Isa Hukka on Helsingissä asuva fasilitoija, kouluttaja ja taiteilija. Hän on tehnyt yhteistyötä yli 15 taide- ja kulttuuri-instituution kanssa Suomessa ja ulkomailla. Hän on esitysten tekemisen lisäksi julkaissut palkittua runouttaan useissa lehdissä. Hukka on valmistunut filosofian oppiaineesta ja opettanut filosofiaa sekä opiskellut sukupuolentutkimusta. Hän on tehnyt pioneerityötä rampateorian ja -käytäntöjen parissa, kehittäen ‘rampauttamisen’ praktiikkaa. Rammaksi tuleminen on Hukan kokemuksessa avannut näköaloja ulossulkeviin käytäntöihin ja oletuksiin. Samalla hänelle on avautunut käsitteenä saavutettavuus, joka on ihmisyyden, yhteyden ja kommunikaation lähtökohta kaikenlaisten yhteisöjen hyvinvoinnin kannalta. Työssään hän on kehittänyt kokonaisvaltaisen saavutettavuuden käytäntöä sisällyttäen siihen traumatietoisuuden ja itsearvioinnin menetelmiä. Hukan menetelmät kumpuavat rampatodellisuudesta ja ovat yleisesti sovellettavissa. Vuosina 2022-23 hän työskenteli rampataiteellisen työryhmän fasilitoijana Baltic Circle -festivaalin monivuotisessa Tulevan näyttämö -hankkeessa, jonka rahoittaa Koneen Säätiö. Hukan ja työryhmän teos ‘haavoittuvaisia havaitsemisia’ palkittiin Vuoden teatteritekona 2023.
Tässä tekstissä avaan lyhyesti kokonaisvaltaisen saavutettavuuden prosessiarampataiteen fasilitoijan työroolin näkökulmasta. Käytän vertailupintana turvallisen tilan mallia, joka on nähdäkseni jäykkä ja eriyttävä. Pohdin mitä ns. turvallisen tilan sijasta voisi rakentaa.
Suuressa osassa paikoista, joissa tänä päivänä työskentelen, harrastan ja vietän aikaa, on käytössä jonkinlainen versio turvallisen tilan mallista. Moni sanoittaisi myös fasilitoijan työnkuvaa turvallisen tilan luomiseksi.
Olen eri mieltä. Minun tehtäväni rampataiteen fasilitoijana ei ole toteuttaa tiettyä mallia nimeltään turvallinen tai turvallisempi tila. Pyrin työssäni sen sijaan fasilitoimaan kokonaisvaltaisesti saavutettavampia tiloja, joissa sisällytetään monenlaisia kokemuksia ja näkökulmia. Väitän, että myös turvallisuus mahdollistuu saavutettavampien tilojen avoimessa ja tietoisessa vuorovaikutuksessa. Turvallisuus tai saavutettavuus eivät toteudu vahtimalla ylhäältä alaspäin saneltuja sääntöjä, jotka saattavat perustua oletuksille ja väärinymmärryksille.
Mitä on fasilitointi?
Fasilitoija on vastuuhenkilö, joka vie ryhmän työskentelyä aktiivisesti eteenpäin. Fasilitoijan vastuuasema perustuu luottamukselle, kunnioitukselle ja yhteisesti kommunikoidulle vastuunjaolle. Hän ei käske autoritäärisesti ylhäältä päin vaan kutsuu mukaan yhteistoimintaan.
Fasilitoija tekee ehdotuksia: luo viitekehyksiä ja olosuhteita työskentelylle, joita ryhmä yhteisesti hyväksyy/hylkää ja muokkaa näköisekseen. Fasilitoijan tärkeimpiä työtehtäviä ovat tarkka kuunteleminen, huolellinen suunnittelu, jatkuva soveltaminen, ongelmanratkaisu, ihmisten kokonaistilanteen hahmottaminen, projektijohtamistaidot, työskentelyrakenteiden ehdottaminen sekä terveen, joustavan ja sisällyttävän kommunikaatiokulttuurin luominen.
Toimin vuosina 2022-23 fasilitoijana Tulevan näyttämö -hankkeen työryhmässä, joka keskittyi rampaesitystaiteeseen. Rampataiteessa eli kriittisessä ja poliittisessa vammaistaiteessa fasilitoijan tulee laajasti huomioida esimerkiksi vammaisuuteen, marginalisaatioon ja saavutettavuuteen liittyviä ilmiöitä. Fasilitoijan tulee ymmärtää ja osata sisällyttää vammaisia todellisuuksia, kokemuksia ja resursseja. Tämä tarkoittaa myös laajempien yhteiskunnallisten asiayhteyksien hahmottamista. Rampataiteen fasilitoijan tulee jatkuvasti oppia lisää siitä minkälaisissa todellisuuksissa vammaiset ja erilaiset vähemmistöihin kuuluvat ihmiset elävät. Tämä koskee esimerkiksi erilaisia syrjinnän muotoja kuten työelämän kyvykkyysnormeja tai julkisissa tiloissa tapahtuvaa valvontaa, vihapuhetta ja etnistä profilointia. Rampataiteen ytimessä on kokonaisvaltainen ymmärrys niin yksilöstä kuin yhteisöistä ja yhteiskunnastakin. Voidakseen tehdä työnsä hyvin – eli luodakseen mahdollisia ja saavutettavia tiloja vammaisille tekijöille – rampataiteen fasilitoijan tulee kohdata tosiasiat siitä, että millaisissa olosuhteissa vammaiset tekijät navigoivat niin taidemaailmassa kuin sen ulkopuolellakin.
Kuva: Pääsky Miettinen. Kuvassa: Kadar Khristan, Sydney Erlikh, Sami Kekäläinen ja Isa Hukka. Kuva on otettu Zodiak – Uuden tanssin keskuksen tiloissa.
Rampataiteen fasilitointia tehdään yksilölähtöisesti ja niin, että ihmiset voivat vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon. Jotta esimerkiksi kroonisesti sairas ja prekaarissa asemassa oleva taiteilija pystyy parhaansa mukaan työskentelemään jossakin projektissa, se vaatii taiteilijan ja fasilitoijan yhteistä kartoittamista ja suunnittelua. Suunnitelman toteutusta taas tulee koko ajan muokata lennossa yhteisen tekemisen, oppimisen, palautteen ja alati vaihtelevien pystyvyyksien perusteella. Yhteistyö vaatii onnistuakseen avointa ja jatkuvaa kommunikaatiota.
Turvallinen tila vai eriyttävä tila?
Turvallinen tila juontaa englannin kielen käsitteestä ‘safe space’. Turvalliselle tilalle on esitetty useita määritelmiä. Tiivistettynä sen juuriksi nimetään usein Yhdysvalloissa noin viime vuosisadan puolivälissä kehittyneet alakulttuuriset käytännöt: queerihmiset kehittivät itselleen turvapaikkoja queerfobisen yhteiskunnan ulottumattomiin. Alakulttuurien luoma käytäntö on valtavirtaistunut ja mielestäni myös sen alkuperäinen tarkoitus on vesitetty. Nykyään turvalliseksi julistettuja tiloja löytyy aina underground-bileistä YK:n toimielinten tasolle. Turvallisen tilan keskiössä ovat erilaiset periaatteet eli ohjeistus, johon kaikkien tilassa tulee sitoutua. Olen aiemmin uskonut turvallisen tilan malliin ja ollut mukana kehittämässä sitä. Kokemusteni pohjalta käsitykseni mallin toimivuudesta on kuitenkin muuttunut.
Ajattelen, että turvallisen tilan mallin käytön taustalla on usein hyvä ja tärkeä tarkoitus: valtarakenteiden ja epäoikeudenmukaisuuden haastaminen. Esimerkiksi klubiskenessä Suomessa tehty työ on avannut uudenlaisia tiloja ja käytäntöjä (esim. queerklubit, erilaiset antirasistiset tapahtumat, raittiit klubit). Turvallisen tilan mallilla halutaan viestiä, että tilassa kannustetaan kaikenlaisia ihmisiä osallistumaan, syrjintään puututaan, ihmisten itsemääräämisoikeutta pidetään olennaisena ja palaute otetaan tosissaan. Väitän kuitenkin että luodakseen tiloja, jotka ovat aidosti saavutettavampia, huomioivampia ja moninaisempia, nykypäivän turvallisen tilan malli on erkaannuttava ja jäykkä.
Mallin historia on tiloissa, joita jotkut kutsuvat separatistiksi. Ehdotan ilmiön nimeksi ‘eriytynyt tila’. Kun ryhmä ihmisiä kokoontuu eriytyneeseen tilaan, pääsy rajataan tietyille ihmisille. Tällä on pitkät perinteet esimerkiksi erilaisten feminististen keskusteluryhmien muodossa. Eriytyneet tilat ovat olemassa syystä ja niillä on tietyt tavoitteet. Esimerkiksi jos yhteiskunnassa rasismia kokevat ihmiset järjestävät vaikka suljetun tapahtuman, en ymmärrä miten se olisi millään tavalla pois minulta, valkoiseksi rodullistetulta ihmiseltä, johon ei kohdistu rasismia.
Turvallisen tilan malli voi olla toimiva ratkaisu joissain spesifeissä eriytyneissä tiloissa, mutta nähdäkseni ainoastaan niissä. Kun kyseessä ei ole perustellusti eriytynyt tila, mitä ‘turvallisuudella’ oikein tarkoitetaan kaikille avoimissa julkisissa tapahtumissa?
Eriytynyt tila onkin toinen asia kuin tarpeettomasti eriyttävä tila. Eriyttävä tila syventää ihmisten välisiä kuiluja ja kärjistää vastakkainasetteluja – siis ajaa ihmisiä erilleen. Rampanäkökulmasta turvallisen tilan mallin nykyinen käyttö johtaa yleensä eriyttävien tilojen luomiseen.
Fasilitoidessani Tulevan näyttämö -projektin työryhmiä pohdin aloittaako taiteilijaryhmän työskentely lukemalla ääneen turvallisen tilan periaatteet tai kirjoittaisimmeko jonkinlaisen version niistä. Hankkeen yhtenä tärkeimpänä tavoitteena on etsiä ja kokeilla kestäviä työtapoja esittävän taiteen alalle. Meidän rampataideryhmillemme tämä tarkoitti esimerkiksi työskentelyrakenteiden rampauttamisen projektia. Ehdotin siten työryhmälle keskeiseksi kysymystä, jonka varaan etenkin rampa associations -ryhmän työ lopulta rakentui: miten juuri me työskentelemme, harjoittelemme? Mikä on meille mahdollista, saavutettavaa, hedelmällistä? Mitä kaikkea tämä tarkoittaa, perusasioista lähtien? Mitä syntyy kun emme lähde oletuspohjalta vaan oikeasti kuuntelemme eri vastauksia näihin kysymyksiin?
Minulle kävi pian selväksi, että jos olisin lähtenyt sullomaan vammaistaiteellista, avoimista kysymyksistä liikkeelle lähtevää ja uutta luovaa taiteellista työskentelyämme turvallisen tilan muottiin, ei projektissa olisi samalla tavalla voitu edetä kohti sen tavoitteita. Ymmärsin, että fasilitoijana minun tehtäväni ei ole tulla paikalle luennoimaan ylhäältä alas jotakin yhtä mallia, joka on oikeastaan kehitetty eri asiayhteyteen. Tehtäväni oli sen sijaan perustavalla tavalla pysyä avoimena ja mahdollistaa avoimuutta kommunikaatiossa. Tehtäväni oli luoda mahdollisimman hyvät olosuhteet meidän näköisen kollektiivisuuden kehittymiselle; ymmärtää meistä kustakin kumpuavia käytäntöjä, toiveita, ideoita, kokemuksia, huolia ja kysymyksiä. Turvallisen tilan mallin käyttö olisi turhaan lukinnut kommunikaatiota ja luonut siihen kohdistuvia oletuksia ja väärinkäsityksiä. Mallin käyttö olisi haitannut avoimuutta ja uusien työtapojen luomista. Se olisi erkaannuttanut meitä toisistamme.
Rampa associations -työryhmän kanssa keskeisiksi metodeiksi meillä muodostuivat eri tavoin fasilitoidut avoimet keskustelut sekä esitelmät kuten taiteelliset saavutettavuusraiderit. Saavutettavuusraideri on yhteistyössä keskustelunavauksena toimiva dokumentti, jossa aloitetaan kartoittamaan kunkin saavutettavuustarpeita ja rajoja. Sen juuret ovat rampataiteessa. Työskentelimme raiderin kanssa etenkin Jemina Vainikka Lindholmin ja Jessie Bullivantin Access Riders-julkaisun (Frame Finland, 2020) pohjalta, joka taas perustuu mm. taiteilija Johanna Hedvan praktiikoihin. Toinen esimerkki työtavoistamme rampa associations -ryhmässä oli mediatyöpaja, jonka fasilitoimme yhdessä kahden muun taiteilijan kanssa muulle ryhmälle. Siinä ensin kartoitettiin laajasti ihmisten rajoja, kokemuksia, näkemyksiä ja suhtautumista erilaisiin esityksemme markkinoinnin ja viestinnän osa-alueisiin. Kartoituksen pohjalta keskustelimme, ja loimme yhteisiä linjauksia ja kommunikaatiotapoja. Prosessi sai runsaasti hyvää palautetta. Mediatyöpaja ei pyrkinyt luomaan ylhäältä annettuja sääntöjä eikä lähtenyt liikkeelle ‘turvallisuuden’ korostamisesta. Lopulta se loi nimenomaan selkeyttä, ennakoimista, luottamusta ja turvallisuutta.
Näen fasilitoijan tehtävän erkaantumisen haastajana ja sen sijaan avoimuuden, läsnä olemisen ja yhteyden mahdollistajana.
Saavutettavuus on vuorovaikutuksellinen prosessi
Amerikkalainen runoilija Andrea Gibson puhuu turvallisuudentunteesta vapaasti lainattuna ja käännettynä näin:
“Jos sinulla on ahdistusta ja pelkoja, älä vaan yritä pitää itseäsi turvassa.”
Olen kehittänyt kokonaisvaltaista saavutettavuuden käytäntöä sekä työssäni että kaikenlaisessa rampakollektiivisessa toiminnassa viime vuosina. Sen mukaan saavutettavuus on vuorovaikutuksessa syntyvä ja elävä prosessi. Tämä prosessi muokkautuu erilaiseksi eri asiayhteyksissä, ja se voi tapahtua niin kaikille avoimissa yksittäisissä tilaisuuksissa kuin pitkissä työprosesseissakin.
Kuva: Tani Simberg ja Baltic Circle. Kuvassa: Isa Hukka ja yleisöä rampa associations -työryhmän ’haavoittuvaisia havaitsemisia’ -teoksen ensi-illassa Baltic Circle -festivaalilla 19.11.2022, esityspaikkana Teater Viirus. Teos oli osa Baltic Circlen monivuotista Tulevan näyttämö -hanketta, jonka rahoittaa Koneen Säätiö.
Yksilöillä ja ihmisryhmillä on kullakin oma tulokulmansa tähän prosessiin. Fasilitoijan tehtävä ei ole ottaa kantaa toisten kokemuksiin esimerkiksi siitä, onko tila saavutettava jollekin jonakin päivänä vai ei. Toisaalta saavutettavuustyöhön kuuluu myös objektiivisia mittareita, kuten esteettömyyden perusasioiden huomiointi. Mitattava esteettömyystyö on osa prosessin pohjatyötä, jonka päälle saavutettavuus voi rakentua.
Vuonna 2023 Tulevan näyttämö -hankkeen rampa productions -työryhmän kanssa työprosessiimme kuului kriittistä ja hedelmällistä keskustelua turvallisen tilan mallista ja siihen liittyvistä ilmiöistä kuten sisältövaroituksista. Fasilitoimassani työprosessissa meillä ei ollut sisäisesti käytössä turvallisen tilan periaatteita. Ehdotin sen sijaan, että kävisimme sarjan keskusteluja projektin arvoista, tavoitteista, periaatteista ja vastuunjaosta. Teimme omannäköisiä muistiinpanoja ja kävimme moniarvoista keskustelua, jonka tavoitteena ei ollut yksimielisyys tai tiettyjen sääntöjen kirjaaminen. Pohdimme ja jaoimme kokemuksia siitä, miten esimerkiksi luottamus rakentuu. Työryhmämme kävi hedelmällistä kriittistä keskustelua myös festivaaliorganisaatio Baltic Circlen kanssa. Yhdeksi projektin keskeiseksi arvoksi muotoutui moniäänisyys, joka näkyi myös lavalla esimerkiksi silloin, kun taiteilijat toteuttivat vapauttaan tehdä omia ratkaisujaan koskien tiettyjä osia esityksestä. Prosessissa harjoiteltiin nojaamista suoraan ja moniääniseen kommunikaatioon olettamisen sijaan. Haasteelliset vastakkainasettelut muokkaantuivat työstettäviksi, ja työrauhan huolto ja ylläpito oli työryhmässä aktiivinen ja joustavampi tila.
Kokonaisvaltaisen saavutettavuuden prosessia suunnitellaan ja toteutetaan niissä olosuhteissa, joissa ollaan, resurssit rehellisesti kartoittaen. Rampaprojekteissa keskeistä on avoin kommunikaatio, laaja ymmärrys vammaisuuden eri ilmiöistä ja erilaisista saavutettavuustarpeista, tilanteiden tunnistaminen, jatkuva oppiminen, avoimuus palautteelle ja joustava suhtautuminen. Avain on ihmisten sisällyttämisessä kokonaisina. Sisällytetään ihmisten tarpeet, kysymykset, ilot, surut, oivallukset, tietotaidot, lähtötasot, ymmärrykset ja vuorovaikutetaan niiden kanssa. Turvallisen tilan malli ei niinkään edistä todellista sisällyttämistä. Se on usein jähmeää ohjeiden sanelua, joka jäykistää mielikuvitusta. Kuten rampakollegani ilmaisi keskustellessamme turvallisen tilan mallista, tuntuu, että monissa yhteyksissä sen käyttö tänä päivänä ennemminkin lopettaa keskustelun kuin mahdollistaa sitä.
Tarvitaan vuoropuhelua, soveltamista, kuuntelemista, tunnistamista ja avoimuutta palautteelle. Toisten tapaamista siitä paikasta käsin, missä kukin tosiasiassa on. Voisimmeko opetella työkaluja, suun avaamista, hiljaisuuden rikkomista, omien tunteiden tunnistamista ja kommunikoimista, tilanteisiin puuttumista, de-eskalaatiota, konfliktin rakentavaa käsittelyä?
