  

Muut yrittävät pienentää meitä… 

Joose: Pyydän usein muusikkoja tuuraamaan, jos en pääse jollekin keikalle, mutta olen huomannut, että minua ei pyydetä tuuraamaan koskaan minnekään. Olen miettinyt, voisiko se johtua näkövammaisuudesta. Sain vahvistuksen, kun tuttuni kertoi jonkun sanoneen, että kyllä sitä Joosea olisi niin kiva pyytää mukaan erilaisiin projekteihin, mutta mitenköhän se pääsee liikkumaan oudoissa paikoissa.  

Riikka: Myös minulle on sanottu, että ”olisin pyytänyt sua tuuraamaan, mutta kun se roudaus on varmaan niin vaikeaa”. Mutta sitä vartenhan minulla on avustaja käytettävissä.  

Mikko: Olen kokenut samaa. Jengiä pelottaa pyytää meitä keikoille, kun he eivät tiedä, miten me pärjätään.  

Nancy: Ihmisiä pelottaa, että peruisin keikkoja kipusairauteni takia. Mutta tiedän ihmisiä, jotka peruvat keikkoja paljon enemmän kuin minä ikinä. Tulen keikalle vaikka pää kainalossa. 

Signmark: Omassa työssäni muiden ihmisten ennakkoluulot ovat kohdistuneet suoraan tekemiseeni. Kun aloitin omien biisien tekemisen vuonna 2006, lähetin ne kymmenelle eri levy-yhtiölle Suomessa. Kukaan ei halunnut tehdä yhteistyötä. Suurin osa vastasi, että on tosi vaikeaa uskoa, että kuuro taiteilija myy. Mietin, että okei, Suomessa on kuusi miljoonaa ihmistä, mutta maailmalla on noin 75 miljoonaa kuuroa. Haistatin vitut suomalaisille levy-yhtiöille ja lähdin maailmalle. Vuoden 2009 Suomen euroviisukarsintojen jälkeen sain levytyssopimuksen Warner Musicilta. Olin maailman ensimmäinen kuuro, joka sai levytyssopimuksen. Nyt olen käynyt 60 eri maassa ja tehnyt yli tuhat keikkaa ulkomailla.  

…mutta me loistamme! 

Riikka: Onko vammaisuus tai viittomakielisyys tuonut jotain hyvää teidän tekemiseenne? 

Signmark: Tiedän, että lavalla minulla on juttu hallussa. Käytän hyödyksi valoja ja videoscreenejä. Tanssin ja flirttailen, kokeilen, miten viittomakieli voi näyttää seksikkäältä.  

Mikko: Jos olisin näkevä, luultavasti olisin rekkakuski kolmannessa sukupolvessa. Olisin tehnyt musiikkia huomattavasti vaikeammista lähtökohdista. Kun olen päässyt yli ongelmista ja turhautumista, näkövammaisuus on tavallaan avannut minulle kaiken.  

Joose: Minusta taas olisi aivan varmasti tullut isäni karjatilan jatkaja, jos olisin syntynyt näkevänä. En olisi muusikko ilman näkövammaa. Koen, että olen joustavampi muusikkona, kun en ole kiinni nuoteissa. Kun joudun opettelemaan kaiken materiaalin ulkoa, pysyn keikalla koko ajan kartalla, vaikka tapahtuisi jotain yllättävää. Tuntuu, että muut ovat paljon herkempiä esimerkiksi ördäävälle yleisölle tai visuaalisille häiriötekijöille. Toki samaan aikaan näkövammasta on selkeästi haittaakin. 

Nancy: Vaikka sairauteni tuo vaikeuksia, koen sen myös voimavarana esimerkiksi kirjoittaessani biisejä. Kaikki kokemukset elämässä heijastuvat musiikkiin, persoonallisuuteeni, jolla musiikkia teen. Musiikki on auttanut itseäni niin paljon onnettomuuden tuoman elämänmuutoksen käsittelyssä, että siksikin lähdin opiskelemaan musiikkiterapiaa.  

Signmark: Tärkeintä musiikkiurallani on se, että olen saanut toimia roolimallina. Kuurojen vauvojen vanhemmat ovat usein ensin sokissa ja asiat tuntuvat vaikeilta. Tekemiseni myötä ihmiset ovat oppineet kuuroudesta. He näkevät, miten elän, osaan kuutta kieltä, teen musiikkia, olen menossa Vasaloppet-hiihtokilpailuun. Näytän, että vamma ei ole este, ja kuinka paljon on kiinni asenteesta.  

Mikko: Näkevien maailmaan päin olen ollut symboli sille, että näkövammaisena pystyy tekemään enemmän kuin mitä jengi luulee. Mutta olen myös halunnut olla näkövammaisille roolimalli sille, että älkää nyt antako periksi. Olette lahjakkaita tyyppejä, ja kaikkea voi tehdä, kun vain painaa menemään. 

 

Kuva: Henriikka Seppälä

 

Portrait photo of Aidan Moesby. He has white hair and a short white beard. He has black, round-shaped glasses and a friendly smile. Behind him is water and some boats beside a pier.

Aidan Moesby is an artist, curator and writer. He brings a nuanced and insightful approach to the emotional context of working with climate change and the deep inter-connectedness between the natural and social environments within modern life.  

  

  

  

I grew up with very little access to culture. In a one parent, working class family, culture was not part of our essential family diet. There were far more pressing matters regarding the urgency of getting through the everyday. I was not permitted to study art at school as I ‘could not draw or paint’. I also grew up with no access or reference to disability. Nothing, or very little to prepare me for later life and the world I occupy now as a disabled neurodivergent artist and curator. 

I came late to the art and disability world. I had a career as an environmentalist and as a therapist for traumatised children. When my health meant I could no longer practice as a therapist, I slowly developed an interest in art. I had no experience, context or understanding how to develop a practice. I had all the familiar questions, not only how to be and what it means to be an artist but navigating the art world, particularly from a disability perspective. How do you get an exhibition, how do you find work, how do you sell? What does it mean to be commissioned, what do you do on a residency or what does a life as a practicing artist look like?  

Being introduced to the disability arts community through Disability Arts Online was the best thing that could have happened to me. I have been fortunate to meet and been supported and mentored by different artists and curators as I have developed my practice, for example Vici Wrefford-Sinnott in Newcastle, Anne Cunningham at the Art House in Wakefield and Kerry Harker from The Tetley, Leeds. More recently working with Disability Arts Shropshire (DASH) and Elinor Morgan from Middlesbrough Institute for Modern Art, MIMA, has been particularly influential as I have developed my curatorial practice. Meeting the right people at the right time has been incredible, but you can’t really plan that.  

Creating a network is essential, both personal and professional, not just to surviving but thriving in the art world. Sometimes you might meet someone and not hear from them, or after two years they write to you because the right opportunity has come up. Or it may be a ‘slow burn’, a series of conversations over time. This can take an awful long time and occasionally seem like progress is glacial, but the benefits of the time and effort invested in creating and maintaining these relationships more than outweighs the cost. 

Developing a Practice as an Artist and Curator

I researched art and disability arts a lot in the beginning of my career. I met writer, director Vici Wrefford-Sinnott through a local disability arts network. This was a great start, learning and gaining a context from people who had been active in the disability arts movement for a long time. This gave me my first opportunities to make and exhibit work. From there I developed a relationship with Disability Arts Online. At first, I attended events and applied for small scale projects or writing commissions. As I became more experienced, I applied for more ambitious projects. This also helped me get funding from Arts Council England.  

In 2016 I did a Master’s Degree in Curating. This was partly my own interest but partly I felt I needed some validation or proof to others that I knew what I was talking about and could do what I said I could. In 2018 I became Disability Arts Online’s Associate Artist focusing on curating, eventually putting on an exhibition at the Foundry in London showing ten disabled artists’ work. 

Soon I applied for a practice-based PhD in Climate Change and Wellbeing. At the same time in 2019 I became the first Disabled Curator in Residence at MIMA as part of the Future Curators Program, facilitated by DASH. Having maintained the relationship with MIMA since I completed that program, I have now curated Towards New Worlds, which is an exhibition featuring fifteen disabled, d/Deaf and/or neurodivergent artists. The exhibition opened in July 2024.  

In amongst these personally major milestones I have been developing my practice as an artist. I have run my own projects, been commissioned to make work or been awarded residencies. This has been mostly outside the white walls of a gallery. Alongside the art and curating, I have also developed my writing and speaking practice taking part in events, panels and conferences. For me this is all part of my practice and not three individual unconnected elements.   

Creating a sustainable creative practice has not been, and is not, easy. There are periods of feast and famine, too much and not enough. At first it was all stop start: doing one project, finishing it, then applying for the next thing and waiting until I was successful. That was all I could manage as I was learning and developing my practice. Now I have a much more sustainable process, although it still does not always go according to plan. I try to have short, medium and long-term projects as well as projects of different scale. This offers variety and gives me scope to accept smaller gigs which may get offered to me. It also gives me the opportunity of meeting new people and increasing my network. 

Mainstream and Disability Arts

We say ‘artist’ as if it is one fixed thing, but there are many ways to be an artist. I am self-taught and I do not have a specific media I work in, but I do work around a theme, Climate Change and Wellbeing. I make performance, film, sound, sculpture or installation, for example. I work in the public realm with a socially engaged practice, often collaborating with others and sometimes on residency. I rarely show work in galleries and I do not make work to sell. 

I have developed this practice over many years. There are many artists who only work in one media, make work to be shown and selled in galleries and art fairs, do not work in the community or socially and do not collaborate. Other artists exist on the residency circuit going from one residency to another or work on private commissions.  

I always found it difficult talking about my practice. Being neurodivergent made answering this complex because I could not filter out elements in my response. Now I have learnt that this is a context specific answer. Not everyone needs to know everything. I always say I work with climate change and wellbeing, exploring physical and emotional weather, using a variety of media and formats. However, now I know when it is relevant to say I work within a social justice or human rights context within disability and/or climate change impact. There are many versions of the same story. Practice may vary over time, but it is important to know what practice is and be able to talk about why you do what you do. It helps people to understand your work and to connect with you.

A dark space with the wall and the floor painted black. On the right an area is lit. There is a coat rack on the wall. A yellow raincoat, a yellow rain hat and a black umbrella are hanging from the rack. On the floor, under the rack, are placed yellow wellies.
I was Naked, Smelling of Rain by Aidan Moesby (perfor-
mance, 2022). Photo: Aidan Moesby

There is still a binary between mainstream and disability arts. Disability Arts is characterised by art rooted in the lived experience. This is accompanied by the mainstream view that this is not ‘good art’. It tends not to be shown in galleries but down the corridor to the toilet as a community project at best. This tends to reflect the negative stereotypes of disabled people being unreliable, not very good at things and that they have little societal view because they cannot contribute as much as the normative population. Thankfully some of this has changed. Disabled artists are more and more being shown in mainstream institutional settings exhibiting critically robust work responding to contemporary issues.  