Tahdon keskittyä tekemään töitä sen eteen, että kaikilla olisi mahdollisimman esteetön pääsy tiloihin ja mahdollisuus tulla sisällytetyksi, mahdollisuus altistua kokemuksille ja muokkaantua niiden myötä. Kun kokonaisvaltaisen saavutettavuuden prosessia toteutetaan tilassa, fasilitoija ei sanoita, yleistä tai oleta ihmisten kokemuksia. Sen sijaan pyritään yhdessä mahdollistamaan se, että jokainen voisi kokea mitä sitten kokeekin. Konfliktit, turhaumat, hankaus, epävarmuudet, häpeä, virheet, turvattomuus – tervetuloa.
Kirjoittajan kiitokset
Suurkiitokset tuesta etenkin Elina, Marja, Hele, Salla, Pääsky.
Silva Belghiti on 35-vuotias viittomakielinen näyttelijä, teatteritaiteen maisteri ja yrittäjä. Opintonsa hän on suorittanut Tukholmassa näyttelijäntyön koulutusohjelmassa vuosina 2011-2014 ja Teatterikorkeakoulussa 2016-2018. Hänen merkittävimpiä töitään ovat olleet Hamlet (Tukholman kaupunginteatteri, 2014), Rakkaus kenkälaatikossa (Teatteri Totti, 2023) ja Seikkailu jouluyönä (Ursa Minor/ShedHelsinki, 2018).
Haastattelun on toimittanut Salla Fagerström.
Olen tehnyt näyttelijäntyötä jo 14 vuotta. Välillä olen toki käynyt opiskelemassakin. Kun olin pieni, seurasin ihaillen tätiäni, joka oli ahkerasti esiintyvä näyttelijä ja taiteilija. Tajusin 13-vuotiaana, että minäkin haluan näyttelijäksi. Aloin käydä kuulevien kanssa teatterikerhossa, ja siitä se lähti. Kun pääsen ilmaisemaan itseäni näyttämöllä, tunnen olevani kotonani. Näyttelijäntyö on merkittävä osa persoonaani. Olen opiskellut sitä yhteensä viisi vuotta: ensin Ruotsissa Stockholms Dramatiska Högskolanissa kolmivuotisessa kandiohjelmassa (2011–2014) kuurojen kanssa, sitten Teatterikorkeakoulun maisteriohjelmassa (2016–2018) kuulevien kanssa. Nämä opinnot olivat keskenään aivan erilaisia kokemuksia ja sain niistä hyviä työkaluja jatkoa varten.
Ruotsissa me kaikki kuurot opiskelijat jaoimme saman kokemuksen siitä, millaista on olla kuuro ja viittomakielinen. Ymmärsimme toisiamme. Kaikki seitsemän opiskelijaa tulivat eri taustoista ja olivat eri ikäisiä, ja siitä seurasi omat haasteensa. Meidän piti oppia tekemään yhteistyötä keskenämme. Opetuskielikin oli ruotsalainen viittomakieli, mikä toi alkuun oman haasteensa. Tässä koulutuksessa käsiteltiin myös viittomakielistä ilmaisua, kuten visual vernacularia (esittävää taidetta, joka yhdistelee viittomakielistä ja kehollista ilmaisua), viittomakielistä taidetta ja kielen kääntämistä.
Teatterikorkeakoulun koulutus sen sijaan ei liittynyt mitenkään viittomakieleen. Se perustui puhtaasti äänimaailmaan, vaikka meillä oli toki myös fyysisiä teatteriharjoituksia, elokuvaopintoja ja muuta sellaista. Muistan kun tulin ensimmäisenä koulupäivänä Teatterikorkeakouluun. Kaikki toivottivat minut heti tervetulleeksi. He olivat kuulleet jostakin, että viittomakielinen opiskelija Silva oli tulossa ryhmään. Osa oli opetellut vähän viittomaankin. Heillä oli selkeästi hyvä asenne.
Osa Teatterikorkeakoulun ohjaajista ja opettajista ajatteli aika vanhanaikaisesti. Jotkut heistä eivät ymmärtäneet, että viittomakieli on ylipäätään olemassa ja oikea kieli. He luulivat sitä vain jonkinlaiseksi elehtimiseksi. Minun piti avata heille viittomakielen olemus. Se oli minulle haastavaa aikaa, kun piti taistella ja selittää asioita opettajille. Ruotsissa oli sikäli helpompaa, asiat sujuivat yleensä jouhevasti. Siellä oli vain yksi kuuleva opettaja, jonka kanssa piti vängätä asioista. Mutta Teatterikorkeakoulussa sitä piti tehdä melkein joka kerta. Osa opettajista halusi ehdottomasti, että käyttäisin omaa ääntäni. Minun piti puolustaa sitä, että en puhunut itse, vaan tulkit toimivat äänenäni. Yksi ohjaaja piti viittomakieltä pelkkänä elehtimisenä ja kielsi minua käyttämästä voimakkaita ilmeitä ja näkyvää viittomista. Minun piti selittää, että viiton täysin samat repliikit kuin käsikirjoituksessa on. Silloin hän oivalsi, että minä tosiaan ilmaisin viittomakielellä ne sanat. Se oli kyllä aikamoista.
Ensimmäinen vuosi Teatterikorkeakoulussa oli rankka opettajien jatkuvan perehdyttämisen takia. Toinen vuosi oli helpompi, sillä silloin sain mentorin, joka otti perehdytyksen vastuulleen ja sain rauhassa keskittyä opiskeluun. Selittämisen taakka jäi vihdoin pois. Mentori selitti opettajille kuurojen kulttuurista ja viittomakielestä. Se helpotti valtavasti toisen vuoden opintojani. Olisi ollut hyvä, jos mentori olisi laatinut vielä yksinkertaisen tietopaketin, jonka olisin voinut lähettää opettajille ennen kurssin alkua.
Epätavalliset roolit ovat haasteita
Työelämässä minulla on ollut monenlaisia kokemuksia. Olen työskennellyt viittomakielisten kanssa, kuulevien kanssa ja molempien yhteistuotannoissa. Olen esittänyt erilaisia rooleja. Osa rooleistani on ollut oikeita rooleja repliikkeineen, osa puolestaan on ollut sellaisia, joissa olen toiminut ikään kuin viittomakielen tulkkina näyttämöllä. Näissä rooleissa olen kääntänyt puhuttuja repliikkejä viittomakielelle. Ja sitten on ollut rooleja, joissa olen saanut esittää täysin viittomakielistä. Kaikki roolit ovat olleet omalla tavallaan haastavia, mutta joissakin kuormitus on ollut suurempaa kuin toisissa.
Kerran olin mukana musikaalissa, jossa roolini oli enemmän tulkkaava. Tanssiosuuksissa olin vain vähän mukana. Minua kutkuttaisi tehdä enemmän tällaisia musiikkirooleja, joissa on tanssia ja laulua. Haluaisin tehdä haastavia rooleja, jotka eivät muistuta lainkaan minua. Tähän mennessä olen tehnyt pari sellaista roolia, vaikka niissä onkin jotain samaa kuin minussa, sama ikä tai sama sukupuoli. Haluaisin tehdä roolin, jossa pukeudutaan ryysyihin tai aivan eri tyylisiin vaatteisiin kuin tavallisesti, tai haluaisin näytellä vaikka poliisia tai lääkäriä, jotain aivan erilaista kuin viittomakieliset näyttelijät yleensä esittävät. Epätavalliset roolit ovat haasteita.
Olen ollut jo niin pitkään ollut teatteripuolella, että tahtoisin siirtyä tekemään enemmän televisiopuolen tuotantoja, näytellä televisiosarjoissa tai elokuvissa. Teatterin ja television selkein ero on siinä, että teatteriesitystä harjoitellaan 6–8 viikkoa ja jokainen esitys on ainutkertainen, toinen toisestaan poikkeava, eikä niitä tallenneta. Teatterissa ammennetaan itsestä suoraan yleisölle, siinä on vahvempi yhteys ja vuorovaikutus yleisön kanssa. Kameratyöskentelyssä nojataan käsikirjoituksiin, kuvataan kohtaus ja siirrytään eteenpäin. Televisiossa ja teatterissa on erilainen työtapa. Kameran edessä käytetään vähemmän ilmeitä ja esiinnytään kuten todellisessa elämässä, teatterissa taas ollaan selkeästi dramaattisempia ja suurieleisempiä.
Viittomakielisiä hahmoja ei näy suomalaisissa tuotannoissa
Olen jutellut monien ystävien kanssa siitä, että tällä alalla on helpompi menestyä, jos käyttää puhetta ja pystyy kuulemaan jotain. Täysin kuurolla näyttelijällä on vaikeampaa, koska kuulevat eivät voi kommunikoida suoraan hänen kanssaan, vaan väliin tarvitaan aina tulkki. Kuulevat ajattelevat, että kuuro näyttelijä on tuotannon näkökulmasta vaivalloisempi: häntä varten pitää tilata ja maksaa tulkki, ja ennen työn aloittamista pitää odottaa, että tulkki tulee paikalle. Kuuro, mutta puhuva näyttelijä on vaivattomampi ja saa siksi enemmän tilaisuuksia. Haluaisin saada kuuron näyttelijän asemaa nostettua, mutta saa nähdä, miten se onnistuu. Minulle näyttelijäntyö on tärkeä identiteettikysymys. Ihmiset tarvitsevat roolimalleja ja taiteellisia kokemuksia, jotka vahvistavat identiteettiä ja omaa äidinkieltä. On tärkeää tuoda näyttämölle moninaisuutta: erilaisia kieliä, kulttuureja ja taustoja. Viittomakieli on yksi niistä. Tarvitaan representaatiota.
Viittomakielisiä roolihahmoja ei näy suomalaisissa tuotannoissa. Luulen että käsikirjoittajilla on tiedon puutetta, ehkä se on myös asennekysymys. Voi olla, että he eivät uskalla kirjoittaa viittomakielisiä hahmoja mukaan tuotantoihin, koska pelkäävät kirjoittavansa jotain väärin. Olen muistuttanut heitä, että heidän ei tarvitse kantaa isoa vastuuta yksin. Aina voi ottaa prosessiin mukaan viittomakielisen konsultin, joka tarkistaa faktat.
Hamlet oli wow-kokemus
Kun valmistuin koulutuksesta Ruotsissa, pääsin heti Tukholman kaupunginteatterin Hamlet-tuotantoon. Ohjaaja Pontus Stenhäll oli kuullut jostain, että meitä oli seitsemän kuuroa opiskelemassa näyttelijäntyötä Dramatiska Högskolanissa. Hän tuli katsomaan harjoituksiamme. Mukana taisi olla myös assistentti. Hän laittoi myöhemmin meille sähköpostia, että valitsi joukostamme yhden mukaan Hamletiin, ja se olin minä. Hamletissa kaikki muut tuotannon jäsenet olivat siis kuulevia, minä olin ainoa kuuro. Esitin Ofeliaa. Ohjaaja halusi alun perin tehdä tästä roolista jollain lailla erilaisen, ja hän keksi, että Ofelia voisi olla viittomakielinen. Kun muut näyttelijät puhuivat minulle, minä vastasin heille viittoen. Ajatus oli, että ymmärsimme näytelmässä toisiamme, vaikka käytimme eri kieliä. Kuulevien repliikit tulkattiin viittomakielelle, mutta minun repliikkejäni ei tulkattu, vaan vastanäyttelijät ikään kuin toistivat sanomani puheelle.
Tuotanto oli hyvä kokemus. Ensimmäisenä päivänä tuli viittomakielinen konsultti, joka perehdytti muita tuotannon jäseniä ja opetti vähän viittomiakin heille. Kaikille oli heti selvää koko kuvio, ja sain alusta lähtien olla pelkkä Silva, eikä Silva + kuuro + sitä sun tätä. Sain keskittyä ihan vain työhöni. Jossain vaiheessa tuotantoa testattiin valoja, ja silloin kommentoin suoraan kasvoihini kohdistuvaa häikäisevää valoa, joka esti minua näkemästä vastanäyttelijän repliikkejä. Silloin ohjaaja Stenhäll vain sanoi, että okei, ja valoja korjailtiin sopiviksi. Koin, että tulin kuulluksi ja tarpeitani kunnioitettiin. Yleensä ohjaajat pitävät aika vahvasti kiinni omasta visiostaan, mutta Stenhäll ymmärsi tarpeitani. Hän halusi muutenkin huomioida saavutettavuuden ja järjesti saliin kaksi näyttöä, joista viittomakielen tulkkaus näkyi. Hän ei kysellyt minulta apuja, vaan selvitti ja järjesti kaiken ihan itse muiden tahojen konsultoimana. Minulla oli täysi mahdollisuus keskittyä vain omaan työhöni. Se oli ihan wow-kokemus.
Kuva esityksestä Puff Finds a New Friend (1S1 Theat- re, 2023). Kuva: Calvin Novak
”Vaikka tiedän, etten tule valituksi”
Alussa, aivan vastavalmistuneena, sanoin kaikkiin työtarjouksiin ”kyllä”. Halusin tehdä nimeäni tunnetuksi. Kieltäytyminen olisi voinut vaikuttaa työmahdollisuuksiin. Jos tarjottu keikka ei sopinut aikatauluihin, pahoittelin ja sanoin tulevani mielelläni mukaan seuraavalla kerralla. Pyrin viestimään positiivisesti. Vähitellen sain jalansijaa ja luotin saavani töitä. Silloin oli helpompi kieltäytyä tuotannoista, joita en kokenut omakseni. Saatoin tarjoutua etsimään rooliin toisen henkilön, jolle se sopi paremmin.
Toisinaan, kun joku kuuleva ehdottaa yhteistyötä tuotannossa, tulee kyllä mieleen, että haluaako hän juuri minut, Silvan, vai haluaako hän tuotantoonsa viittomakieltä, koska sillä on helpompi saada rahoitusta ”moninaisuuden” perusteella. Joskus on joutunut puntaroimaan ihmisten motiiveja.
Suurimmassa osassa tuotannoissa, missä olen ollut kuulevien kanssa, kaikki on sujunut hyvin. On tärkeää, että ihmiset osaavat kuunnella ja vastaanottaa palautetta, eikä heti käydä puolustuskannalle. Yhdessä tuotannossa kävi juuri niin, että näyttämöllä viittomakieltä yritettiin pienentää ja viedä taka-alalle piiloon, ja näitä ratkaisuja vielä puolusteltiin. Tällainen asenne vaikuttaa heti aika lannistavasti. Jos sen sijaan tulee huomioiduksi ja kuulluksi, tuotanto sujuu varmasti paremmin.
Muutaman kerran olen käynyt esimerkiksi kaupunginteatterien koe-esiintymisissä, vaikka tiesin etten tulisi valituksi, koska rooli oli selvästi tehty kuulevalle henkilölle, eikä siihen kukaan ollut edes kuvitellut viittomakielistä näyttelijää. Mielestäni on kuitenkin hyvä käydä näyttäytymässä koe-esiintymisissä, niin jään kenties jonkun mieleen ja saan myöhemmin työtarjouksia muihin rooleihin.
Kuunteleminen antoi tilaa loistaa
Joel Teixeira Nevesin kanssa tehty Kuunteleminen-projekti oli tosi mielenkiintoinen, ihana ja kiva. Kaikki alkoi, kun opiskelin Teatterikorkeakoulussa. Törmäsin usein kuntosalilla Joeliin. Emme olleet oikeastaan muuten tekemisissä, mutta tiesimme toisemme. Aika kului. Valmistuimme yhtä aikaa maistereiksi ja juhlistimme saavutusta. Suunnilleen vuoden päästä Joel otti minuun yhteyttä Facebookissa. Hän sanoi miettineensä, että haluaisi tehdä jotain yhteistyötä kanssani, koska olen kuuro. Hän oli hyvin kiinnostunut vuorovaikutuksesta ja siitä, millaisia ihmisten suhteet ovat vuorovaikutustilanteissa. Hän halusi tutkia, miten minä kommunikoin eri kielillä erilaisten ihmisten kanssa. Heti ensimmäisessä palaverissa keksittiin esityksen nimi, Kuunteleminen.
Meitä oli neljä: minun ja ohjaaja Joelin lisäksi valosuunnittelija ja äänisuunnittelija-koreografi. Kaikki sujui kuin rasvattu. Sain olla esityksen kasvot, eikä minun tarvinnut jakaa lavaa kenenkään kanssa tai tyytyä sivurooliin. He halusivat tehdä esityksen juuri minun kanssani. He kuuntelivat minua tarkkaan ja halusivat tietää kaikkea mahdollista siitä, miten kuuro kokee erilaiset äänet, miten kuuro yleisö kokee värähtelyn ja havaitsee veden värinän. Valojakin mietittiin yhdessä. Esitys päätettiin tekstittää, koska haluttiin että yleisön fokus on täysin minussa, ei jostain kuuluvassa puheessa. Yleisö istui tilassa neljällä seinällä ja tekstitys näkyi myös jokaisella seinällä. Esiinnyin keskellä huonetta. Palaute oli todella hyvää. Moni katsoja tunsi olonsa kevyeksi, kun ei tarvinnut miettiä tulkkausta tai mitään. He tulivat, katsoivat ja lähtivät. Ei sen kummempaa. Se oli todella mukavaa ja stressitöntä, sai nauttia esityksestä kokonaisuutena ja kokea sen äänimaailman. Päätimme jatkaa lähes samalla porukalla yhteistyötä ensi vuonna.
Päälle tuleva puhetulkkaus pienentää kuuron näyttelijän ääntä
Näyttelijäntyön näkökulmasta kuuron ja kuulevan ero on siinä, että kuuron näyttelijän täytyy aina ajatella yleisöä, sitä missä yleisö istuu ja miten yleisö näkee näyttelijän viittomisen. Kuulevalla näyttelijällä ei ole tätä velvollisuutta, vaan hän voi liikkua näyttämöllä vapaammin. Meillä sen sijaan on aina kontakti yleisöön. Ja sitten on ”kielikylpy”, joka on olennainen osa kuuron näyttelijän työtä. Kuuleva näyttelijä voi vain puhua käsikirjoituksen läpi, mutta viittomakielisten näyttelijöiden täytyy ensiksi kääntää käsikirjoitus viittomakielelle ja miettiä käännösratkaisuja. Se vie enemmän valmistautumisaikaa. Jotkut kuulevat näyttelijät haluavat vapaaehtoisesti oppia viittomakieltä. Se vaatii tietysti heiltä aikaa, eli siinä mielessä heillä voisi olla yhtä iso panostus valmistautumiseen. Harvoin sellaista kuitenkin tapahtuu.