However, disabled artists still face many invisible, systemic barriers within the normative structures of the art world to having a sustainable arts practice. This ranges from no access the buildings, studios or events, a lack of relevant opportunities through structural systems within institutions, and a lack of flexibility to accommodate additional needs. This is in addition to the barriers rooted in being disabled in a world not designed for them. The physical, emotional and sensory issues associated with this create extra cost and extra labour in being disabled.  

When we talk of an accessibility, what exactly do we mean? Accessibility for whom? When I think about access, I think about access across everything we do as curators considering the artist, the audience, the organisation and those involved in less direct ways with the work.  

How do we work with these ideals when much of what we are talking about is addressing things which are not necessarily concrete, and are even termed ‘invisible barriers’? What can complicate things further is that people experience these barriers to inclusion differently and require different solutions to remove them. For example, when we are thinking about safe working practices, we must be mindful that everyone experiences safety in a different way. As language and thought develop around these ideas and practices, new terms are adopted, now we are mindful of creating ‘safer’ spaces with shared responsibility for ensuring this. 

Towards New Worlds

In July 2024 an exhibition, Towards New Worlds, opened at MIMA, Middlesbrough Institute of Modern Art, curated by me and featuring the work of 15 artists identifying as disabled, D/deaf and/or neurodivergent. The exhibition explores the current critical concerns in the contemporary world, including justice, ecological consciousness, connectivity and care. The work is critically robust and vital, responding to these important issues from the individual perspective of the artist but they are not solely about the lived experience of disability. It may reference this, as all art references the creator, but it is not a ‘Disabled Artists’ or ‘Disability Arts’ exhibition. It does not exist in a silo, which is usually marginalised. 

Drawing of a garden with plants, a bird and cats. Fish are swimming in the air. "Home sweet home" is written in three flower pots. One flower pot is named mouse house. A sad, clown-like figure is sitting in the grass in the middle of the image.
Isolation by Carrie Ravencroft (watercolour drawing, 2019).

I will next give a context to how this exhibition came about. I hope to be able to highlight many of the things I view as important to having a sustainable practice as a disabled artist.  

In 2020 I was Disabled Curator in Residence at Middlesbrough Institute of Modern Art, MIMA. The residency was part of a programme called Future Curators, supported by Disability Arts Shropshire. Three art institutions – MIMA, Wysing Arts Centre and Midlands Arts Centre MAC – worked with three disabled curators within a residency programme over a year. Before that could occur, each institution had to undergo a program of disability awareness training. Projects were developed in collaboration with the chosen curator, with each organisation having a particular speciality for the curator to work with. For example, MIMA has its own collection, Wysing is located in a rural area and MAC is a multidisciplinary arts centre in a city. 

My previous experience of such settings has been working as a stealth project by an institution to tick a diversity box. I had to do a lot of unpaid emotional labour and be mined for my knowledge and expertise around inclusion, diversity and accessibility. 

This was not the case at MIMA. The role was genuinely about me gaining experience as a curator in an institutional setting. Everyone on the team knew why I was there and who I was. Everyone was interruptible. I was embedded in all the various teams. Of course, we had conversations about disability and access, but it was negotiated, contextual.  

Everything about this project was access and care first. This started with the application process which gave many formats to apply and many formats of information. The interview process was equally considerate of additional needs, including information on how to travel to the building in audio and photo story form to options on timings, seating in the room, light levels and so on.   

Prior to my residency, I had been vocal about the state of play regarding the lack of disability representation and the importance of inclusion and care within the visual arts. This largely fell on doors which were not answered, and the drawbridges remained tightly drawn. Because I was now in an institution, what I had to say was suddenly listened to with different ears – I was being introduced to different tables. I suddenly had validation bestowed – although that also meant I had to learn some strategic thinking and no longer always shoot form the hip. What I said and how I behaved had consequences for them. They could not risk reputational damage for example if I was criticising another institution on social media the way I could as an individual.  

Before I started my residency, I did an access document – which was frequently returned to. I was empowered, enabled to do the best I possibly could. The experience has informed my critical thinking, it has made me a better or more considerate curator and artist. I have been able to empower others and feel heard. 

This was a truly transformative experience that has enabled me to develop my practice and place care front and centre of everything I try to do. I do not always succeed but I feel this ‘failure’ is an important part of learning. It allows me to reflect on what happened and how things could be done differently. Note here I do not use the word ‘better’. This is a deliberate, intentional choice to avoid perjorative language. Using language that focuses on right and wrong, good or bad, has a tendency to foster negative reactions. This influences how people feel regarding what they are doing. In the extreme it may evoke a ‘what’s the point’, or to feeling ‘punished’ for not being ‘good enough’. This has the effect of stopping the progress of attempting to breakdown systemic issues which act as barriers to inclusion for disabled people. I have heard many organisations speaking of the fear of getting it wrong. In reality, this feels like an excuse for doing nothing at all. 

What Do We Care for and How? 

People often talk about the Latin root of curating as being curae – to care, as if this quick reference is enough acknowledgment of the fundamentally important act of caring. Caring is a verb, an act, the intention needs to be followed through, otherwise it becomes meaningless. Similarly, many acts of care only go so far as caring for the art work, ensuring a rarefied atmosphere, the right amount of light, humidity and temperature as if it were a very delicate, fragile flower. Often the same care is not extended to the artist, the workers in the institution, the audience or anyone else in the art ecosystem not fortunate enough to be in the 1% of the extremely successful and therefore privileged. 

For any new project, the first lines in the budgets for me have to be access and care. These need to be embedded from the start and not added in at the end as an afterthought or as a virtue signal. It has to be real, authentic and considered. Access and care are conversations which need returned to over the period of the project. Situations change, we may find ourselves in an environment where we have never been and realise an adaption previously not necessary is now required, for example. We are not in static physical, mental or sensory states and this needs to be considered and discussed when necessary. 

When I am thinking about the time frame of a project, I try to extend it to allow for the unforeseen, with myself and those who I’m working with. We all have health variations, energy levels, unexpected life events. What we are essentially raising here is crip time. Some disabled people might experience time in a less linear form than the normative population. The day of a disabled person can be dominated by the time it takes to mediate the impacts of impairments or health conditions. It might not be structured in the same time and normative way of routine of the majority of society.  

Since my residency with MIMA ended I have continued a formal and informal relationship with the organisation. This maintenance of my relationship enabled me to propose an exhibition with MIMA. Over time we developed the idea and approximately three years later the exhibition Towards New Worlds opened. Nothing, or very few things like this occur overnight. 

(Re)Searching the Invisible

Looking for disabled artists for an exhibition project, for example, is a job made more difficult due to the nature of the complexity of many disabled artists lives, juggling art and health and everything else in life. How do disabled artists create visibility, when they do not have exhibitions (perhaps ironically because of lack of visibility), can not necessarily go to openings and do the ‘being seen’ or the talking to the ‘right people’. Many disabled artists do not have a studio which also impacts on visibility, and some may not have websites for various reasons from ability, digital poverty or health reasons or issues around the digital world. This makes being seen, selected and visible incredibly difficult.  

The research process for Towards New Worlds allowed me to think about which artists and works I wanted to include. From there I identified what the overall connecting themes were, what the project was about and, just as important, what it definitely was not about. Eventually I could distil the information to why this theme, why now, why these artists, what do I want the exhibition to say and do, and why this gallery?  

For example, I was very interested in Sam Metz’s work Unpredictable Bodies (2022) and their later work Mud Flats and Porosity (2023). When I saw Molly Martin’s work in the Ulster Royal Academy, show I could draw multiple links with the body, the boundary where the body and the world connect and touch through something other than the literal connection of skin. Martins’ body losing control in the cold river water as a metaphor for the experience of epilepsy, resonated with the act of stimming and care within Metz’s work. Further connections evolved when I was reflecting on Malgorzata Dawidek’s works Holding Patterns and Diagnoses and Reconstructions (2018). All three artists attend to the body, nature and care together with the experience of the body as a site in nature in three very different ways, using different media. 

A large wooden ring sculpture in a gallery space. A screen is visible through the ring, displaying an image of a landscape of a muddy field.
Mud Flats by Sam Metz. A short film of the intertidal mud flats
of the Humber Estuary shows moving sediments. The film is pre-
sented through a plywood sculpture clad with tiles made from
Humber mud. Photo: G. Semple 2023 / Gallery 87

The interconnectedness of ecology, the body and care became more concrete and enabled the curation of the show to crystallise and choose work around these general themes which have been interpreted very broadly. In the case of Metz and Dawidek, myself and Helen Welford (head curator at MIMA) were interested to see where they could take the work and themes. They were therefore commissioned to make new work for the exhibition. One further commission was created for an artist in the early stage of their practice. It was awarded to Carrie Ravenscroft as a further commitment to the development of disabled artists. 

Access Riders

There is a lot of administration and legal requirements involved when working at an institutional level and this can be overwhelming. The experience is far removed from the more do-it-yourself aesthetic I am used to of exhibition making. The embedding of care, however, created a template for the execution of the project. In engaging the artists, access riders became an essential tool. Each artist included in Towards New Worlds was required to submit an access document stating what adjustments they may need, what considerations need to be taken into account. These documents were returned to throughout the work.  

Often it is very simple pragmatic things, for example what is the preferred form of communication: e-mail, telephone, whatsapp or zoom? Of course, an institution needs to be able to trace communications and agreements, in a more robust and accountable manner. Some alternative ways of communicating make creating the necessary paper trails more difficult than others, but it is workable. 

Access riders might also help to reconsider labour. Labour is not just the time we are at the desk, the studio or the institution. We need to consider the whole process: the preparation, the execution and the recovery. If, for example, someone travels to a talk, they may need to travel the night before and stay in a hotel. After presenting the talk, the next day may be a day where executive functions are impaired and physical and emotional tiredness makes working impossible. This part of the overall labour should be recognised as such and compensated for within the fee.  

The ultimate aim is creating the conditions so that everyone can work within, or as close to, their optimum situation as possible. 