Näyttämöllä inhoan sitä, että viittomiseni päälle tulee puhetulkkaus. Koen, että se pienentää omaa ”ääntäni”; huomio keskittyy silloin tulkin puheeseen, eikä minun viittomiseeni. Toivon että puhetulkkaus tulee vasta viitotun repliikkini jälkeen. Tekstitys sen sijaan voi olla samaan aikaan kuin viittominen. Pidän siitä, että toinen näyttelijä keskittyy repliikkiini ja puhuu vasta sitten. En halua, että minun ääneni, minun hetkeni näyttämöllä viedään minulta.
Olen haaveillut, että ennen kuin täytän 40, pääsisin näyttelemään jossakin televisiosarjassa tai elokuvassa. Se on yksi suuri unelmani.
Kuva Kaaos Companyn esityksestä Katras (2021). Kuva: Jussi Ulkuniemi
Kaaos Company on lähes viisitoista vuotta Helsingissä toiminut ja Suomen lisäksi maailmallakin esiintynyt inklusiivisen tanssin ryhmä, joka työllään haastaa normatiivisuuden kysymyksiä avaamalla näyttämön monenlaisille kehoille. Ryhmän toiminta uudelleen suuntaa ja rakentaa kehon ’sellaisuutta’ sekä nostaa esiin kysymyksiä tasa-arvosta ja syrjinnästä. Uskomme, että inklusiivinen tanssiesitys on tehokas tapa harjoitella ja tuoda esiin erilaisuuden ja monimuotoisuuden arvoja yhteiskunnassa.
Kirjoittajat: Gunilla Sjövall, Jonna Lehto, Siiri Tiilikka, Georgie Goater, Noora Västinen, Kadar Khristan, Sami Kekäläinen
Tekstin koostamisen fasilitointi: Jonna Lehto
Kuvittele, että tämä seuraava keskustelu tapahtuu piirissä. Piirissä, jonka äärellä olet meidän kanssamme. Tervehdys siis sinulle. Olemme inklusiivisen tanssiryhmän, Kaaos Companyn toiminnassa mukana olevia ihmisiä. Ihmisiä, joilla on erilaisia ja samankaltaisia kokemuksia tanssista, tanssijuudesta, omasta ja yhteisestä matkasta tanssiryhmän sisällä. Joten mistä alkaisimme? Kuka haluaisi kertoa ensimmäisenä?
Gunilla:Okei, minä voin sitten tämän porukan Kaaos-seniorina aloittaa… Olen koko ikäni tuntenut, että syvällä sisimmässäni asuu pieni tanssija. Pidin kuitenkin pyörätuolia esteenä huolimatta siitä, että joskus 90-luvulla Kynnys ry:n koulutussihteerinä olin järjestämässä Suomen ensimmäistä inklusiivisen tanssin työpajaa, jonka opettajaksi tuli yksi alan pioneereista, Bruce Curtis Yhdysvalloista. Ihailin, osallistuinkin – mutta kynnys oli liian korkea. Käännekohta elämässäni tapahtui kesällä 2004, kun sattuma (kohtalo?) vei minut Täydenkuun Tansseille ja Alito Alessin DanceAbility-peruskurssille. Siellä koin vau-elämyksen. Kesällä 2006 löysin sitten itseni Wienistä vastavalmistuneena DanceAbility-opettajana. Sinä syksynä täytin 58 vuotta. Seuraavana kesänä palasin Wieniin ja sen kesän kurssilla tapasin Suomeen muuttaneen Sally Davisonin. Loppu onkin historiaa.
Muistan yhä Aliton sanat minulle, kun kysyin häneltä mahdollisuuksistani osallistua koulutukseen: “Tanssijaa sinusta en tee, mutta hyvä opettaja sinusta tulee.” Kävi kuitenkin päinvastoin. Oma historiani tanssijana alkoi toden teolla vuonna 2010 Kaaos Companyn perustamisella. Ennen sitä olin ollut mukana ja vähän esiintynytkin mm. Rajat’on-tanssiryhmässä.
Syksyllä 2010 Sally sai Kulttuurikeskus Stoan kiinnostumaan meidän esityskuntoon saamastamme 70 minuutin mittaisesta tanssiteoksesta Kaleidoscope – Erilaisuuden sietämätön kauneus. Esiintyjinä olivat Tuuli Helle, Outi Ivaska, Ville Johansson, Maija Karhunen, Ilona Kenova, Tom Leidenius ja minä. Useimmat meistä olivat olleet mukana perustamassa DanceAbility Finland ry:n kaksi vuotta aikaisemmin ja kuuluivat sen silloiseen ydinporukkaan. Kaleidoscopen koreografia oli Sallyn ja työryhmän. Eräässä tuotantokokouksessa parisen viikkoa ennen ensi-iltaa tajusin yhtäkkiä, että esiintyjäryhmällämme ei ollut nimeä! DanceAbility Finland ry:n nimellä tanssiminen ei kuulostaisi uskottavalta. Kokous oli kestänyt jo normaalit kaaosmaiset 5-6 tuntia ja nyt seuranneeseen eri nimivaihtoehtojen pyörittelyyn turhautunut Sally puuskahti vihdoin ‘Okay, let’s call it Chaos!’. Ja niin Kaaos Company oli syntynyt.
Itse olen tanssinut kaikkiaan yhdeksässä Kaaos Companyn tanssiteoksessa ja ollut mukana lukemattomissa paikkasidonnaisissa esiintymisissä Suomessa, Tanskassa ja Islannissa. Viimeisin teos oli Sallyn ja minun kehon ikääntymistä ja yksilön monin tavoin ilmenevää erilaisuutta pohtiva Swan Song (2022). Se oli ajateltu eräänlaiseksi jäähyväisesitykseksi – mutta eihän sitä koskaan tiedä…
Kuva esityksestä Swan Song. Kuva: Jan Ahlstedt / X Dance Festi- val, 2023
Tanssijan urani on ollut hyvin vaihtelevaa, kuten varmaan kaikilla taiteilijoilla ja esiintyjillä. Välillä kaikki on yhtä ruusunpunaista pilvenhattaraa ja seuraavassa hetkessä syöksytään epätoivon ja turhautumisen helvettiin. Mutta yksi tunne ja asia nousee kuitenkin päällimmäiseksi: ylpeys. Ylpeys siitä, että Kaaoksessa pahimmankin treenikaaoksen keskellä uskotaan ja luotetaan toisiimme esiintyjinä. Ja ylpeys siitä, että Kaaos Company ei vain puhu vaan todella toimii oman ideologiansa mukaan, eli kannustaa jokaista tanssijaa synnyttämään liikekielensä omasta kehostaan, omasta luovuudestaan lähtien. Ilman ajatusta siitä, millainen ‘oikean’ tanssin ‘pitäisi’ olla.
Jonna:Kyllä, samaa mieltä. Ja tähän lisäten, että koen itseni onnekkaaksi, ettei minulla tanssijaksi Outokummusta vuonna 2005 valmistuneena ollut sellaista arvottavaa katsetta, mitä on se oikea tanssi oikein on. Etsin tanssista ihmistä sekä itse tekijänä ja sen katsojana. Olen enemmänkin ollut aina auki erilaisuudelle ja sille mikä jää piiloon ja mikä ei saa niin paljon huomiota. Ja 10-vuotinen taipaleeni Kaaos Companyssa on vain hurjasti laajentanut kokemusta tästä, kiitos siitä. Näiden taiteellisten Kaaos-vuosien varrella olen uponnut enemmän läsnäoloon, erilaiseen aikaan ja ajoitukseen. Olen harjoitellut auki olemista, kuuntelua, ilmaisun vapautta ja kysynyt itseltäni monenmoisia kysymyksiä, kuten: Miten samalla kuuntelen liikeimprovisaatiossa vaikka kanssatanssijaani Gunillaa ja samalla olen omassa tanssijuudessani läsnä? Etten myöskään ota vain tukijan roolia, johon välillä saattaa humpsahtaa, vaan olen aidosti aivan oma itseni esiintyvänä taiteilijana. Tätä tutkin myös duetossa Chinese Whispers, jonka Sally ohjasi minulle ja Geelle vuonna 2016. Teos käsitteli puhevammaisen tulkkausta ja ymmärtämistä leikkisän vakavasti isojen pahvisten puhekuplien kera sekä toi esille Geen pitkää kokemusta tästä teemasta.
On mainittava vielä tämän työn merkityksellisyydestä. Tajusin jossain kohtaa oltuani mukana jo useammassa teoksessa sekä erilaisissa tähän työhön liittyvissä rooleissa, että aivan mahtavaa, minähän olen tasan tarkkaan mukana sellaisessa, jonka todella allekirjoitan. Tanssin kenttä tarvitsee moninaisuutta ja sen parissa on edelleen töitä. Mutta saan siitä myös erityistä iloa, että olen mukana jossakin, mikä ottaa kantaa vaan olemalla. Kuinka meidän kaaoslaisten normaali voi vaikuttaa jonkun toisen näkemykseen siitä mikä on normaalia. Tai kokemukseen kehollisuudesta ja kehojen yhteisöllisyydestä? Toisten taiteilijoiden kokemuksiin syventyminen on ollut arvokasta myös teosprosessien aikana. Tästä tuleekin mieleen mitä sinä Siiri kirjoitit Patella – floating bone -teoksen harjoituksen aikana vuonna 2018:
”Keho on työkalu tai esine, jota liikutan. Toivon, että voisin erottaa ruumiinosat yhteen ja erottaa. Keho liikkuu kehon pienten osien kanssa samaan aikaan. Body on se, jonka kanssa tanssin.”
Miltä sinusta on tuntunut olla taiteilijana ja tanssijana mukana Kaaos Companyssa?
Siiri:No taiteilijana vaikea vähän kuvata, mutta tanssijana. On ollut kivaa, oppia uusia liikkeitä.
Jonna: Koetko, että sinussa on jotain muuttunut näiden vuosien varrella tanssijana?
Siiri: Tanssijana muuttunut… Olen muuttunut tanssijaksi. Tarkoitan sitä, että olen kehittynyt tanssijana ja kehityn vielä.
Jonna: Haluaisitko kertoa viimeisimmästä soolostasi Linnunlaulu, jonka teit yhdessä Sydney Erlikhin ja Samin kanssa? Mitä se merkitsee sinulle?
Siiri:Linnunlaulu -sooloa on ollut kiva työstää. Siinä oli tarina. Kuvittelin sitä tekstiä, mitä siinä oli. Siitä tuli mieleen, nyt vähän tähän sooloon takaisin, tähän linnunlauluun, kun oli ne eri tunnetilat. Oli viha, ilo, haikea, en ihan muista kaikkea. Niitä on ollut kiva näyttää, että jos ei onnistu mikään, niin tavallaan näytin sen niin kuin liikkeellä. Ja sitten taas iloinen on se että osaan tanssia, minä osaan ja sitten taas haikea sit mä lähdin taas siihen, että olin haikea niinku siitä linnusta, kun se ei päässyt lentämään. Ja sitten taas haikea päättyi siihen, että mä annoin sen mennä taivaaseen lentämään takaisin. Tanssijana osaan ilmaista tunteet myös eri tavalla kuin sanon ääneen.
Kuva esityksestä Linnunlaulu. Kuva: Jan Ahlstedt / X Dance Festival, 2023
Jonna: Onko tämä ylipäätänsä tanssissa sulle tärkeää, että sä voit ilmaista itseäsi tanssin kautta, ilman sanoja?
Siiri:Juu. No siis, voin sanoa soolossa myös ääneen. Ajattelisin niin, että mieluummin liikkeellä, kun sitten taas muut ajattelisi sen niin, että jos sanoisin sen ääneen, miksi se puhuu tuommoisia, nyt on vähän pelottavaa. Siksi liikkeen kautta se on helpompi kuin sanojen. Tämä on vain minun mielipide. Kaikki voi kokea ihan eri tavalla.
Siiri: Georgie, mitäs sinä?
Georgie:Minä? (Molemmat nauravat). I can relate Siiri, I feel dance was a language my body spoke to express many feelings beyond words. I could feel my body being pulled to relate to the world in movement, before dance studios, lessons or training. Still, I was lucky, and I went to schools where I could develop and new worlds opened up to learn that dancing is about community and belonging. Encounters with yourself and others within dancing spaces teach you that time has another logic here. The communities you find and form through moving together have a way of lasting in pockets of flesh, across time-space and in gaps between. The places for these encounters to happen and for people to come together – especially with equity and diversity – require intentional action and co-creation. Kaaos Company is the teenage result of this, along with Sunday classes, the X Dance Festivals, and countless art and pedagogical gigs across contexts.
I fell into the floating pool with Gee, Jonna, Sally, Noora, Maija Mustonen and Sanna Valkeapää after dropping into DanceAbility classes at Kaapelitehdas in 2016. I remember dancing with Minna in a class Pia Lindy taught. I remember Gee whizzing extremely fast through the space in her wheelchair, and Sally’s free spirit inside an open improvisation.
Inclusive dance left a profound imprint on me in Aotearoa, dancing with the inclusive dance company Touch Compass and its whānau and friends who I carry with, and at the same time carry me as I move. Dance is a home when it is diverse, and I could feel that Kaaos Company is a rich culture woven from the respect for each person’s unique expressions. It’s a privilege to be part of this culture in Finland and to enjoy moments of collective blooming, amidst much work still needed to continually expand understanding and action needed for norm-criticality and diversity in dance and art.
Our co-creation project Patella – floating bone with Elina Sarno in 2018 was a vibrant sensory playground that held meaningful encounters to get to know Siiri as a professional dancer and continue exploring with Jonna and Noora. I remember the sound of Noora’s laughter animating the bone puppet… it echoes into the present. When I dance with Noora, I sense my whole body in relation to her. A gentle touch can facilitate a huge movement sensation. The spaces of our bodies meet and expand through dancing, making new pathways together.
Kuva esityksestä Patella – floating bone (2018). Kuva: Alpo Juusti
Noora:Olen pitänyt tanssista ja musiikista lapsesta asti, mutta näin jälkikäteen tunnistan, kuinka minulla nuorena oli kuitenkin hyvin kapea-alainen käsitys siitä, mitä tanssi on ja kenelle. Käsitykseni tanssista oli syntynyt silloisten roolimallien ja median sävyttäminä; pari- ja kilpatanssikulttuurista ja zumbatunneista. Ajattelin, että tanssin harrastaminen, saati ammattilaisuus on tarkoitettu vain tietynlaisen ”pystyvän” kehotyypin omaaville.
Ensimmäisen kerran kiinnitin huomioni Kaaos Companyyn, kun vuonna 2010 näin heidän teoksensa Kaleidoscopen mainosjulisteen Lauttasaaressa eräällä ilmoitustaululla. Silloin en vielä ajatellut, että tanssi voisi olla harrastukseni, tanssinopettajuus työni, tai että esiintyisin itse osana Kaaos Companyn teoksia. Muutamia vuosia myöhemmin menin tutustumaan DanceAbilityn sunnuntain liikeimprovisaatiotunteihin Helsingin Kaapelitehtaalle. Pian sain kutsun olla osana Pond-vesitanssiteosta.
Kuva esityksestä Pond (2017). Kuva: Saara Autere
Vuonna 2017 kouluttauduin Lissabonissa DanceAbility-menetelmän opettajaksi ja syvensin inklusiivisen tanssin ymmärrystäni niin tiedollisesti kuin taidollisesti. Siitä lähtien olen opettanut tanssia ja ollut mukana useissa Kaaoksen teoksissa niin Suomessa kuin kansainvälisillä esiintymismatkoilla Islannissa ja Slovakiassa.
Koronavuosina oli hienoa olla mukana luomassa ja esittämässä Mirage-teosta. Korona-ajan luonteen vuoksi kaikki treenimme ja koko esityskokonaisuus toteutettiin etäyhteyksin; koreografimme oli Espanjassa, osa esiintyjistä ja säveltäjä Helsingissä, ja itse olin Keski-Suomessa Jämsässä. Vaikka alku tuntui haastavalta, oli palkitsevaa saada kokonaisuus toimimaan. Tuntui hienolta, että esitystämme pystyi seuraamaan verkossa mistä päin maailmaa tahansa.
Merkittävä osa Kaaoksen ja DanceAbility Finlandin toimintaa, jossa olen saanut olla mukana, ovat työpajakiertueet kouluissa, päivätoimintakeskuksissa ja erilaisissa tapahtumissa. Esitykselliset kouluvierailut ja liikeimprovisaatiotyöpajat ovat minusta tärkeää pedagogista työtä, jolla voidaan muuttaa käsityksiä ja purkaa ennakkoluuloja vammaisuutta ja erilaisuutta kohtaan. Oman ammatillisen urakehitykseni lisäksi on ollut hienoa tutustua ja ystävystyä niin monien upeiden kanssatanssijoiden kanssa, ja olla mukana rakentamassa kulttuuria, jossa tanssi kuuluu kaikille. Olen voinut kutsua ystäviäni ja tuttaviani mukaan sunnuntaitunneille ja tanssiyhteisöön, ja saanut seurata heidän matkaansa tanssin maailmassa. Yksi näistä ystävistä on Kadar Kristan.
Kadar: Muistan, että olimme Lauttasaaressa, eräällä kerhohuoneella, valmistelin kahvia. Noora, muistan kun kerroit meille, että olet taiteilija ja käyt DanceAbility-tunneilla. Minua kiinnosti se kyllä, mutta ei niin paljon. Mielikuvani pyörätuolitanssista oli, että kaksi pyörätuolissa olevaa ihmistä tanssii yhdessä, pitää toisiaan käsistä kiinni ja tekee temppuja. Sellaista aika klassista, kuin jostain Youtube-videosta. En ollut ajatellut tanssin hyötyjä, terveellisyyttä tai sitä, kuinka se vaikuttaa itsetuntoon. Seuraavaksi Noora teki meidän kanssamme lyhyen harjoitteen pöydän ympärillä. Ihmettelin, onko tämä jotain joogaa. Noora sanoi, että tulisin tunnille kokeilemaan, olemaan vaan. Menin, koska olin sanonut, että tulisin. Tämä on minun persoonani – kun lupaan, niin tulen. Ja sitten eräänä sunnuntaina saavuinkin tunnille Kaapelitehtaalle. Paikalla oli viisi, kuusi ihmistä. Kun alkupiiri alkoi, he kysyivät haluanko tulla mukaan, mutta sanoin, että halusin vain katsoa. Kun piiri oli ohi, ihmiset menivät eri puolille tilaa. Ohjaaja sanoi, että voi ottaa mukavan asennon. Ihmiset olivat eri asennoissa, maaten, seisten, istuen. He alkoivat liikkua eri tavoin ja ajattelin, että tämä näyttää hienolta. Kysyin, voinko tulla mukaan.
Lattialle meneminen oli minulle haastavaa silloin, mutta koska näin monta ihmistä lattialla, se rohkaisi minuakin. Koin, että se oli jotain mahtavaa, mitä minun pitää tehdä enemmänkin. Se oli jotain, mitä yleensä emme tee, emme koskaan mene lattialle. Tajusin, että on upeaa olla lattialla. Liikkumisen jälkeen koin, että kehoni oli todella rento ja minulla oli yhteys selkääni ja jalkoihini. Sillä hetkellä oivalsin, että tarkoitus ei ole vain tanssia, vaan voida hyvin. Kun vammauduin, katkaisin itseni sosiaalisuudesta. Vamma poisti minut sosiaalisesta yhdessäolosta. Tanssituntien avulla löysin jälleen muiden luo.
En ajatellut, että tässä olisi ura minulle. Keskityin pitkän aikaa vain tanssimisen terveysvaikutuksiin ja sosiaalisiin vaikutuksiin itseeni ja siihen, kuinka voin käsitellä pyörätuolia eri tavoin. Sen jälkeen aloin ajatella, että tanssin kentällä on tarve tämänkaltaiselle työlle. Vammaisille ihmisille ei ole tilaa taiteissa. Vaikka en olisi tanssija tai taiteilija, voin representoida sitä. En ollut myöskään nähnyt selkäydinvammaisia tanssijoita nykytanssin alalla tai Suomen tanssin historiassa. Harrastajissa ja kilpatanssijoissa kyllä, mutta ei nykytanssin puolella.
Tanssi on jotain, joka vie minua koko ajan eteenpäin. On kuin tapahtumien sarja olisi käynnistynyt. Aloitan harjoituksista, etenen sieltä esityksiin ja työpajoihin, palaan jälleen harjoituksiin ja taas esitykseen. Tällä tavoin olen myös kiinni toisissa. Mietin koko ajan, miksi en mene tanssimaan itsekseni, vaan olen muiden ihmisten kanssa – työni on yhteydessä muihin, joten en voi jättää heitä. Rahoituksen vähentyminen lannistaa minua tällä hetkellä. Mutta pitää jatkaa, ei voi vain vetäytyä pois.
Löydän aina itsestäni jotain uutta vaikka aiemmin luulin, etten pystyisi tekemään jotain tällaista. Kokemuksen myötä opin ja nyt tiedän, että todellakin voin ja pystyn. Joskus laitan päähäni rajoitteita aluksi, kunnes tajuan, ettei se ollutkaan niin vaikeaa kuin ajattelin. Työnnän rajoitteita pois, laajennan tilaa ympärilläni (työntää käsillään ilmaa). Asioiden sanoittaminen on myös nykyään kirkkaampaa kuin ennen, jolloin pikemminkin syljin asioita ulos. Ehkä ihminen tulee tämän työskentelyn myötä myös herkemmäksi, tuntee asioita enemmän. Harjoituksissa ihmiset itkevät välillä, ja ihmettelin sitä aluksi. Nykyään huomaan saman myös itsessäni.
Kaaos Company yhdistää ihmisiä. Välillä on ollut riitojakin ja haasteita. Ei voi olla unohtamatta inhimillisyyttä, sitä, ettei aina ole vain ihanaa ja hauskaa. Kaaos Company muuttaa ajatuksia siitä, mitä tanssi voi olla. Usein ihmisten mielikuva on, että pyörätuolissa oleva ihminen on joko Stephen Hawking, raskaita painoja nostava mies tai sitten joku vähän reppana. Koen tehtäväkseni rikkoa näitä mielikuvia. Taiteen merkitys on rikkoa niitä. On ollut tärkeää todistaa, Sami, myös sinun matkaasi Kaaos Companyssa ja sitä, kuinka olet muuttunut näiden vuosien aikana.
Sami:Nykyään minun on hyvä olla omassa kehossani. Tuntuu aika huimalta sanoa se ääneen. Kun pohdin, kuinka monisyiset ajatukseni tähän tekstiksi jäsentelisin, hakeutuu kehoni tanssiin kuin automaattisesti – niin se tekee nykyään. Aina ei niin ole ollut.
Matkani tähän pisteeseen on ollut pitkä, eikä lainkaan helpoimmasta päästä. Lapsena tai nuorena en ajatellut itseäni lainkaan liikkuvana, saatika tanssivana ihmisenä. Ajattelin, että liikuntavammaisuudestani johtuen aivoni ovat se elin, jota minun tulisi kehittää. Älyäni kehitinkin, ja myös luovuuttani, muun muassa musiikin ja visuaalisten taiteiden kautta. Omaan kehooni en kuitenkaan ollut yhteydessä, ja tämä yhteyden puute jatkui pitkälle aikuisuuteen asti. Pidin itsestäänselvänä, ettei kehollisuuden kehittäminen ollut minun juttuni. Ehkä en nähnyt siinä mitään potentiaalia, jota ylipäänsä lähteä kehittämään, tai sitten koin asian vain epärelevanttina. Kuinka väärässä olinkaan.
Vuonna 2019 aloin hiljalleen kiinnostua liikunnasta ja oman kehoni mahdollisuuksista. Olin silloin 24-vuotias. Löysin joitain harjoitteita, jotka tuntuivat motivoivilta, ja havaitsin tykkääväni myös joskus tanssia yksin ollessani. Olin kuullut sunnuntain DanceAbility -tunneista, mutta ne eivät olleet kuulostaneet minun jutultani – ”ihan siistiä, mutta enhän minä sellainen tanssillinen ihminen ole”, olin ajatellut. Nyt oli kuitenkin uusi aika ja hieman avoimempi mieli, joten kuultuani Nooran ja Kadarin jakavan positiivisia kokemuksiaan tunneista, rohkenin lähteä kokeilemaan. Jo tuona keväänä tykästyin uuteen tanssiharrastukseen ja aloin käymään tunneilla aktiivisesti.
Kuvassa Sami Kekäläinen ja Noora Västinen liikkeessä. Kuva: Jan Ahlstedt / X Dance Festival, 2023
Liikuntavammaisena minun on pitänyt haastaa se itseeni iskostunut perusoletus, jonka mukaan vain älyni, luovuuteni ja aivokapasiteettini ovat keinojani pärjätä tässä vammattomien säännöillä operoivassa maailmassa. Moni vammainen ajattelee kokemukseni mukaan näin. Ei minua kukaan lapsena opettanut siihen, että kehossani ja sen liikkeessä voisi olla jotain kaunista ja arvokasta. En edes ajatellut, että pystyisin tanssimaan. Näiden omien, pinttyneiden perusoletusteni haastamiseen DanceAbility-tunnit ja niiden myötä elämääni muodostunut yhteisö ovat olleet kullanarvoisia. Inklusiivinen tanssi opetti minulle tanssin olevan paljon laajempi ja monipuolisempi ilmiö, kuin mitä olin aiemmin kuvitellut. Tunnit ovat muun muassa laajentaneet kuvaani siitä, miten oma kehoni voi liikkua suhteessa toisiin kehoihin, kontaktissa tai ilman. Kiehtovaa on ollut myös löytää uusia tapoja suhtautua ja toimia oman apuvälineen kanssa. Tanssi-improvisaation kontekstissa sähköpyörätuoli lakkaa olemasta pelkästään apuväline, vaan sen voi kokea kokonaan uutena improvisaation väylänä, joka avaa monenlaisia mahdollisuuksia liikkua muiden kehojen kanssa. Uusia mahdollisuuksia on auennut myös tanssiessa muiden pyörätuolia käyttävien ihmisten kanssa.
Nyttemmin tuntuu hämmentävältä ajatella, että oli aika, jolloin en tanssinut tai muuten tutkinut liikkeellisyyttäni. Niin iso osa ydinminuuttani siitä on tullut, etten enää voisi kuvitellakaan elämää ilman tanssia. Aika, jolloin en ollut tällä tavalla yhteydessä kehooni, näyttäytyy nykyistä yksinäisempänä ja onnettomampana. Aiemmin koin jopa itseinhoa kehoani kohtaan, ja synkimpinä kausina oli hyvin vaikeaa nähdä siinä mitään hyvää. Nykyään suhteeni kehooni on paljon myötätuntoisempi ja ilontäyteisempi. Tanssi on ollut valtavan iso osa tätä kehollistumisen matkaani. Kehollisuuteni tutkiminen tanssin avulla on auttanut minua kasvamaan itsevarmemmaksi ja kohentanut hyvinvointiani niin tunnetasolla kuin fyysisesti.
Ei pidä unohtaa myöskään yhteisön merkitystä. Kaaos Companyn myötä elämääni on tullut paitsi säännöllinen tanssiharrastus, myös uusia ystäviä ja monia hienoja tanssillisia ja sosiaalisia kohtaamisia. Koen, että tässä yhteisössä minua arvostetaan omana itsenäni, kaikkine puolineni. Sellaisia yhteisöjä ei kovin montaa ole polulleni siunaantunut, joissa olo olisi näin tervetullut. On ollut mukavaa löytää myös omille taidoille käyttöä. Olen mm. päässyt säveltämään musiikin Mirage-esitykseen ja viimeisimpänä Siiri Tiilikan Linnunlaulu -soolotanssiteokseen. On ollut palkitsevaa paitsi saada uusia haasteita säveltäjänä ja luoda musiikkia osaksi taiteellista kokonaisuutta, myös seurata läheltä esityksen luomisprosessia. Mitä kiehtovia projekteja, kohtaamisia ja tanssillisia tutkimusmatkoja onkaan edessäpäin… odotan niitä innolla!
Tekemisen tiimellyksessä jää harmillisen vähän aikaa jakaa tämänkaltaisia ajatuksia. Kiitos että saimme jakaa tämän hetken kanssasi!
Kuva Kaaos Companyn esityksestä Katras (2021). Kuva: Jussi Ulkuniemi
Naakai Addy is a Ghanaian-American writer and collage artist based in Raasepori. She has written essays and short stories, and is preparing to publish a novel with Ballantine Books. Naakai’s multidisciplinary artwork layers text, digital media, and physical mixed media pieces. Disability, bodily autonomy, belonging, eroticism, and liberation are common themes in her work, which you can find at daughterofnai.com. In 2022, she created her first body of work, ‘are ex-i’, as a series of digital collages with lyrical prose, and in 2023 added to the collection with physical representations of the digital pieces. Since 2023, Naakai has been working on a second text-based collage project called COME HOME.
“The function, the very serious function of racism is distraction. It keeps you from doing your work. It keeps you explaining, over and over again, your reason for being. Somebody says you have no language and you spend twenty years proving that you do. Somebody says your head isn’t shaped properly so you have scientists working on the fact that it is. Somebody says you have no art, so you dredge that up. Somebody says you have no kingdoms, so you dredge that up. None of this is necessary. There will always be one more thing.”
Toni Morrison
Contending with the Burden of Proof
Collage is a reprieve from explaining myself, a practice of unapologetic being. For over thirty years, I explained why I moved the way I moved, why I said the things I said in the way I said them, why I did not say the things I was expected to say or at times anything at all, why my face and skin and hair and body appeared the way they did and took up space in spaces apparently reserved for people with different skin or faces or hair or bodies, why I was so tired, needed a break, needed a moment, needed a tender hand rather than a tough one. I learned to self-isolate, so that I could catch a breath from the explaining which commenced the minute I was in most anyone else’s company. Except, by the time I learned to self-isolate, I also learned to spend a majority of alone time pre-scripting explanations for what I had done, might do, or might be perceived to be thinking about doing at a later date.
I adopted this rigorous, worth-dissolving practice in order to survive misogynoir (prejudice against black women), ableism, and in a broader sense, that human impulse to suppress or cast out people whose ways of being are not immediately digestible or easily exploitable. Art was always part of my life, but it was not until 2021 that I committed to what had once been a longing, and that year, became an intention: to reclaim being, without explanation. I intended to reclaim it by honoring the practice of art and relinquishing the pressure to prove I was worthy of practicing it.
Creating without Expectation or Explanation
In the summer of 2021, when this intention unfolded into my consciousness, I gave myself an assignment. I decided to make something – anything – at least once a week, for twelve weeks. There were no other parameters, and no expectation of sharing anything I created. One week, I made a decorative clock; another, I covered the box a tower fan came in with black contact paper and used it as a makeshift side table. I played around with my growing library of photos and videos, transcribed sheet music from melodies that came through during the piano practice sessions I used as self-administered occupational therapy. In a later week, I made a jazzy audio-visual invitation on Canva, seeking a +1 to accompany me to my Rituximab infusion appointment (which was not, as it turned out, anyone’s idea of a hot date).
The timing of these self-administered assignments wasn’t convenient, but I guess that was the point. The lack of rules or standards was very much contrary to the perfectionism I was accustomed to tethering all of my efforts and self-worth to, but I guess that was also the point.
I started the assignments a little after the MS diagnosis, just after I began treatment. I had been living between two countries; out of fear, I chose to stay in the one I’d spent most of my life trying to leave. It seemed like the most practical decision for my health, and I didn’t feel strong enough to withstand the judgment or confusion I’d face, and probably internalize, if I chose the less obvious path. After choosing the more familiar path, I felt my dreams starting to slip away, dreams I’d spent many years and accrued many wounds trying to manifest.
I’d written two manuscripts and had an assortment of other works-in-progress, but had set them aside to focus on making as much money as I could after years of health challenges and housing insecurity. I had twenty-some years of on-and-off practice in dance, music, theater, and visual arts, but the mental blocks that prevented me from tapping into these practices more regularly were formidable. My saving graces were the writing circle I was a part of, the creative and spiritual mentors that had been patient enough to hold hope for me until I could hold it for myself, the disability advocates who guided me to resources, support, and community, and the connections with other artists, seekers, and oddballs throughout my life. But especially when I was struggling with my disabilities or with money – usually the two went hand in hand – I struggled to give credence to creative practice, even though it was consistently the most nourishing resource I had. These internalized ideas – that the only valuable purpose of creating was to produce, to prove, to demonstrate your talent, skills, pedigree, so that other people could evaluate and assess and determine whether you and your work were worthy of being seen, of taking up space – were consuming. Luckily, the part of me that disagreed with those ideas had more of a fight in her than I’d given her credit for.
That part – the one who knew that the process of creating was its own reward, regardless of external evaluation – deserves quite a bit of credit. The more deeply colonized parts of me did everything possible to obliterate her existence.
Even after I began intensive medical testing and treatments, I held onto the delusion that I could, under extreme duress, become the person I felt certain people in my life would have preferred me to be. It was several months later that my body, strained past the upper limits of her resiliency, finally forced me to give up the ruse. It took time, but thankfully, that inner artist voice stayed the course, through the stages of (un)awareness and acceptance, through the waves of deterioration, change, pain, and transformation of body and mind.
Each week I spent in the life that did not fit was counterbalanced, via my creative assignments, by a taste of a life that could. I don’t know, if I hadn’t done those assignments, if I would have pitched my book manuscript, something I could only do once I stopped feeling attached to whether or not anyone understood or accepted it. Or, if I would have left the country I was living in and found my way to Finland, and into a way of living as, being, an artist, all the time, whether I was being paid or recognized for it or not. A way into being myself, all the time, whether I was understood or accepted or not. I don’t know, but I’m glad it happened the way it did. The more time I spent making and being, the more pathways opened to spend more time making and being, and less, explaining.
MS SURRENDER, 2023, from collage series are ex – i. Waist beads by AnywearintheDMV. Photo: Daniel Spycher
Finding and Being Found by Collage
The assignments progressed and in 2022 developed into my first collage series ‘are ex – i.’ The first version was digital, and in 2023 I created physical versions of some of the digital pieces. In 2023, a second project, ‘Come Home,’ started percolating. Clarity blossomed, about the actual nature and purpose of my artistic inclinations, a clarity that had been repelled by that scrambling energy of compulsory, compulsive explanation. Where I’d once internalized that it was unfocused and noncommittal, how I was not only a writer but was also drawn to drawing, photography, dance, fashion design, music, performance art, so many kinds of making and expressing, I began to see these ‘disparate’ forms as potentially (and in my way of being, intrinsically) connected. Just because the academic or professional spaces I’d been in separated the arts into departments, and made archetypes out of who belonged where and was allowed to do what, didn’t mean the forms themselves were separate, didn’t mean they could not or did not have any compatible relation to one another.
I have been asked, before, to explain my collage practice. I have been unable to explain it until now. Not to my own satisfaction, or any one else’s, probably. Each time I tried to explain it, old ruminations came up, self-inflicted judgments that my explanation was so inadequate it disqualified me as an artist altogether. As I’m writing this, though, I no longer feel that grip, that pressure. In my body, ‘explain’ used to only ever resonate as ‘justify’ (and if you don’t, you’ll die). Now, my body receives the possibility to explain my artistic practice as an invitation to reflect. Simply to reflect what is, to apply what language I wish to use to reflect how I experience it.
So here it is: Collage is, to me, a practice where I get to let everything be. I get to let everything be seen, witnessed, expressed, as I experience it, and as it invites being experienced through me. I get to experience it without having to prove that my experience of it is the correct, or only, or best, or worst one, or to pit it against other people’s experiences or expressions of the same objects, people, places, events. Any manipulations of materials, any compression of storylines, any edits to texts – are driven by my own gaze, my innate perception and expression of beauty, and by how the materials and stories themselves communicate with me.