Digital Access

How do we care for the audience? How do we curate an accessible exhibition? Such an easy, direct question that belies its complexity. Often within a cohort of disabled people there are contrasting and conflicting needs regarding accessibility. We need to accept that we cannot make everything accessible to everyone at the same time. For example, someone may require bright lights and another person more dim lighting. For someone, physical access is the key over emotional or sensory access, and for another artist it is vice versa. One size cannot fit all and whilst it is not practical or feasible to create multiple versions of an exhibition, we can use specific days or events to reduce or highlight some conditions to reduce barriers and include those otherwise excluded. 

We no longer live in a purely physical world. Indeed, some people live almost entirely mediated by the digital. However, we must not lose sight of the importance of meeting in physical spaces in a ‘safely’ accessible way. 

The digital realm for galleries and cultural institutions is becoming increasingly important as part of their ‘offer’. Now we can have multiple versions of the same work with a range of access adjustments. For example, when I curated the exhibition Thresholds in 2020 as part of my residency at MIMA, the moving image work had three versions: a version with no access adaptations, an audio described version and a captioned version. The multiple versions were held on a mirrored site. Like many access tools and adaptations, they required more time and commitment than actual money to make. Very often organisations and institutions use finance as an excuse not to do something. 

Traditional Structures and Structural Change

The physical exhibition space has lots of traditions around how we do things in the gallery – how high things are hung, how information on the art works is presented on the labels, how the visitor is expected to be able to navigate the space. All based on the ‘normative’. For Towards New Worlds some works are tactile, we have considered gallery seating and how each work will be experienced. There is an accompanying audio curators tour, all moving image is captioned and audio described and there is varying digital mediation and interpretation. 

Exhibitions are usually accompanied by a public program, starting with the opening. This may be a site for anxiety or inaccessible for sensory and physical reasons, however there is now a move to have split openings with the first hour being designed with access in mind, altering the sound or light in the space, and the next hour being the traditional opening format. The public program beyond this must also be considering access and care. Again, thinking about who it is for, why is it necessary, what is it trying to do or say? 

Following the exhibition, it is equally important to have transparent, clear communication with the artists over the de-install and return of the work. Care, inclusion, equality and access do not stop because the exhibition has closed. This post-exhibition time is also essential to reflect on what worked and what could be done in a different way. 

The Future

In the last five years the conversation around disability, equity and inclusion has significantly developed within the cultural world. Noticeably though it seems to be much more developed and enacted within the performance and dance worlds, where disabled-led works play to sold out audiences in mainstream venues. One of the biggest challenges for the visual arts is, how can we begin to replicate this success and change the perception and representation of disabled visual artists? And how can we increase the rate of change?  

Jenni-Juulia speaking to a microphone in a gallery space, she is wearing a colourful outfit and she has a crutch. She is surrounded by audience member and abstract sculpture works.
Artist Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen performing at the opening of
the exhibition Towards New Worlds at MIMA. Courtesy of MIMA. Photo:
Rachel Deakin

When I look at Finland from afar, I see many examples of good practice. The existence of Culture for All as a cultural access beacon is a significant sign of intent for the direction of travel but there is also the Saari Residency’s inclusion work and independent thinking such as The Feminist Culture House in Helsinki. Unfortunately, like much of the arts, including artists, the sustainability of this is dependent on funding. 

I am optimistic about the potential for change. The conversations about care, the use of artists access documents, the conversations about decolonialising and democratising spaces are all encouraging. The question now is, how do we enact these conversations and embed change in the art institutions to remove the barriers to authentic, meaningful inclusion and representation. 

 

Alexandras porträttfoto. Alexandra har rödaktigt, tjockt hår. Vissa är samlade på toppen av huvudet, vissa faller på axlarna. Hon bär en rutig kavaj, en svart skjorta och svarta, runda glasögon. Ett rött smycke i form av en fast telefon hänger på en silverkedja runt halsen.

Alexandra Marina (f. 1986) är en bildkonstnär som bor och arbetar i Jakobstad, Österbotten. Hon är utbildad inom mediakultur, film- och tv-produktion (Novia, 2009), samt bildkonst (Novia, 2023). Hon har arbetat inom konst- och kulturfältet i över femton år med såväl egen konst som andra uppdrag. Hon har erfarenhet av både separat- och grupputställningar. Kulturpolitik och att skapa förutsättningar för konst på olika plan är viktigt för Alexandra Marina, och hon är också ordförande för Bildkonstföreningen Jakarte. 

 

  

Kroppshistoria är en samlingsbeteckning jag använder för alla de olika kroppar och kroppsrelaterade fenomen som utgör ens egen kropp: den medicinska kroppen. Traumakroppen. Den ärvda kroppen. Den sexuella kroppen. Muskelminnen. Kroppsspråk och manér. Mnemonik. Kroppskontroll. Fenomenologi och kroppens förhållande till rummet och till andra levande varelser. Den levda erfarenheten (’lived experience’) och den levda kroppen (’lived body’). Och så vidare. 

Det är ett ord och ett koncept jag anammat för att ha en utgångspunkt, och en behållare, för det arbete jag gör, både konstnärligt och personligt. Kroppshistoria för mig är forskning, experiment och skapande kring hur min egen kropp formats fysiskt, och kroppsbilden mentalt.  

Det har inte alltid varit självklart att göra konst från ett så personligt och intimt utgångsläge som min fysiska kropp. Jag har alltid arbetat väldigt själsligt och affektivt, och tidigare också använt min egen kropp, eller kvinnokroppen generellt, som inspiration. Men det var först då jag efter år av sjukdom och utbrändhet började acceptera mina diagnoser som kroniska, och började se på min levda erfarenhet med ett konstnärligt, nyfiket perspektiv, som jag insåg att det fanns arbete att göra. Inom mig själv, och inom konsten. 