Collage is what I call my art when I’m in a situation where there’s a reason to call it anything, but I’m really not referring to the form of what I may produce. I’m referring to the practice itself: collage as a verb rather than a noun. By my definition, to collage is to explore, engage with, and tend to ways of being and creating that align with our integrity and authenticity, irrespective of what is conventional. It is to center our creations and connections on remembered, soul-resonant truths irrespective of the supposed facts we are taught, the ones that are actually just opinions with successful PR campaigns (e.g. that symmetrical bodies are most beautiful, smooth surfaces and poreless skin are the most desirable, linearity is most logical, simplicity most tasteful). When I collage, I express, in layers of color, text, media, and texture, anything that delights my senses or invites my curiosity: the eroticism I find in bodies visibly impacted by time and gravity; the rapture I experience in the asymmetry, tilt, and weather-wornness of my favorite trees, of discarded material in the craft cupboard, of my own face; anything and everything that supplies body-deep remembrance of liberation, vitality, and enoughness.
Releasing Explanations, Remembering Worthiness
Collage practice opened space to reflect on and begin course-correcting my many learned modes of self-harm and self-suppression, which were borne of a hyper-consciousness of others’ gazes: the gaze of white people, or Westerners, or my family, or devotees of unfettered capitalism, or able-bodied people, or healing culture evangelists with thinly veiled eugenicist tendencies, or anyone who resents a woman for showing visible reminders of the passage of time and the impermanence of bodies.
60Onko maailma valmis? – Kirjoituksia taiteesta ja vammaisuudesta MS EGO DEATH, 2023, from collage series are ex – i. Photo: Daniel Spycher
I am not suddenly immune to the weight of these judgments, but collage has helped me integrate more supportive perspectives into my nervous system’s default settings. My art practice invites the layers and textures of things to play, to have a voice in their engagement with one another. Where and how does a piece of fabric wish to be modified? Does the crepe paper want company, or to stand alone? Is the story asking for the reprieve of mutedness, or an energy infusion of brightness? Is this piece inviting me to practice a new skill, revisit an abandoned one, or stay in the flow of what’s familiar? I see my job as the vessel for the work to listen, rather than dictate, especially in the early stages of a project. When it’s time to edit, I can show up more assertively and analytically, with a goal to shape, tailor, and clarify. So there is still space for the academic training and critical thinking. There is space for feedback from others, not just the thoughtful, constructive kind but also the projections, the reactive judgments and misunderstandings. There is space for all of it. But the work is best served when I use critique and analysis as a support, rather than a ritual of judgment and disapproval. I used to feel I was only a ‘real’ artist if I exhausted myself with ruminations about the quality of my work; I viewed any sense of ease or pleasure in the process of making things as evidence of laziness or poor quality. Now, I’m more likely to welcome and thank ease and pleasure. My body is not always in the mood to experience them, so I am no longer so quick to shoo them away when they are kind enough to show up. Now, I feel I’m doing my job ‘properly’ when I pause, check in with myself, ask: Am I using any knowledge, skills, resources, or accomplishments I accumulate to support the work, or to prove my worth?
As I’ve let go of the impulse to prove myself, my art practice has guided me to understand my actual, inherent worth. It’s helping me appreciate my wholeness, in all of its ever-shifting layers. As I learn to let the materials guide me, inform me on how they wish to engage with one another, I am learning to respect: the fluctuations in ability and mobility, the pigmentation and toughness of my scars, the contractions in, depletion of my body when I overstep my nervous system’s limits, the gorgeously impractical amount of rest I require to get through each day. Working with stories that ask to be told multi-dimensionally is helping me work through the fear of losing my sight, to explore more tactile, textured ways of seeing. Sourcing materials from recycling piles or leftovers from other projects is teaching me that no experience is ever wasted, never needs to be, if we embrace the opportunity to repurpose its residue.
This work has become my way of living, creating, and connecting wholly, in a body externally explained as ailing, brain externally explained as broken, mind externally explained as divergent. Where I have been taught lack and deficiency, that the qualities of my mind and body are deviations and therefore in need of correction, I have learned a deviation is, very neutrally, a route. I seek now not to correct a route or kick up the dirt and foliage to cover it – but to follow where it leads (and to kindly ask any foliage that gets stuck underneath my shoes if it would like to be adorned with just a touch of iridescent paint and incorporated into my next creative scheme).
The routes have led me here, to Finland, and home, to myself. They have led me to being the artist I have always been, and they have helped me to know the enoughness of being (period)
california refuge, 2024, from collage series COME HOME. Photo: Daniel Spycher
Pekka Heikkinen on Utajärvellä vuonna 1970 syntynyt näyttelijä. Hän on esiintynyt kotimaisissa elokuvissa ja televisiotuotannoissa, muun muassa Ylen sarjoissa Hovimäki, Seitsemän, Harvoin tarjolla ja Taivaan tulet. Hän on näytellyt myös teatterinäyttämöillä, mm. Kansallisteatterissa, Teatteri Siperiassa, Kiasma-teatterissa ja Hämeenlinnan teatterissa. Heikkinen palkittiin Veikko Sinisalo -palkinnolla vuonna 1998.
Haastattelun toimittivat Riikka Hänninen ja Maija Karhunen.
Olen monipuolinen teatterintekijä. Näyttelijän työtä olen tehnyt niin teatterin lavalla kuin elokuva- ja televisiotuotannoissa, ja olen toiminut myös ohjaajana ja kirjoittajana.Näyttelijän polkuni alkoi perinteisesti, kun opiskelin Teatterikorkeakoulussa, josta valmistuin vuonna 1996. Valmistuttuani sain kiinnityksen Tampereen Työväenteatteriin, jossa ehdin olla kaksi vuotta.
Vuonna 1998 elämäni ja työni sai uuden suunnan, kun ajoin moottoripyöräkolarin ja jalkani halvaantuivat. Siitä lähtien olen näytellyt pyörätuolissa.
Oli minun onneni, että olin jo sisällä alalla, kun onnettomuus tapahtui.
Onnettomuuden sattuessa Hovimäki-sarjan toinen tuotantokausi oli tekeillä. Olin juuri päässyt pois teho-osastolta, kun Ylen TV2-kanavalta soitettiin ja kysyttiin, haluanko jatkaa sarjassa. Halusin totta kai, ja käsikirjoitusta muutettiin niin, että puu kaatui roolihenkilöni päälle ja hänkin vammautui. Jatkoin kuvauksia heti, kun pääsin pois kuntoutuksesta.
Sarja sijoittui 1800-luvun alkuun, jolloin pyörätuoleja tuskin oli olemassakaan. Käytimme kaikenlaisia jalkatukia, jotta pystyin näyttelemään seisaaltaan takovaa seppää. Vammani tehtiin lievemmän näköiseksi kuin se olikaan. Sen jälkeen olen näytellessäni ollut reilusti pyörätuolissa eikä sitä ole millään lailla kätketty.
Oma elämä materiaalina
Vuosien mittaan olen oppinut, ettei pyörätuolia pidäkään kätkeä, vaan siitä pitää pusertaa kaikki mahdollinen irti. Tein Kansallisteatterille yhdessä käsikirjoittaja-ohjaaja Heikki Huttu-Hiltusen ja työryhmän kanssa kolme monologia, joissa käytin omia kokemuksiani ja elämääni sumeilematta hyväksi. Esitykset kertoivat kolarista ja siitä, millaista on, kun ihmisen kropassa ja mielessä tapahtuu väkivaltainen muutos. Näillä mennään (2013) oli trilogian ensimmäinen osa. Annoin Heikille aiheita, ja hän tuotti tekstiä. Työskentely ei tainnut olla kovin suunnitelmallista, meille muodostui oma tapa tehdä. Tiesimme tekevämme monologia, mutta lopputulos syntyi prosessin aikana.
Kakkososassa Lause (2015) lähdettiin liikkeelle kielestä. Mitä tapahtuu, kun ihminen saa sellaisen tällin päähänsä, että menettää puhekyvyn? Esityksessä tuli kuitenkin esiin toipumisen mahdollisuus, kielen voi saada takaisin. Kolmannessa esityksessä Sekunti tunnissa (2018) nimensä mukaisesti sekunti, jona kolari tapahtuu, venytettiin tunniksi. Esityksessä kuvattiin tajunnantilaa, jossa käydään kuoleman ja elämän rajalla.
Monologit olivat teksti- ja tarinavetoisia. Ajatuksena oli ottaa yleisö mukaan yhteiselle matkalle, runoratsun selkään tarinan kyytiin. Menin näyttämön keskelle, löin jarrut päälle ja ryhdyin puhuvaksi pääksi, jolla kädet heiluvat. Tämä oli tietoinen ratkaisu, ja mahdollisti esityksen esittämisen pienissäkin tiloissa. Näyttelijäntyössä pienet eleet ja ilmeet kasvoivat merkityksellisiksi. Toisaalta olen tehnyt esityksiä, joissa näyttelijän fyysisyys on ollut aivan toisenlaista, vaikkapa tanssia. Kuvioita on soviteltu ja kasia laskettu muiden tanssijoiden seassa. Tällaista olen kuitenkin tehnyt vähemmän, en ehkä ole ollut vielä niin sinut sen kanssa.
Kuva esityksestä Näillä mennään (2013). Kuva: Pekka Heikkisen albumi
Vaikka peilasin monologeihin omaa elämääni, näyttämöllä koin silti olevani roolissa. Tietysti välillä pilkahti ajatus, että tämä liippaa aika läheltä. Silti yritin ottaa aiheen sellaisena, että esitykset voisivat kertoa kenestä tahansa meistä. Jokaisella on ainakin lähipiirissään henkilö, joka tavalla tai toisella on saanut siipeensä. Jo käsikirjoitusvaiheessa tarina täytyi etäännyttää, vieraannuttaa itsestä. Nimittäin jos sitä ei tee, esitystilanteessa voi ajaa itsensä suohon, josta on vaikeaa tulla pois. Kokemuksesta voi katsojallekin tulla jopa luotaantyöntävä. Se, miten laventaa oman yksityisyyden yleiseksi, on tarkkaa puuhaa.
Viimeisimmässä teatterityössäni, Teatteri Siperian Mieslivessä näyttelin monenlaisia rooleja. Esitys oli rankemman puoleinen komedia keski-ikäisen miehen rimpuilusta maailmassa. Joissain sketseissä pyörätuoliin viitattiin, joissain ei. Esimerkiksi Reidar Palmgrenin kirjoittama kohtaus käsitteli vähemmistöjä. Roolihahmoni yritti jallittaa persu-ukkoa väittämällä, että kyllä pyörätuoliin kannattaa ilman muuta hankkiutua, saat Kelalta kaiken.
Vammaisuus on osa luonnollista elämänmenoa
Teatterin puolella valinnan mahdollisuudet ovat laveammat, kun taas televisiomaailmassa täytyy tyytyä siihen, että roolit ovat enemmänkin pyörätuoliin kirjoitettuja täsmärooleja. Saan usein – en toki aina – roolin nimenomaan siksi, että olen pyörätuolissa. Joskus huonoina päivinä mietin, että tuoli sai roolin.
Toisina päivinä taas ajattelen, että pyörätuoli tuo mahdollisuuksia. Vammaisia näyttelijöitä ei ole montaa, ja tietysti vammaisuus on iso osa minua, meitä. Ohjaaja voi ottaa minut kokonaisuutena, eikä pyörätuolin käyttämistä tarvitse harjoitella.
Vaikka pyörätuolin käyttämisen taustaa ei selitettäisi, sitä käytetään hyväksi osana roolin identiteettiä. Kirjoittamalla hahmon käyttämään pyörätuolia käsikirjoittaja on esimerkiksi voinut tehostaa vaikutelmaa, että henkilö on saanut kunnolla siipeensä. Tällaisen roolin näytteleminen käy minulle. Kohtaus on saatettu kirjoittaa palvelutaloon tai sairaalaan, on vaikkapa ammuttu roistoa. Toisaalta Taivaan tulet -sarjassa näyttelin kahdeksan vuotta, eikä hahmoni vammaa käsitelty sarjassa millään tavalla.
Vammaisuus houkuttelee luomaan siitä myös sankaritarinoita. Sellaisia, joissa päähenkilö rynnii vammautumisen jälkeen läpi harmaan kiven ja päätyy vaikkapa kansakunnan merkkihenkilöksi. Sellaista tarinan kaarta minä en voi näytellä kokonaan, koska tarinassa täytyy näyttää roolihahmon elämää myös ennen vammautumista.
Olisi toki mahdollista käyttää kahta näyttelijää, joista toinen näyttelisi henkilöä ennen vammautumista ja toinen sen jälkeen. Yleensä kuitenkin vammaton näyttelijä tekee koko roolin, sukeltaa vammaisuuden syövereihin, briljeeraa sillä ja pokkaa Oscarit. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Ratkaisu voi toimia oikein hyvinkin. En kutsuisi sitä miksikään kulttuuriseksi omimiseksi. Mutta kun vammaton näyttelijä näyttelee vammaista, siitä jää pois katsojan alitajuinen taso, jolla hän tietää näyttelijän käyttävän oikeasti pyörätuolia.
Vammaisuutta voisi käsitellä ilman sankaritarinoita, osana luonnollista elämänmenoa. Katukuvassa tulee vastaan ihmisiä pyörätuolissa tai kainalosauvoja käyttäen. He vievät lapsiaan kouluun, käyvät kaupassa ja töissä. Se on normielämää, joten miksei tällaista tavallisen elämän kuvausta voisi olla teatteriesityksissä ja TV-sarjoissakin?
Voimavaran tunnistamisesta epäilyksen hetkiin – ja takaisin
Minulle pyörätuolissa oleminen on voimavara. Roolihenkilöön on ladattu niin paljon, kun kelaan pyörätuolilla lavalle. Hahmo on itsestään enemmän läsnäoleva, ikään kuin hänellä olisi jokin pieni salaisuus. Minulle jää vähemmän näyteltävää. Saan keskittyä oleelliseen, kun hahmon fyysisessä kuvassa on jo itsessään niin voimakas alateksti.
Erilaisuus on voimavara myös työryhmässä. Näyttelijän työ perustuu hyvin paljon ryhmätyöhön ja ryhmäytymiseen. Yksinään ei kukaan ole oikein mitään. Jotta esitys onnistuu, täytyy ryhmällä olla hyvä luottamus toisiinsa. Uskallan sanoa, että ihmisten erilaiset elämänkokemukset rikastuttavat työryhmää todella paljon. Kun tällainen ryhmä hitsautuu yhteen, sitä eivät aivan pikku jutut hetkauta.
Joskus epäilen, että pyörätuolissa olemiseni saattaa häiritä joitakin katsojia tai teatterin ja TV:n tuottajia. Olen yrittänyt kyselläkin asiasta, mutta kukapa sellaisesta minulle suoraan kertoisi. Mietin, puskeeko vammani katsojan mielessä yli sen, mitä teen näyttelijänä lavalla. Kaihertaako katsojan mielessä ajatus, että miksi tuo on pyörätuolissa? Miettiikö hän koko ajan sitä niin, että varsinainen tarina menee ohi? Tuntumani tästä voi vaihdella päivän mukaan. Jonain päivänä asiat näyttävät hyvinkin valoisilta, ja toisina päivinä epäilykset luikertelevat jostain esiin.
On todennäköistä, että olen menettänyt työtilaisuuksia vammani takia. Mietin, kuinka suureksi riskiksi vammaisen palkkaaminen koetaan. Nähdäänkö vamma sairautena? Olen itse puhunut hermokivustani varsin avoimesti. Kipujakso voi sotkea harjoitusaikataulun tai esityskalenterin aivan yllättäen. Onko se vaikuttanut työnsaantiini? Sitä voin vain arvailla, mutta mielestäni tätä on oikeutettua silloin tällöin pohtia.
Uskon kuitenkin meneväni hautaan asti sillä ajatuksella, että teen omaa juttuani, ja jos se häiritsee jotakuta liikaa, menköön kotiin. Onneksi on rohkeita ohjaajia, jotka ottavat vammaisen näyttelijän mukaan vaikkapa johonkinklassikkonäytelmään, jossa alun perin ei ole vammaisia hahmoja. Ja voihan olla, että jos me vammaiset taiteilijat kehitymme ja saamme enemmän peliaikaa, katsojatkin kehittyvät mukana.
Unelmana kaikille avoin teatterikenttä
Olen nyt ollut pyörätuolissa yli 25 vuotta. Luulisi, että siinä ajassa olisi pulpahdellut esiin paljonkin nuoria, vammaisia näyttelijöitä, dramaturgeja tai ohjaajia. Mutta eipä meitä hirveästi ole. Yksi syy siihen on se, että teatterikoulujen ovet eivät ole olleet juuri lainkaan avoimina vammaisille pyrkijöille. On vedottu siihen, ettei vaikkapa pyörätuolissa oleva näyttelijä voi selvitä opinnoista. Mutta jos mietitään taiteen ja näyttelemisen ydintä, sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, käveleekö näyttelijä vai ei. Toki se voi vaikuttaa siihen, kuinka laajaa repertuaaria hän pystyy esittämään. Mutta se, miten näyttelijän ajatuksen suunta tulee esiin, ei ole kiinni hänen jaloistaan.
Olen seurannut ilahtuneena ja mielenkiinnolla, kuinka Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelma Näty on lähtenyt luomaan kaikille hakijoille avoimia ja saavutettavia valintakokeita. Tämä tarkoittaa opetussuunnitelman miettimistä uudelta kannalta. Täytyy miettiä, miten esimerkiksi akrobatiatunnit järjestetään, jos opiskelija on pyörätuolissa. Sitäkin on tärkeää miettiä, miten vammainen opiskelija pääsee mukaan ryhmään ja yhdessä tekemiseen. Ryhmä on siskoja ja veljiä keskenään monien vuosien ajan, ja siksi kaikkien on voitava pysyä mukana.
Minulla on ollut järjettömän hyvä tuuri siinä, että ehdin ennen kolaria saada koulutuksen ja tuntuman siitä, mitä tämä ammatti pitää sisällään. Ei minulla ole minkäänlaista taustaa puhua siitä, millainen taiteilijapolku on jollakulla, joka on ollut lapsesta asti vammainen. Miten nuori, lahjakas, vammainen ihminen voisi mennä saman myllyn läpi? Luulisin, että kyllä voi. Onko maailma siihen valmis? Sitä en tiedä.