Jag motsätter mig tanken om att marginaliserade konstnärer enbart ska göra konst om sin marginalisering. Att marginalisering i sig själv; funktionsnedsättning, sjukdom, sexuell läggning, och så vidare, skulle vara det enda intressanta en marginaliserad konstnär kan bidra med är något vi aktivt behöver kämpa mot. Men för mig kommer arbetet med kroppen naturligt, med kraft, och jag kan inte längre låta bli att arbeta med kroppen i min konst.  

Konsten för mig är en livsstil och jag har svårt att skilja på arbete och fritid. Då jag på allvar började fundera på vad (min) kropp är, vad det betyder att den är sjuk och funktionsnedsatt, hur jag kan arbeta hälsosamt, hur jag kan överleva som en person som inte är helt arbetsför, och framförallt då jag började behandla de trauman som uppstått i möte med vården genom hela livet – ja, då fanns det inget alternativ. Det var genom konsten jag behövde ställa de frågorna. 

Motstånd och omöjligheter 

Jag har gått in i det här arbetet med en tanke om att det ska vara både ett skapande och utforskande kring (min) kroppshistoria och kroppsbild – men också ett aktivt försök att ta min kropp i beaktande och hitta hälsosamma, hållbara arbetsmetoder. Jag vill inte leva i en paradox där min konst behandlar kropp och hälsa medan jag samtidigt arbetar mig slut om och om igen, våldför mig och gör skada på min kropp. Det här har dock varit lättare sagt än gjort. 

Så mycket av min förmåga att ta hand om min kropp och att komma in i hållbara rutiner och hälsosamma förhållningssätt till min konstnärliga praktik handlar om bastrygghet – något som inte är de flesta kroniskt sjuka/funktionsnedsatta konstnärer förunnat. Jag har kämpat med att få rätt diagnoser, vilket fortfarande är pågående. Jag har stått med specialläkares c-intyg i hand och fått nekande beslut från FPA om och om igen. Jag har inte varit förmögen att ta emot heltidsarbete medan jag har försvarat mitt konstnärliga arbete och min (o)hälsa i oändlighet. Jag har under de här senaste åren studerat ett par år och har också haft stipendier från och till, men oftast har jag varit arbetslös arbetssökande, trots oförmåga till att arbeta heltid. Jag har på många sätt levt en lögn. Jag har ljugit inför instanserna, för att de inte trodde mig då jag talade sanning. Och jag har ljugit inför mig själv. 

Så som verkligheten ser ut för kroniskt sjuka (särskilt konstnärer och kulturarbetare) i det här landet så tar jag en risk att skriva den här texten och säga de här sakerna. Dels får jag ett arvode som som till hälften dras bort av FPA. Dels kan de sakerna jag säger, precis som projektplaner och ansökningar för stipendier, hamna i händerna på de som beslutar ifall jag får ett stöd den dagen jag behöver det.  

Jag har flertalet utställningar bokade. Faktum är att jag har projekt som pågår till åtminstone år 2027. Det går bra i min konstkarriär – jag arbetar mig framåt och uppåt. Samtidigt håller allting på att rasa som ett korthus nu då ett arbetsstipendium nyss tagit slut – och jag fått avslag på de jag sökt. Jag är tillbaka i händerna på FPA och ett system som inte fungerar för frilansande konstnärer och kulturarbetare. Sträva händer, hårda handalag. Händer som vrider lusten ur mig. 

Det är både ohållbart och ohälsosamt, rentav hälsovådligt, att ständigt behöva kämpa för sitt uppehälle trots att man är sjuk – och för att man arbetar inom just denna bransch. Att behöva hålla andan inför stipendiebesluten. Att leva med den sårande, förminskande känslan av att det inte är tillräckligt att jag är någorlunda förmögen att utföra arbete jag har två (!) utbildningar till – men inte riktigt tillåtas göra det.  

Jag vet hur jag kan arbeta hållbart och hälsosamt. Eller hur jag i teorin kunde göra det. Genom att variera min arbetsbörda mellan det psykiska och det fysiska. Genom att acceptera och leva efter det faktum att mina arbetstimmar per vecka inte motsvarar ett förväntat genomsnitt. Genom att dra gränser utan att vara rädd för utmaningar. Genom att äta väl, och genom att tillämpa olika former av rehabilitering. Genom att be om hjälp, och också använda mig av assistenter vid behov. Men min upplevelse och de motstånd jag möts av är intersektionella. Jag är både konstnär, och kroniskt sjuk. Jag är dessutom tjock, queer och kvinna. Ibland känns det som att jag står och ropar för full hals bara för att höras. Bara för att få göra mitt jobb, äta och bo – och där jag just på grund av mina utmaningar kan behöva en bastrygghet som ser något annorlunda ut. 

Människovärde

Med en kropp som är sjuk och funktionsnedsatt, hamnar ofta både tankar och samtal in på vilket värde man har som människa, och som arbetare. Jag tror att de som arbetar inom konsten, jämfört med personer inom andra branscher, oftare analyseras och ifrågasätts gällande sitt värde som arbetare, sin idoghet, sin produktivitet. Jag tror det finns många fördomar om att vi ligger på soffan och kanske målar lite då andan faller på. Att vi är slavar under den flyktiga inspirationen – och däremellan lata. 

Om man dessutom är sjuk och funktionsnedsatt, och inte kan leva upp till någon påhittad standard, är det lätt att tappa både hopp och självrespekt. Det är nog delvis därför jag ibland arbetar alldeles för mycket, och fortfarande går över mina egna gränser. Med allt påtryck utifrån har jag inte ens helt lärt mig skilja ur var gränserna går. Vilka förväntningar har jag lagt på mig själv, kanske också de för höga, och vilka har jag plockat på mig utifrån? 

Det jag dock känner är mitt eget människovärde – och jag har också respekt för det arbete jag gör. Jag skapar och producerar väldigt mycket – kanske mer än en del friska konstnärer, om nu någon mäter. Men i den här branschen går det inte att kvantifiera. Min egen kroppskännedom betyder ingenting.  

Jag har tidigare nekats rehabiliteringsstöd till exempel, för att det inte funnits någon arbetsgivare som kunnat berätta för FPA att min arbetsförmåga är nedsatt, och till vilken grad. Vad jag själv kunnat berätta om mitt mående och mitt arbete har inget värde. Det måste vara någon utomstående som diagnosticerar, kvantifierar, specificerar, resonerar och i slutändan besluter. Om mitt liv, mitt arbete, och min kropp. Och även om denna någon är mina läkare, så trumfar FPA dem, och jag står där och ropar för full hals igen. Men ingen lyssnar. 

På två bilder, kroppsdelar i vatten. På den övre bilden ligger handen på magen, på den nedre bilden fötterna. En svart linje delar båda bilderna på mitten.
Detalj från verket Life Support? (installation, Body History
Museum, POVA, 2024). Foto: Alexandra Marina

Det behövs en omstrukturering i beslutandehierarkin – så att läkare och hälsovårdare inom ens eget vårdteam faktiskt får vara de specialister på ens vård och rehabilitering som de faktiskt är. Varje individ behöver kunna känna fullständig trygghet och tillit i sin vård, och känna att de har agens och blir betrodda av vårdinstanserna. Det är en blandning av byråkrati och bemötandet inom vården som traumatiserat mig, men också skapat stort intresse kring fenomenologi och hur människa och kropp agerar i världen. Detta är något jag behandlar i min konst och försöker levandegöra. Jag försöker riva ut mina erfarenheter ur läkarjournaler och FPA:s fönsterkuvert för att istället låte dem existera som narrativ i min konst.  

Att se på sin kropp med vid vinkel

För tillfället är mitt huvudsakliga, konstnärliga projekt Kroppshistoriskt museum. Det är ett konceptuellt projekt som tar sig uttryck genom olika utställningar och som kommer att pågå i flera år framöver. 

Att arbeta med kroppshistoria kom naturligt efter några år av fokus just på kvinnokroppen, och efter att sakta men säkert närmat mig min egen kropp mer och mer. 2022 hade jag arbetat ett par år med projektet FORM KROPP STIGMA, där jag väldigt djupgående gick in på en av mina diagnoser; lipödem. Jag hade skapat målningar, installationer och skulpturer med de former som så starkt representerar lipödem, och jag hade ett starkt intresse för att också sprida kunskap om sjukdomen. Men jag började känna att jag ville vidga perspektivet, och omfamna de komplexa strukturer som bygger kropp och kroppsbild. Jag ville våga titta på allt, och visa allt. Det är så mycket mer än bara lipödem. Formen. Viktstigmat. Min kropp är så mycket mer. Ett nytt projekt föddes. 

Kroppshistoriskt museum visar min kropp manifesterad, på olika sätt, sedd ur olika synvinklar, med olika medium. Jag arbetar bland annat med foto, video, dans, objekt, poesi och installationer – och jag har alltid varit någon som känner sig ofullständig inom enbart ett medium. Mina fysiska och psykiska beskaffenheter gör också att omväxling på riktigt förnöjer – och är en nödvändighet. Det är inte bara det konstnärliga arbetets tema just nu som kräver olika uttryck – utan hela mitt jag arbetar bäst med variation och utmaning på olika fronter. 

Jag arbetar mycket med research och med att förstora mitt inre bibliotek av kunskap, narrativ, arketyper och förklaringsmodeller som ger näring till mitt arbete. Forskningen och experimenteringen är en lika stor del av min konst som de färdiga verk som kan betraktas. Själva arbetsprocessen, det konkreta arbetet, varierar mellan ansökningsarbete (vilket upptar en mycket stor del av arbetstiden), researchlitteratur och olika former av arbete på dator, skissande och planering, och faktiskt fysiskt arbete med dans, byggande av verk, samt foto- och filmarbete.  

Jag fascineras särskilt av konceptuella helheter, där jag arbetar med hur jag kan visa min kroppshistoria utan att våldföra mig på den. Hur jag gör mig själv rättvisa, både som forskare, konstnär, kurator och kropp. Jag har på många sätt skapat ett projekt som för samman mitt personliga liv, min levda kropp och erfarenhet, med mitt arbete. Och eftersom kroppshistoria fortsätter formas och omformas så länge jag lever så kan jag arbeta inom ramarna för detta projekt hela mitt liv, om jag så skulle vilja. 