Jos nimittäin ajattelen puhtaasti näyttelijän työn toteuttamista, en näe, että vamma olisi sille mikään este. Jos olisin joutunut kolariin ennen teatterikoulua, lähtisin koulutukseen ilman muuta, jos vain pääsisin. Halu tehdä on eteenpäin vievä voima, ja toki tiettyä lahjakkuutta vaaditaan. Jospa asiat vain olisivat niin, että vammasta riippumatta katsotaan, että tässä on lahjakas ja intohimoinen ihminen, joten totta kai hän lähtee näyttelijäkoulutukseen ja siitä sitten kansan eteen irvistelemään. Se voisi olla aivan luonnollinen asia. Mutta ei tämä maailma ihan valmis vielä ole.
Jos voisin tehdä taidekentällä minkä tahansa muutoksen, poistaisin turhanpäiväisen erilaisuuden pelon niiltä ihmisiltä ja yhteisöiltä, jotka päättävät, millaisia esityksiä meillä on näytillä. Poistaisin pelot siitä, ettei erilaisuutta voi nostaa esille, koska se ei muka myy ja on liian raflaavaa.
Unelmoin siitä, että teatterin kenttä aukenisi ihan kaikille. Nyt on vaarana, että vammaiset taiteilijat pyörivät pelkästään omissa porukoissaan marginaalissa. Tehdään kyllä tosissaan, mutta keskenämme. Tällaisten rakenteiden purkaminen olisi piristävää. Jos valtavirran näkyvillä paikoilla olisi enemmän monenlaisia tekijöitä, se toisi energiaa ja värikkyyttä koko taidekenttään.
Mutta halutaanko kentällä nähdä vain terveitä, notkeita ihmisiä? Onko niin, että päästäkseen tasavertaisena muiden joukkoon, vammaisen taiteilijan täytyy olla todella paljon parempi kuin muut? Pitääkö meidän ylittää aina yksi ylimääräinen kynnys?
Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen on monialainen taiteilija ja vammaisaktivisti. Hän käsittelee vammaispoliittisessa taiteessaan rakenteellista väkivaltaa, ihmisoikeuksia, kiltteyssyrjintää, vammaisiin naisiin liittyviä kysymyksiä ja muotoilua, jolla ylläpidetään vammaisuuden matalaa statusta. Hänelle vammaisuus, kuten hänen oma osteogenesis imperfectansa, on pikantti osa luonnon monimuotoisuutta. Wallinheimo-Heimonen on vetänyt työpajoja ja osallistunut näyttelyihin Suomessa ja kansainvälisesti. Hän sai monitaiteen valtionpalkinnon vuonna 2019. Wallinheimo-Heimonen osallistuu 60. kansainväliseen taidenäyttelyyn – La Biennale di Venezia 2024 Suomen paviljonkiin Pia Lindmanin ja Vidha Saumyan kanssa. Vuodet 2025-2029 Wallinheimo-Heimonen työskentelee Taiteen edistämiskeskuksen taiteilijaprofessoriapurahalla.
Haastattelun on toimittanut Maija Karhunen.
Pitkistä linjoista puhuminen on usein vaikeaa, ja yhä vaikeammaksi se käy, mitä enemmän aikaa kuluu. Mutta nyt, kun olen mukana Venetsian biennaalissa Suomen paviljongissa, olen kieltämättä ajatellut sitä, miten olen päätynyt tähän pisteeseen. Teoksiani ei olisi Venetsiassa, jos en olisi saanut Frame Finlandilta kutsua. En nimittäin ikimaailmassa olisi kehdannut hakea mukaan avoimen taiteilijahaun kautta, joita Frame Finland myös säännöllisesti järjestää. Olisin ajatellut, että teen vammaispoliittista taidetta, enkä ole kansainvälisen nykytaiteen kiinnostavaa kärkeä Suomessa, jos vilkaisee mun CV:tä. Ja lisäksi Venetsia on niin esteellinen paikka.
Jäin miettimään, mitä olen tehnyt, että nyt sain kutsun. Ehkä yksi salaisuus on ollut se, että tein pitkään ihan kaikkea, mihin vain pyydettiin mukaan. Tein puoli-ilmaiseksi mitä tahansa, ja pistin vielä omat päälle, jotta jotenkuten pääsisin alalle mukaan. Korostan, että tämä ei ole hyvä neuvo, enkä halua lähteä sparraamaan nuoria taiteilijoita. He keksivät terveempiä tapoja työskennellä.
Vahingossa taiteilijaksi
Äitini on graafinen suunnittelija, ja olin viettänyt aikaa hänen työpöytänsä alla. Minulla ei ollut selkeää kuvaa siitä, mitä teen isona, eikä perheeni ole akateeminen. En ymmärtänyt, miten korkeakoulumaailma toimii. Olin askarrellut, neulonut ja tehnyt käsitöitä. On oikeastaan vahinko, että päädyin taiteilijaksi. Päätin hakea Taideteolliseen korkeakouluun (nyk. Aalto-yliopisto), koska se kuulosti hauskalta. Jäin varasijalle, joten muutin Hämeenlinnaan Wetterhoffille opiskelemaan tekstiilialan artenomiksi. Toppatakki päällä minut vietiin jääkylmään kutomoon, missä oli kangaspuut. Mietin, että tämänkö olen valinnut. Kangaspuut… Loppujen lopuksi kokemus Wetterhoffilla oli todella hyvä. Jos haluaa taidealalle, voi hyvin ensin käydä opiskelemassa jotain siihen liittyvää. Kun pääsin Taideteolliseen korkeakouluun, oli helpompaa toimia, kun oli oppinut käyttämään laitteita, hallitsemaan tekniikoita ja ratkaisemaan asioita itse.
Opiskelin yhteensä 10 vuotta, vuosina 1993-2002. Wetterhoffilla opiskelin aluksi laiskanpuoleisesti. Yksin asumiseen meni hirveästi energiaa. Ei oikeastaan vammaisuuden vuoksi, koska esimerkiksi muutto omilleni kävi suoraviivaisesti. Silloin asiat hoituivat jopa yhdellä puhelinsoitolla. Mutten tiedä montaa, joille ikävuodet 18-27 olisivat olleet kovin onnellinen elämänvaihe. Naurattaa se, että juuri siinä iässä oli kaikkein vähiten vastuuta, jos vertaan nykyisiin ruuhkavuosiini. En ymmärrä, mihin kaikki aika vain meni, ei ollut älypuhelimiakaan. Istuin kirjastossa ja lueskelin, surin kaiken maailman turhia asioita. Mietin, kuka olen. Ihmissuhteita oli – joku tyyppi tuolla, toinen täällä. Se ei ollut mitenkään hohdokasta aikaa. En tiedä, onko opiskelijoilla nykyään aikaa esimerkiksi ihmissuhteille, vai ovatko paineet liian kovat.
Taideteollisessa korkeakoulussa tein kovasti töitä, hinkkasin teoksiani enkä ollut mihinkään tyytyväinen. Lisäsin paljettia ja kimallusta, vaikka sanottiin, että karsi, karsi, karsi. Sain palautetta, että teoksessa on aineksia useampaan työhön, eikä kaikkea kannattaisi laittaa samaan. En tiedä, onko runsauteni kyvyttömyyttä päästää irti, vai jokin tyylisuunta. Eikä sillä loppujen lopuksi ole merkitystäkään. Nyt, kun aikaa on kulunut, huomaan, että mitä enemmän kerroksia teoksiin lataa, sitä enemmän asiat alkavat täydentää toisiaan. Ja teoksen kokijat tuovat vielä omat kerroksensa mukanaan. On ihmisiä, jotka rakastavat minimalismia ja saavat näppylöitä siitä, mitä teen. Mutta kaikki on sallittua. Hyvin harvoin edelleenkään mietin lopullista kokonaisuutta, isoja linjoja. Yksityiskohdat ovat tärkeitä.
Meditatiiviseen työskentelyyn vajoaa kuin Barbababa
Tyypillisesti työpäiväni ovat piiiitkiä, mikä on tietysti huolestuttavaa. Pitkään en päästänyt työhuoneelleni ketään. Venetsiaan valmistautuessa oli pakko alkaa sallimaan, että ulkopuolisetkin käyvät siellä hakemassa jotain painavaa tai tekemässä jotain tuotantoon liittyvää. Välillä siivoan työhuonetta, mutta tyypillinen tilanne on, että siellä on teepusseja, kuppeja, paljettipusseja, neuloja ja lankoja joka paikassa. Huonekalut ovat seinien vierillä, ne ovat täynnä kankaita ja niiden päältä valuu tavaraa. Ihmettelen ihmisiä, jotka jakavat kuvia siisteistä ja ergonomisista työhuoneistaan, joissa valo tulee juuri oikeasta suunnasta. On laatikostot, puhtaat vedet ja kynät värijärjestyksessä. Sen kaiken ylläpitämiseen menee hirveästi aikaa ja energiaa. Joku kysyi eilen, missä sun liimapuikko on. Sanoin, että se on tuolla nurkassa kangasläjän alla, putosi eilen, en jaksanut nostaa. Tiedän silti tarkalleen, missä se on.
Työskentelyni ole kovin organisoitua. Aikatauluista, sovituista deadlineista olen kuitenkin tiukka. Motivaatio on nykyäänkin kova, kun saa tehdä kivoja juttuja. En enää silti jaksa tehdä töitä läpi yön, kuten nuorena. Vain hätätilanteessa voin tehdä töitä yhteen tai kahteen asti yöllä. Sen jälkeen olen tietysti täysin poikki.
Kotoani työhuoneelle on 500-700 metrin matka. Ensimmäiseksi otan kengät pois ja istun lattialle. Sain kaverilta vaahtomuovisen istuintyynyn, jotta työskentelyni olisi edes hiukan ergonomisempaa, mutta en muista aina ottaa sitä esille. Hulluuttahan se on, että hakeudun tekemään töitä kummallisissa asennoissa, joissa itseä ei tarvitse kannatella. Kroppa on tullut jäykäksi vuosien myötä, varpaat puutuvat, selkä menee kieroon. Jos en löydä saksia, katkaisen jopa ohuet metallilangat hampailla. Siksi kulmahampaani ovat nykyään ihan tylpät, eikä hammaslääkäri tietenkään pidä tästä. Neuloja jää kiinni vaatteisiini, ja kun illalla riisun, ne raapivat poskeen. Työni ei millään tavalla tee kropalleni hyvää. Siinä ei ole mitään järkeä. Tässä vaiheessa täytyisi alkaa pitämään itsestään huolta, ettei tule veritulppaa tai ties mitä suonikohjuja.
En yksinkertaisesti osaa tehdä töitä pöydän ääressä. Kun olin Kanadassa residenssissä kolme kuukautta ajan, en saanut tehtyä sellaisia töitä kuin olisin halunnut. Työtilassa oli liian siistiä, oli hienot pöydät, tuolit ja joogamatot. En kehdannut tehdä töitä lattialla, kun ihmisiä tuli ja meni, joten tein töitä pöydän ääressä. Omalla työhuoneellani voin tehdä mitä haluan.
Viime aikoina olen miettinyt, mistä johtuu, että osaan laittaa kehoni viestit pois päältä, kun teen teoksia. Onko se työn imu, kehon tai mielen tila, johon menen työskennellessä, vai onko se vain äänikirjan tarina, joka vie mennessään? Ajattelen, että teen vielä tämän saumanpätkän, kun äänikirjassakin on niin hyvä kohta. Tekeminen on meditatiivista, nautin siitä. Sitten huomaan, että apua, on kulunut neljä tuntia ja on kauhea pissahätä. Konttaan ylös, täytän vedenkeittimen ja laitan kahvia. 20 vuoden jälkeen työhuoneella on vihdoin jääkaappikin, jonka sain toissa keväänä äitienpäivälahjaksi. Voin syödä muutakin kuin nuudeleita tai näkkäriä. Tauon jälkeen vajoan taas kuin Barbababa. Ei välttämättä terveellistä tai suositeltavaa.
Jenni-Juulia työhuoneellaan. Kuva: Jaakko Mäkikylä
Joku lukee jotain ja kaikki alkaa liittymään kaikkeen
Minulla ei ole muistikirjoja, joista voisin löytää teosteni ensimmäisen suuren ajatuksen. Muistikirjoissa on sekaisin sanoja, ranskalaisia viivoja ja tekstin pätkiä. Viime vuosina olen kirjoittanut asioita ylös äänikirjoista, joita kuuntelen samalla, kun kiinnitän paljetteja, kirjon ja ompelen. En saa musiikista samalla tavalla inspiraatiota kuin sanoista. Työhuoneella äänimaisema on se, että joku lukee jotain. Olen kuunnellut valtavasti kaunokirjallisuutta siitä asti, kun äänikirjat tulivat saataville ja radion puheohjelmat vähenivät. Celia-tunnukset sain jo aiemmin, kun Celia-kirjaston käyttöoikeus vapautettiin kaikille. Klaukkalan kirjastossa sanottiin, että sinun on vaikeaa raahata kirjoja, voisit ottaa Celia-tunnukset. Jäin heti koukkuun. Celiassa on paljon vanhoja klassikoita alkuperäisten lukijoiden lukemana. Niistä kuulee rahinat ja kasetin naksahtelut. Voin kuunnella oppikirjoja, esseetyyppisiä artikkeleita tai hyvinkin runollista tekstiä. Toisaalta kuulun myös niihin, joiden mielestä jotkut kirjat on luettava paperilta.
Sillä, mitä kuuntelen, on työlleni iso merkitys. Kun en ollut vielä saanut työskentelyapurahoja, tein töitä vammaisjärjestöissä. Silloin taiteeni sisällöt pohjautuivat usein sille, mitä järjestöt tekivät ja nostivat esiin. Nyt olen huomannut, että vammaispoliittisuus on oikeastaan läsnä monessa. Kun joku kertoo radiossa tai äänikirjassa ihan muusta ongelmastaan, se yhdistyy vammaispoliittisiin kysymyksiin. Kaikki alkaa liittymään kaikkeen. Ehkä tämä kokemus juontuu ikääntymisestäkin.
Järjestöissä työskentely oli tietysti taloudellinenkin pakko. Ainoa hetki taiteelliselle työlle oli järjestössä tehdyn työpäivän jälkeen illalla. Ensimmäinen vuoden mittainen työskentelyapuraha oli todella merkittävä asia. Se vapautti ja mahdollisti niin paljon. Mielestäni se näkyi lopputuloksessakin. Mutta jos olisin aina saanut tehdä vain taidetta, en tekisi teoksia tai puhuisi asioista niin kuin teen. Aluksi vanhemmille, isoimmille vammaisjärjestöille joutui perustelemaan, miksi voisi olla hyvä, että kerron saman asian taideteoksessa. Yhä edelleen ammennan järjestöjen työstä. Vammaispoliittisissa aiheissa ei ole pohja näkyvissäkään.
Vammaiskuvastoa tähän maailmaan keinolla millä hyvänsä
Olin enimmäkseen kirjonut ja ommellut kolmiulotteisia teoksia, kunnes vuonna 2013 aloitin videoiden tekemisen. Aloin kuvaamaan kännykälläni työvaiheita ja kerroin videolla, mihin se liittyy, mitä olen tekemässä. Kun työn asetti esille videon viereen, ei tarvinnut olla itse paikan päällä puhua pulputtamassa ja esittelemässä teoksia. Vain harva yleisössä lukee näyttelytekstejä. En edellytäkään, että niitä pitää lukea, mutta mietin asiaa silti, koska työni on myös aktivismia.
Videotyöskentelyn myötä pystyin antamaan myös muille tilaisuuksia puhua ja esiintyä teoksissani. Vuosien 2013-2015 tienoilla puhuttiin paljon mediarepresentaatioista, siitä, ketkä saavat olla esillä. Nyt vammaisten näkyvyys ei tunnu ollenkaan kummalliselta ajatukselta. Kiasmassa on vammaisia henkilöitä videoteoksissa mukana. Mutta silloin näkyvyyttä oli hirvittävän vähän, jos ollenkaan. Halusin tuottaa vammaiskuvastoa tähän maailmaan keinolla millä hyvänsä.
Mukana olevat ihmiset ovat paitsi ystäviäni, usein myös tuttavuuksia niiltä ajoilta, jolloin työskentelin vammaisjärjestöissä. Ajattelin, että onhan se tietyllä tavalla hassua, että toisen käden informaationa kertoisin, mitä ihmiset ovat kertoneet minulle. Videoiden tekeminen mahdollisti aktivismia. Ilman vammaisjärjestöissä työskentelyä en varmastikaan olisi tavannut niitä ihmisiä, jotka ovat olleet mukana. Olisin vain tehnyt töitä erakkona työhuoneella.
En ole silti lainkaan hyvä ohjaamaan ihmisiä enkä väitä, että olen ohjaaja. Haluaisin kertoa tarinoita. Työskentelen ihmisten kanssa taide edellä. Teokseni eivät ole yhteisötaidetta, vaan pyydän ihmisiä esiintymään teoksissa, jotka olen itse jo suunnitellut valmiiksi.
Kuvasin pitkään kännykällä, enkä kamerateknisesti ole hirveän hyvä. Viime aikoina on ollut ihanaa päästä työskentelemään kuvaajien kanssa. Nautin hirveästi, kun näen, että jotkut osaavat. Itse näen mielessäni jonkin hullunkurisen näyn, jonka haluan luoda, mutta en vielä hoksaa, miten kameraa voisi käyttää tilanteen luomiseksi. Kun kameran takana on joku muu kuin itse, on enemmän tilaa hengittää. Tärkeä yhteistyökumppani on ollut Rasoul Khorram, joka on äärimmäisen sensitiivinen ja sosiaalisesti taitava. Seuraan aina ihaillen vierestä, kuinka hän löytää ihmisten kanssa nopeasti syvälle, suurten asioiden äärelle.
Leikkaamisesta pidän paljon. Leikkaamisen olisi varmasti voinut opetella jollakin kurssilla, vähemmillä virheillä ja paremmalla lopputuloksella. Kurssit kuitenkin maksavat pari tonnia. Yhdenvertaisuus on sitäkin, että voi alkaa tekemään asioita katsomalla YouTubesta ohjeet. Ihan mitä tahansa haluaa tehdä, maailmalla on joku tyyppi, joka neuvoo. Voi kokeilla, ja lopulta onnistuu. Seuraavalla kerralla ei ehkä muista, miten sen teki, mutta kolmannella kerralla sujuu jo ilman videota.