Att anta rollen som kurator över min egen kroppshistoria har varit en stor bidragande faktor till att jag känner att jag, åtminstone delvis, återtagit makten över min kropp och min kroppshistoria. I de verk och utställningshelheter jag skapar behöver jag inte hålla mig till sanningen – vad det nu är – men jag känner också att jag närmar mig en sanning medan jag undersöker, behandlar och skapar narrativ kring min kroppshistoria. 

En kvinnas kropp i vattnet, kvinnan har slutna ögon, ett avslappnat uttryck. Vatten förvränger storleken på kroppsdelar. Magen, brösten och armen i vattnet är stora, huvudet ovanför vattenytan är för litet i förhållande till kroppen. Kvinnas huvud upp och ner reflekteras överst på bilden.

En av de största bitarna i mitt arbete är att undersöka ett liv av kropp som manifesterats i möte med bland annat sjukvårdspersonal, diagnoser och trauma. Av kropp som manifesterats i osunda relationer, den kropp som tystas och förminskas inom ramarna för psykiskt våld. Den kropp som levde genom mobbningen jag utstått, också av lärare. Den kropp som manifesterats som dotter; så lik sin mor – och så olik. Den kropp som manifesteras dagligen i kontrast till smalhetsnormen. 

Det är både en sorgeprocess och ett forskningsarbete kring vad som manifesterar kropp, och vad som format min egen kroppsbild. Jag ser på självporträtt med vid vinkel och använder mig av bland annat fotografiet, röntgenbilden, rörelsen, diagnoskoden, rådgivningskortet, ikonen, dikten och laboratorieprovet som porträttmedium för att fånga de olika kroppar som kallats min.  

Kroppshistoria blir en samling myter jag utforskar så nyfiket jag kan, med så lite fördomar som möjligt. Jag vill utforska myterna som skapats om min kropp genom åren och låta min kropp bli resonanslåda för myter vi människor skapat och återskapat sedan urminnestider. Min kropp som helgon, madonna, hora, jägare, samlare, bägare och den som ger härbärge åt mina förmödrars historia.  

De kroppsbilder som lagts ovanpå min är myter, och genom att skapa och återskapa dessa kroppsbilder söker jag vetskapen om min sanna kropp. Jag försöker manifestera den kropp som är helt och hållet min. En marginaliserad, tjock, kroniskt sjuk och delvis funktionsnedsatt kropp, men ändå något så mycket mer. Något bortom subjekt-objekt, något bortom perception-kognition. Något som existerar i rummet olikt allt annat. 

Ritualistisk konst

Då jag började med projektet handlade det ganska mycket om att ’skala av’ de lager av kroppsbilder som exponerats ovanpå min egen. Ett sökande efter mitt sanna jag, under allt bråte som samlats ovanpå henne. Och till viss del gör jag det arbetet ännu idag. Men det finns lager som är nästintill omöjliga att skala av, dels för att de är så svåra att identifiera. Därför började jag utforska tanken på att ’skriva över information’, att ersätta minnen med nya, mer hälsosamma och sanna.  

Det arbetet gör jag genom att utforska kraften i repetition. Jag skapar en form av ritualer bestående av till exempel rörelsemönster, som jag använder i mina danskoreografier, upprepande av fraser och textrader i skrift, och mer klassiska former av ritualer så som användning av altare i mina installationer. Upprepningen av ny ’information’ ersätter således den gamla, negativa energin, och det informationsutrymme som mer traumatiska, och/eller falska kroppsminnen och kroppsbilder tagit i min kropp.  

Jag har också behövt arbeta mycket med det kontrollbehov som förstärkts genom åren av sjukdom och diagnoser. Känslan av att förlora kontroll, inte bara över min kropp, utan över vården av den, har skapat ett kontrollbehov som lätt kunde bli hinder och motstånd i den konstnärliga processen.  

Därför har experimenterande, lek och slumpen fått ta stor del av processen. Jag sätter ytterst lite vikt vid teknik (t.ex. vad gäller kamerateknik eller koreografi), och desto mer vikt vid det performativa ögonblicket, det spontana och intuitiva. Jag vill så långt som möjligt att min konst blir avtryck av skapelseögonblicket, mer än en produkt som slipats till perfektion. Återigen handlar det om den levda kroppen och den levda erfarenheten – något som är sammanlagd kroppshistoria uttryckt i ett dokumenterat ögonblick. 

På samma gång vill jag också inbjuda den förändring som just detta innebär. Då jag släpper en viss kontroll så låter jag ögonblicket, specifikt det dokumenterade ögonblicket, skapa förändring i mig och min kropp. Det gör processen väldigt öppen, ’open-ended’, och stör ibland mitt kontrollbehov som ofta skapat en så färdig bild i huvudet av hur allt ska bli. Men jag är oftast mer nöjd efteråt då både process och resultat ger mig en skjuts framåt i min egen utveckling, och i formandet av en hållbarare självkänsla och självkännedom. Jag känner mig ofta modigare, rikare, och mer sann, då jag låtit den konstnärliga processen på riktigt förändra min kropp – och därmed min kroppshistoria. 

En stor, människoformad textilskulptur sitter på en pall på trappavsatsen. Kroppsdelarna sys ihop till en kropp. Benen och magen är stora. Brösten, överkroppen och huvudet är mindre. Figuren har inga armar och inget ansikte.
FORM KROPP STIGMA (textilskulptur,
2022). Foto: Alexandra Marina

 

Alexandras porträttfoto: Alexandra Marina