Kuva kulissien takaa, kun Venetsian biennaalin elokuvaa How Great is Your Darkness? (2024) tehdään. Rasoul Khorram ja Ahmed Ahmedi kuvaavat joella kohtausta, jossa Siiri Heimonen istuu sillan alle ripus- tetussa pyörätuolissa kastelemassa jokea. Kuvaaja: Ella Kärkkäinen
Koen, että videotyöskentelyni on edelleen pienimuotoista. En ole ison joukon pomo -tyyppiä ollenkaan. Kun kuvasin Venetsian teoksia suuremman ryhmän kanssa, kärsin siitä, kun en tiennyt miten kaikki pidetään kasassa ja onko kaikilla hyvä mieli. Mieluummin tekisin kaiken itse. Tykkään tuottamisesta ja haluan itse jänkätä jokaisen ripsen ja vaatteen paikoilleen. En osaa ajatella, että joku muu tekisi sen. Toki välillä olen väsynyt ja huomaan, että asioita voisi teettää muillakin.
Teokset peräkärryyn ja kadulle
Isoin ammatillinen vapautumiseni oli, kun luovuin gallerianäyttelyiden tekemisestä. Olin kuvitellut, että minunkin täytyy ensin hakea rahoitusta näyttelyyn, luoda teokset, järjestää näyttely ja purkaa se pois. Se oli aivan hassu ajatus, kun en tee taidetta, joka myisi. Ja tällä kropalla, vammaisena naisena, gallerianäyttelyt ovat erityisen älytön ja kuluttava tapa toteuttaa taiteilijan ammattia. Tikkurilan Galleria K:n näyttely vuonna 2017 Vantaalla oli yksi viimeisimpiä gallerianäyttelyitäni. Ja olihan sitä hauskaa tehdä, ilmainen iso tila ja kaikkea. Panin näyttelyyn suunnilleen kaiken, mitä oli säästynyt. Oli puhetilaisuuksia, striimausta ja pistekirjoitusta, kaikkea mitä olin aina halunnut. Yle teki jutun, kävijämäärä oli järjetön. Lopputulos oli kuitenkin se, että itku silmässä makselin laskuja loppuvuoden. Myynti oli pieni, ja siitä pienensi vielä gallerian ottama osuus. Mietin, miksi järjestän tätä sirkusta. Ihmiset tulevat katsomaan, mutteivät he osta karusellia olohuoneeseensa. Päätin, että tällainen tapa työskennellä ei sovi minulle. Siinä ei ole järkeä, jos ei ole rakenteita tukena.
Seuraavaksi otin riskin ja hain seuraavalle teossarjalle, empatiaobjekteille, rahoitusta niin, etten kertonut minne teokset tulevat esille. Päätin, että heitän teokset peräkärryyn ja esitän ne sopivissa tilaisuuksissa tai vaikka kadulla. Oli parempi fiilis tehdä töitä niin, että itse saatoin päättää, miten ja missä teokset esitän. Saatoin huomata, että ahaa, Kansallismuseossa on esteettömyysseminaari. Laitoin järjestäjälle viestin, että sain juuri valmiiksi uuden teoksen, takin, jonka selkään heijastuu ajatuksia. Voinko tulla kahvitauolle hengailemaan takki päällä? Idea toimi hyvin, ja tein samaa useiden teosten kanssa.
Kun hakeuduin olemaan läsnä eri tilaisuuksissa, aloin saamaan myös puhepyyntöjä. Tein puheenvuoroista performansseja. Samalla kun puhuin, laitoin legonpalasia sukkahousuihini, tai puhuin proteesien kanssa, kahdeksanjalkaisena. Nautin eniten 10-12 minuuttia kestävien performanssien tekemisestä. Tiedän, että mukana ei ole tyhjiä lauseita, esitys on kiva vetää ja yleisö jaksaa sen. Esiintyminen on ihan hirveää, enkä ole lainkaan spontaani. Olen saanut todella hyvää palautetta performansseista, mutta olen itsekriittinen. En luota saamaani palautteeseen, vaan mietin, mikä siitä on kiltteyssyrjintää. Valmistelen esityksiäni ainakin kolme viikkoa – kirjoitan tekstiä, opettelen ja mietin koreografian. Puhun tekstiä läpi samalla, kun ajan autoa. Vaikka jännittäisi ja tulisi bläkäri, suuni osaa tekstin ja tietää, mistä saan taas kiinni. Lapseni nauravat tälle, he osaavat kaikki performanssini ulkoa.
Ehkä monet nuoret taiteilijat ajattelevat, että on pakko vääntää näyttelyä vähintään vuosi. Toki, jos tulee perheestä, jonka turvin on varaa maksaa monen tonnin galleria, tai on supertähti, joka myy heti kaikki teokset, ehkä silloin joku galleristi pystyttääkin näyttelyn valmiiksi. Mutta jos itse järjestää, valvoo, printtaa ja lähettää kutsut, kokkailee avajaistarjoilut, kantaa pöydät… Sen jälkeen on aika poikki.
Empatiaa tuottavia hetkiä
Oli innostavaa löytää teoksilleni paikkoja muualta kuin gallerioista. Loppujen lopuksi on hyvin rajattua, ketkä gallerioissa käyvät. Törmään aivan eri ihmisiin ja yllättäviin tilanteisiin, kun vien teoksia julkiseen tilaan.
Could you watch my mom for a moment? – Empathy object #3 vuodelta 2019 oli teos, jossa työnsin tekstiiliveistosta sairaalasängyssä kadulla. Pyysin ohikulkijoilta, että hei, voitko katsoa hetken, tässä on mun äiti, käyn hakemassa kahvin tai croissantin. Halusin tehdä näkyväksi vanhustenhoidon tilaa, testata katu performanssin mahdollisuuksia ja tutkia, miten arjen myötätuntoa voisi herätellä.
Pysätyskuva videolta teoksesta Could you watch my Mom for a moment? – Empathy object #3 (2019). Videon kuvaajat: Rasoul Khorram ja Jaakko Pentikäinen. Teos toteutui kokonaisuudessaan tekstiiliveistoksena, katuper- formanssina ja videona.
Olen hirveän iloinen siitä, että vastaan tuli ainoastaan kivoja ihmisiä. Kohtaamisissa hämmästytti ihmisten viisaus, kun he puhuivat omaishoidosta ja vanhustenhoidosta. Tuli vastaan kokemusten koko kirjo: joidenkin omaisia hoidettiin hyvissä hoivapaikoissa, mutta oli valtavasti ihmisiä, jotka olivat aivan kauhuissaan siitä, mitä tapahtuu. Vuonna 2019 tilanne oli räjähtänyt silmille ja aihe oli jatkuvasti uutisissa. Laitoksia pantiin nurin, ei ollut riittävästi henkilökuntaa, kukaan ei tiennyt mitä hoivapaikoissa todella tapahtuu. Ihmiset puhuivat pelostaan vanheta ja joutua hoidettavaksi. Hetken aikaa saattoi olla vaikeaa puhua. Mieleen saattoi tulla ihan muita asioita. Joku kertoi, että kun hänen äitinsä kuoli, hän istui vierellä.
Toivoin, että teos olisi aktivoinut empatiaa tuottavia hetkiä, jotta nähtäisiin, miten asioita voidaan ratkaistakin empatialla. En tiedä, tapahtuiko juuri sitä, mutta jotain kyllä. Lähdin pois tilanteesta ja katsoin ikkunan takaa, mitä tapahtuu. Ihmiset koskettivat sairaalasängyssä makaavaa nukkea ja puhuivat sille. Joku laittoi peittoa paremmin rinnan päälle. Eräät nuoret alkoivat syöttämään, kun sattumalta vieressä oli kirkon ilmainen keittojakelu. Todella monet ihmiset toimivat äärimmäisen myötätuntoisesti, kun eteen tulee jokin yllättävä tilanne.
Asia selvä, hoidan tämän enkä pyydä apua
Opiskeluaikanani Taideteollisessa korkeakoulussa 1997-2002 ei vielä ollut alkanut minkäänlainen saavutettavuustyö. Vanhan tehdasrakennuksen saavutettavuutta ei ollut huomioitu, siitä ei puhuttu mitään. Ei mietitty sitä, jos joku tulisi värikeittiöön sekoittamaan värejä ja painamaan kankaita toisenlaisella kropalla. Oli ajatus, että kyse on niin eksklusiivisesta opiskelusta, että opiskelijoiden täytyy vain sopeutua ja joustaa. Sitä minäkin viimeiseen asti yritin. Toisaalta mielenterveydestä puhuttiin paljon. Aiheeseen oli selvästi herätty ja herkistytty, ehkä koska aikaisemmilla vuosikursseilla oli ollut sairastumisia.
Opintojen aikana minulta murtui lonkka, ja lopulta sen takia opintoni viivästyivät. Joka paikassa oli painavia palo-ovia ja yritin pärjätä keppien kanssa. Kerran erehdyin pyytämään joustoa johonkin deadlineen, koska minulla oli käynti röntgenissä ja fysioterapiassa. Minulle vastattiin, että tiedätkö Jenni-Juulia, tilallesi olisi tulijoita vaikka kuinka. Totesin, että asia selvä, minähän hoidan tämän enkä pyydä apua.
En ole avun pyytämiseen vieläkään oppinut. Toisaalta kun teen taiteellista työtä, voin hyvin ottaa fyysistä apua vastaan toiselta taiteilijalta. Toisen taiteilijan kanssa olemme samanlaisen epävarmuuden äärellä. Tiedän, että hän kehtaa sanoa, miten jokin asia kannattaisi tehdä. Voimme väitellä asioista, toisin kuin vaikkapa avustajan tai jossain muussa ammatissa toimivan kanssa. Koen vuorovaikutuksen tasa-arvoisemmaksi. Avusta antamisesta ja vastaanottamisesta täytyy tietysti osata keskustella ja sopia, olla läpinäkyviä.
Vuonna 2022 sain elämäni ensimmäisen teostilauksen museolta. Kun Will you Marry me Space? -installaatiota valmisteltiin Helsingin taidemuseoon (HAM), oli huippuhauskaa, kun museosta järjestettiin kuljetus teoksille. En joutunutkaan itse roudaamaan, kuten yhä edelleen pitkälti teen. Tekstiilitaiteen tekeminen on sitä, että jatkuvasti hakee kankaita ja materiaaleja, kantaa nyssyä ja pussia ja kiipeää jonnekin. Ja vaikka työhuoneella ryhnäänkin lattialla, silloin kun joku muu kantaa tavaroitani, se on hämmästyttävää. Tai tekee teoksiin liittyvää koordinointia, kuten Venetsian biennaalissa, johon sain mukaan tuotantoyhtiön.
Raikkaita saavutettavuuskokeiluja
Olen kai jo vuodesta 2015 puhunut siitä, voisiko saavutettavuuden huomioiminen olla mukana taideteoksen tekemisessä alusta asti. Omassa työssäni asia oli vain huomioitava. En voi sanoa, että te ette nyt pääse katsomaan näyttelyä, kun se on täällä halvassa tornissa. En ole kuitenkaan aina pystynyt ottamaan saavutettavuutta huomioon niin hyvin, kuin olisin halunnut. Ensimmäisissä Youtube-videoissani ei ole kuvailutulkkausta, koska en uskaltanut kirjoittaa sitä itse. Viime vuosina olen jo pystynyt maksamaan apurahoillani kaikki välttämättömät saavutettavuuskulut. Viittomakielen tulkkaus on tosin niin kallista, etten en ole vielä voinut hankkia sitä teoksiini.
Mutta hei, tämäkin liittyy rakenteisiin. HAM:in näyttelyssä minun ei tarvinnut erikseen pyytää saavutettavuusratkaisuja ja sanoa, että kulut voi ottaa omasta palkkiostani. Museo hoiti kaiken. Kanadan residenssissä vain ilmoitettiin, että kaikkiin videoteoksiin tehdään kuvailutulkkaus. Vammaisiin naisiin kohdistuvasta väkivallasta kertovan kakkupöytäinstallaation (2015-2020) kuvailu toteutettiin podcastina näkövammaisen muusikon ja taidekonsultti Christine Malecin kanssa. Kuvailin hänelle ompelemiani herkkuja ja keskustelimme niiden takana olevista tarinoista, jotka olivat väkivaltaan liittyen kovin samanlaisia Kanadassa ja Suomessa. Teoksen pystyi kokemaan tällä tavoin, ja podcast oli tarkoitettu kaikille, ei ainoastaan näkövammaisille. Änkytystä käsittelevään videoteokseen löytyi kanadanenglantia puhuva änkyttävä näyttelijä, ja puheosuudet dubattiin hänen kanssaan. Kaikki tämä oli raikasta, vaikka juuri näinhän asioiden pitäisikin mennä.
On hyvä puhua suoraan siitäkin, ettei elämä aina ole mukavaa
Saavutettavuusraidereita olen pohtinut paljon. Tietysti taidealalla toimitaan usein epäeettisesti: käytetään ihmisiä hyväksi, ei makseta palkkoja ja työskentelyolosuhteet voivat olla ihan kammottavat. Olen mukana opetus- ja kulttuuriministeriön asettamassa työryhmässä, jossa laadittiin taide- ja kulttuurialalle eettiset ohjeet (eettinentaide.fi). Seuraavaksi on tarkoitus saada ohjeisto käyttöön ja selvittää mahdollisuuksia vaikkapa neuvontaelimen perustamiseen. Instituutioiden pitäisi siis toki periaatteessa noudattaa työelämän pelisääntöjä, vaikka näin ei aina ole. Raiderin taas pitäisi mielestäni tuoda esiin spesifiä tietoa, ei perusasioita eettisyydestä tai työelämän pelisäännöistä.
Omassa työssäni voin sanoa instituutiolle esimerkiksi, että tulettehan hakemaan tavarat ja onhan työpäivä järkevän mittainen. Voin jopa pyytää yhteydenotot ensisijaisesti viesteillä tai sähköpostilla, koska töitä tehdessä kuuntelen äänikirjaa ja katson puhelinta vain kolmen tunnin välein. En silti muotoilisi asiaa niin, että minulle ei saa soittaa lainkaan. Instituution työntekijän pitää ehkä juuri sinä päivänä saada valmiiksi näyttelyteksti, jotta kaikki ei kaadu. Hän ei voi odottaa, että armeliaasti illalla vastailen meileihini. Itselleni toimivinta on, jos toiveita kuunnellaan työtilanteissa. Saatan sanoa, että teidän ei tarvitse koko ajan kysyä, tarvitsenko apua, pyydän kyllä. Kun alkaa väsyttää, voin todeta, että nyt en jaksa enää kantaa läppärilaukkua, ottaisiko joku.
Raidereissa määritellään usein, mistä työryhmän jäsenten pitäisi ottaa ennalta selvää. Toki on tärkeää opiskella ja olla hereillä. Mutta jos luen asiasta raiderista enkä ole ollut tilanteissa, joissa on udeltu liikaa, säikähdän. Meillä kaikilla on myös niin erilaiset lähtötilanteet, taustat ja kiinnostuksen kohteet. Jotkut ovat matkustelleet enemmän tai eläneet kansainvälisyyden keskellä, jotkut tietävät vähemmistöjen historioista enemmän kuin toiset. Joillain on ystäviä tietystä porukasta, muttei toisesta. Kun alan ottamaan toisen ihmisen maailmankuvasta selvää, jotten vaan kysy tyhmiä, taatusti aloitan alusta, jolloin varmasti kysyn jotain tyhmää, koska en ole vielä… Peräänkuuluttaisin myös armeliaisuutta näihin tilanteisiin.
Vuosikymmeniä on puhuttu siitä, miten vammaiset taiteilijat pääsisivät mukaan valtavirran hommiin. Siksi en kuulu siihen joukkoon, joka sanoo, että kirjoita hyvä saavutettavuusraideri ja lähetä se aina instituutioille, joiden kanssa työskentelet. Näen riskin, että se voi jossain tilanteessa estää saamasta keikan. Rekrytoija saattaa ajatella, että taiteilija on kiinnostava, mutta emme mitenkään pysty järjestämään kaikkia raiderissa olevia asioita, joten otetaan toinen taiteilija. Käyttäisin raideria harkiten. Kun instituutiot tekevät heille uudenlaisen porukan, vaikkapa vammaisten taiteilijoiden, kanssa töitä, oppiminen voisi tapahtua pehmeämmin ehkä jopa ilman raideria. Mielestäni monista asioista voidaan keskustella siten, että molemmat osapuolet kuulevat toisensa. Tähän haluaisin uskoa.
Tietysti pitäisi olla rohkeutta kertoa perusasiat, joiden on pakko toimia. Tiedän, että voi olla vaikeaa sanoa, että tarvitsee vaikkapa ylimääräisiä lepoaikoja. Enkä millään tavalla tarkoita sitä, että voitaisiin mennä vaikkapa esteelliseen tilaan ja sanoa, että konttaa portaat. Se ei käy, vaikkei raideria olisi lähetetty. Ja aivan ehdottomasti voidaan sopia, ettei viikonloppuöisin lähetetä tekstiviestejä, joihin pitäisi vastata. Se on täysin selvää. Mutta valitettavasti taideammateissa on hankalia ihmisiä, ja tulee vaikeita tilanteita, joissa joutuu joustamaan. Kaikki ei aina mene, niin kuin toivoo. Ajattelutapani on varmasti sukupolvelleni tyypillinen. Ajattelen, että on hyvä puhua suoraan siitäkin, ettei elämä aina ole mukavaa. Ehkä siksikin, että moni vammainen kohtaa kiltteyssyrjintää. Paapotaan, lässytetään, puhutaan nätisti ja suojellen.
Lapset näkevät, että äiti menee ja tekee
Perhe-elämän ja taiteen yhdistäminen on varmasti ihan mahdotonta kaikille sukupuolille. Itselläni on hyvä puoliso, joka ymmärtää työni vaatimukset. Vaikka tunnustan, että välillä olen vedonnut siihen, että olin monta vuotta lasten kanssa kotona. Kun Venetsia lähestyi ja tein ympäripyöreitä päiviä, sanoin, että nyt on mun vuoro. En tiedä, onko oikeasti mahdollista yhdistää perhe ja taiteen tekeminen onnistuneesti, koska mitä enemmän lukee naistaiteilijoiden elämäkertoja, tulee kammottava pelko siitä, että lapset jäävät aina ammatin jalkoihin. Mutta kai heistä voi tulla ihan onnellisia? Ehkä heistä tulee itsenäisempiä. Pitkän linjan vammaisvaikuttaja Marja Pihnala on sanonut, että vammaisten naisten lapset muutenkin joutuvat tekemään kaikenlaista. En tiedä, onko siitä hirveästi haittaa. Uskon yhä vahvemmin siihen, että varsinkin tytöille on hyödyllistä nähdä, että äiti vaan menee ja tekee.
Suoraan sanottuna minua nyppiikin nykyisen vanhemmuuskeskustelun vaatimukset. Näin jossakin talouslehdessä jutun henkilöstä, joka nousee neljältä, käy treeneissä, laittaa lasten aamiaiset, tekee supermehut, hoitaa uransa, lentää päiväksi jonnekin ja illalla takaisin tuliaisten kanssa. Ja hoitaa leirikoulut, myyjäiset ja luisteluseuran aktiviteetit. Voi olla, että tällainen elämä on teknisesti mahdollista, mutta silloin ei voi kyllä olla läsnä lapsille. Jos tekee tuon kaiken, ei pysty miettimään sitä, mitä lapset ovat sinulle viimeksi sanoneet.
Kun työskentelin Kanadassa residenssissä kolme kuukautta, lapsilla oli Suomessa kaikki hyvin. Puoliso hoiti asiat, koulu sujui ja isovanhemmat auttoivat. Vaikka perhe tuli residenssin lopuksi Kanadaan kivalle lomalle, kolmen kuukauden matkani oli silti lasten elämässä pitkä aika. Vasta yli puoli vuottam myöhemmin lapset ottivat välillä puheeksi, kuinka olin ollut niin kauan poissa. On ollut tilanteita, joita en ehkä ole tullut ajatelleeksi ihan loppuun asti. Voi olla, että siitä reissusta on jäänyt lapsuudenkuvaan turvattomuuden hetki, jonka tietenkin voi varmasti paikata. Paitsi, että nyt olen reissannut Venetsiassa. Ehkä ikuisesta syyllisyydentunteesta ei vain pääse eroon.
Ristiriitainen voimaantumispuhe
Varhaisten teosteni yhteydessä puhuttiin vammaisten naisten voimaantumisesta. Keskustelu oli alkanut vammaisjärjestöjen naistyöstä, jonka piirissä oli pitkään ajateltu, että on tarpeellista, että voimautetaan. Itseäni tämä alkoi jossain vaiheessa ärsyttämään. Eikö voimaantumispuheella anneta ymmärtää, että vammaiset naiset ovat puutteellisia, että heillä kaikilla on naiseus hukassa?
Toisaalta olin kerran mukana vammaisten naisten leirillä Sambiassa. Naiset olivat tulleet pienistä kylistä. Oltiin pienessä salissa, laulettiin, taputettiin, noustiin seisomaan ja puhumaan. Kuulostaa oikeastaan kliseeltä. Kuitenkin kokemus oli käsittämätön. Olisin itsekin voinut vain tanssia seuraavat kaksi viikkoa. Naiset sanoivat, että he saivat leiristä voimaa ja tietävät nyt konkreettisesti, mitä alkavat tekemään kotikylissään muiden vammaisten naisten kanssa. En tiedä, toteutuivatko ne, vai oliko tuo hetki vain joukkohurmos, jonka voi saada minkä tahansa asian äärellä. Voimaantuminen on siis tietenkin myös todellinen ilmiö, ja hyvä vertaisleiri tai harrastus, mihin pääsee mukaan ja missä fiilikset ovat hyvät, voi antaa samaa. Ei sellainen pahaakaan tee. Vammaisten naisten voimaantumispuheesta tulee vain joskus olo, että määritellään porukka, jolta mukamas aina puuttuu jotain.
Puheeseen sisältyi myös oletus, että halutaan olla naisia. Invalidiliiton naistyötä tehtiin paljon Itä-Suomessa, ja hyvin monet osallistujat olivat 60 ikävuoden huudeilla. He puhuivat siitä, etteivät ole saaneet olla äiteinä ja naisina sellaisia, kuin olisivat halunneet. Sekin on todellinen kokemus. Samaan aikaan puhuttiin sukupuolen moninaisuudesta. Kaupunkilaisena aloin kuulla tuttavieni kokemuksia siitä, kuinka he olivat piilotelleet identiteettejään. Naistyössä taas mentiin värianalyysiin, opetettiin pukeutumaan naisellisesti, hankittiin seksikkäät alusvaatteet ja mentiin lääkäriin punaisissa rintsikoissa. Samaa ajattelua ja estetiikkaa valui teoksiini, esimerkiksi Pretty Cripple -näyttelyn (2007) valokuviin ja installaatioihin. Ehkä joku olisikin halunnut ajaa päänsä kaljuksi ja korjata sukupuolensa. Joskus asiat etenevät hitaasti ja eri ikäpolvet käyvät keskustelua eri tavoilla.
Asiat järjestyvät ja ovat ratkaistavissa
Välillä aistin, että minua aliarvioidaan. On epävarmuutta, voiko töihin ottaa ihmisen, joka on vanha ja jolla on keppi. Pystyyköhän se? Saan kicksejä siitä, että juuri silloin teen sen 110 %, josta puhutaan vammaisten taiteilijoiden kohdalla. Tietysti tuhlaan samalla omia voimavarojani. Olen sortunut siihen tosi paljon. En kuitenkaan levitä sanomaa, että kaikkien pitäisi aina tehdä samoin. Jos harjoittelen autossa puheita kymmeniä kertoja, se on mun ongelma. Voi olla, että se ei ole ihan tervettä, sellainen pakko.
Olen oppinut ajattelemaan, että asiat järjestyvät ja ovat ratkaistavissa. Olen tehnyt sen eteen hirvittävästi töitä. Ehkä voin kiittää isääni, jolla oli asenne, että aina etsittiin keino, jolla homma saatiin tehtyä, vaikkei lopputulos ehkä ollutkaan tyylikkäin ja hienoimman systeemin mukainen. Kun faija lähti juhliin, hän lyhensi liian pitkät housut nitojalla. Tai kun untuvatakista tursuivat untuvat ulos, hän teki ilmastointiteipillä hienot, hopeanväriset raidat saumakohtiin.
Nyt olen joutunut sanomaan joskus ei, ihan käytännön syistä. Mutta asiat, jotka olen luvannut hoitaa, yritän tehdä niin, ettei tulisi sanomista. Otan keikan ja pystyn tekemään sen, kun skippaan muita juttuja, en vietä joulua. Hoidan kyllä. Työtilanteissa päätän, että nyt vaikkapa tämä kohtaus kuvataan, vaikka olosuhteet eivät aina olisi priimaa. On tultu tänne, on tehty x tuntia töitä, rahaa on palanut. Tämä täytyy vain tehdä.
Nikolai Klix syntyi silloisessa Länsi-Berliinissä ja muutti lapsena Helsinkiin. Hän harrasti teatteria nuorempana ja toimi vuoden 2019 aikana vammaisten ihmisoikeusjärjestö Kynnys ry:n kulttuurisihteerinä. Nikolai oli tekemässä filosofian artikkeliväitöskirjaa Tampereen yliopistolla. Hänen väitöskirjansa aiheena olisi ollut yleinen, julkinen suhtautuminen yhteiskunnalliseen moninaisuuteen. Väitöskirjassaan Nikolai tutki sitä, millä käsitteillä suhtautumista on kuvattu, miten ko. käsitteet voivat ylläpitää tai tasavertaistaa yhteiskunnallisia valtasuhteita, ja millaisia tunnustussuhteita käsitteiden käytöstä seuraa. Nikolai teki pitkään yhteistyötä Kulttuuria kaikille –palvelun kanssa. Hän oli mukana Tilaa taiteilijuuteen – vammaisten ja viittomakielisten taiteilijoiden yhdenvertaisuus –hankkeen ohjausryhmässä. Nikolai menehtyi elokuussa 2023.
Yhteiskunnallinen moninaisuus tai monimuotoisuus, eli angloamerikkalaisista keskusteluista rantautunut ”social diversity”, on viime vuosina noussut hyvistä syistä suuremman huomion kohteeksi. Taustalla on yhteiskunnallisten olosuhteiden entistä parempi tiedostaminen sen osalta, keitä pidetään vertaisina, ketkä pääsevät ääneen ja keiden kontribuutioille annetaan painoarvoa.
Moninaisuudesta on tullut avainkäsite, joka esiintyy nykyään usein mm. erilaisissa ohjelmajulistuksissa, korkeakoulujen mainoksissa houkuttelemassa uusia opiskelijoita ja jopa taidefestivaalien teemana. Esimerkiksi vuonna 2022 Sveitsissä klassisen musiikin perinteisen tapahtuman Lucerne Festivalin pääteemana oli “Diversity”. Käsitteenä moninaisuuden vahvuus perustuu sen yleisyyteen ja kattavuuteen, mikä toisaalta saattaa myös johtaa jonkinlaiseen satunnaisuuteen käsitteen hahmottamisessa. Käsite voidaan ymmärtää kapeammin ja erityisempänä, kuin olisi perusteltua. Vaikka tämän pienen kirjoituksen aiheena onkin sosiaalinen moninaisuus erityisesti kulttuurin ja taiteen kontekstissa, on hyvä tunnistaa, että maailmalla julkisissa keskusteluissa moninaisuudesta puhutaan useimmiten työelämän kysymysten yhteydessä. Esimerkiksi tietyillä aloilla ja tehtävissä olevien työntekijöiden kirjoa voidaan pyrkiä monipuolistamaan. Vaikkapa kansainvälisissä yrityksissä johtavissa työtehtävissä olevan henkilöstön sukupuolijakauma ja etninen tausta ovat tulleet osaksi moninaisuuteen ja valtaan miellettyjä kysymyksenasetteluja. Tasa-arvo ja tasavertaisuus ovatkin yhteyksissä moninaisuuteen. Näiden kolmen käsitteen eroja, yhdistäviä tekijöitä ja keskinäistä suhdetta on hyvä pohtia laajemminkin.
Lähtökohtaisesti moninaisuuden huomioiminen sisältää ajatuksen kaikkien yhteiskuntaryhmien ja vähemmistöjen lisäksi ihmisissä olevien ominaisuuksien kirjon tunnistamisesta siten, että jokaisella on tasavertainen mahdollisuus yhteiskunnalliseen osallisuuteen ja tulla tunnustetuksi sellaisena, kuin itse haluaa. Näin ollen moninaisuutta voi hyvin ajatella ensisijaisesti neutraalina, kuvaavana määreenä, joka heijastaa laajasti yhteiskunnan jäsenten omanlaisista elämänpoluista koostuvaa mosaiikkia. Huomioimalla moninaisuutta voi kyseenalaistaa kulttuurituotoksissa usein edelleen oletettua ja toisinnettua yhteiskunnallista yksioikoisuutta. Moninaisuuden kokonaisvaltainen huomioiminen yhteiskunnan eri osa-alueilla on kuitenkin myös arvo itsessään, ja sitä tulee vaalia.
Vammaisuuteen liittyvä saavutettavuus ja moninaisuus kulttuurissa
Kulttuurialalla vammaisuuteen liittyvät kysymykset nousevat pääasiassa esiin saavutettavuuden kautta. Saavutettavuuskin tulisi kuitenkin ajatella huomattavasti kokonaisvaltaisemmin kuin tähän asti. Vaikka esimerkiksi mahdollisuus koskea esityksiä mahdollisimman kattavasti on tärkeä ottaa huomioon, saavutettavuus mielletään kuitenkin usein liian kapeasti vain taiteen kokijan roolin näkökulmasta, eikä taiteen tekijän tarpeista käsin. Tämä tietenkin heijastaa yhteiskuntaa, jossa vammaiset ihmiset ovat monenlaisen toiminnan kohteita, mutta harvoin itsenäisiä, tasavertaisia toimijoita. Siksi Tilaa taiteilijuuteen -hanke onkin ensiarvoisen tärkeä. Vammaisia ja viittomakielisiä, taiteen tekemisestä kiinnostuneita pitää kannustaa hakeutumaan alan koulutusohjelmiin. Asenneilmapiiri tulee muokata sellaiseksi, jossa taiteen opetusta tarjoavat laitokset ovat valmiita tarjoamaan tasavertaisesti opetusta kaikille hakijoille. Tähän pitää tietysti osoittaa myös riittävät resurssit. Lisäksi on hyvä tunnistaa, että vaikka saavutettavuus ja moninaisuus koskevatkin ilmeisen eri asioita, on niillä merkittäviä yhteyksiä. Mitä saavutettavampia myös taiteen tekemisen edellytykset ovat, oletettavasti sitä monipuolisempia taiteellisia sisältöjä tullaan tekemään, ja tekijöinä on entistä moninaisempi joukko ihmisiä.
Kuvaamastani laajasta ja idealisoidusta moninaisuuden käsityksestä huolimatta käsite vaikuttaa usein tulevan rajallisesti ja tarkoitushakuisesti hahmotetuksi. Tämä kutsuu tarkastelemaan valikoivan näkemyksen sisältöä ja haastaa kysymään sen perusteita. Toki on kohtuutonta ja epämielekästäkin ajatella, että moninaisuutta kuvailtaessa mainittaisiin aina kaikki yksittäiset vähemmistöt. Silti on merkittävää, että moninaisuuden ilmentäjiksi mielletään yleensä tietyt ryhmät, ja usein samassa järjestyksessä. Asetelmasta syntyy kenenkään sitä välttämättä tietoisesti tarkoittamatta yhdenlainen toiseuden hierarkia. Moninaisuuden eri representaatioiden analyysi tarjoaakin mahdollisuuden ilmeisempien sekä piilevien kollektiivisten taustaoletusten tarkasteluun. Kulttuurialalla vammaiset ihmiset ovat usein katveessa. Vammaisuutta koskevat aiheet vaikuttavat olevan etäällä ja toisarvoisia myös suhteessa moniin muihin vähemmistöryhmiin yhdistettyihin teemoihin. Vammaisuutta ei valtavirtanäkemyksessä tunnuta usein miellettävän luontevaksi osaksi laajempaa yhteiskunnallista moninaisuutta. Se esitetään omanlaisenaan ja muusta sosiaalisesta todellisuudesta erillisenä ominaisuutena.
Olen itse fyysisesti vammainen ja olen harrastanut jonkin verran teatteria ja tanssia – tosin viimeisestä esiintymiskokemuksesta on jo useampi vuosi aikaa. Siksi minulle on luontevinta lähestyä kulttuurin potentiaalia muuttaa maailmaa esittävän taiteen ja fiktion näkökulmasta. Näytelmien, tv-sarjojen ja elokuvien roolitukset heijastavat moninaisuuden representaatioita. Erityinen, kiinnostava jännite voikin syntyä esimerkiksi siitä, että rooliin valitaan jotakin vähemmistöä edustava näyttelijä, vaikka käsikirjoitus ei sitä erityisesti edellyttäisikään.
Itse käsikirjoitukset voisivat myös olla nykyistä huimasti kunnianhimoisempia moninaisuuden suhteen. Kaikki vähemmistöryhmät ovat edelleen eriasteisen tokenismin kohteena. Vähemmistöön kuuluvien hahmojen läsnäoloa käsikirjoituksissa tunnutaan ensisijaisesti peilattavan kyseisen vähemmistön statuksen kautta. Erityisesti transsukupuoliset ja vammaiset vaikuttavat olevan muihin vähemmistöihin verrattuna edelleen dramaturgisia poikkeustapauksia. Niinpä esimerkiksi vammaisen roolihahmon pääasiallinen funktio typistyy usein vammaisuuteen, eikä vaikkapa tylsän toimistotyöntekijän, pikkurikollisen tai perheenäidin esittämiseen – joka sen lisäksi sattumoisin on vammainen.
Vallitsevan sosiaalisen todellisuuden perustavammanlaatuiseksi kyseenalaistamiseksi tarvittaisiinkin vaihtoehtoisten näkymien hahmottelemista. Uudenlaisissa käsikirjoituksissa voitaisiin maalailla ronskisti isollakin pensselillä tasavertaisemman ja moninaisemman tulevaisuuden kuvia. On tähdellistä tunnistaa taiteen ja kulttuurin tuomat erityiset mahdollisuudet uusien, parempien todellisuuksien luonnostelemiseen. Taiteella on ainutlaatuinen paikka olla tiennäyttäjänä kohti entistä avoimempaa ja inklusiivisempaa yhteiskuntaa.
Teksti on alunperin julkaistu Tilaa taiteilijuuteen -hankkeen verkkosivuilla.
Onko maailma valmis? – Kirjoituksia taiteesta ja vammaisuudesta sisältää kirjoituksia ja haastatteluja 21 vammaiselta ja viittomakieliseltä taiteilijalta, taiteen liepeillä työskentelevältä ammattilaiselta sekä yhdeltä tanssiryhmältä.
Tämä julkaisu on osa Tilaa taiteilijuuteen – vammaisten ja viittomakielisten taiteilijoiden yhdenvertaisuus -hanketta, jonka Kulttuuria kaikille -palvelu toteutti vuosina 2022–2024. Hankkeessa järjestimme residenssin, taiteilijatapaamisia, työpajoja, vertaisryhmän ja valmennusta. Lisäksi toteutimme taiteilijamentorointia ja työskentelimme taidekoulutukseen, apurahoihin, taidekritiikkiin ja kuratointiin liittyvien teemojen kanssa. Osa julkaisun kirjoittajista on ollut mukana hankkeessa eri tavoin, osa on tullut muita reittejä mukaan kirjoittamaan.
Julkaisu on luettavissa sekä painettuna että verkkoversiona, ja artikkelit ovat suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Yksi artikkeli perustuu viittomakieliseen Zoom-haastatteluun, jota pääsee katsomaan YouTubesta artikkelin yhteydessä olevalla QR-koodilla.
Vammaisuudesta ja taiteesta on Suomessakin keskusteltu systemaattisesti jo joitakin vuosikymmeniä. On väännetty vammaisten taiteilijoiden tekemään taiteeseen liitetyistä termeistä, esimerkiksi vammaistaiteesta, vammaispoliittisesta taiteesta, vammaiskulttuurista, rampataiteesta. Ja tietysti on keskusteltu loputtomasti saavutettavuudesta, siitä mitä tulisi tehdä, jotta taide- ja kulttuuriala olisi yhdenvertainen.
On niin paljon esteitä poistettavana, että välillä tuntuu hitaammalta päästä syventymään itse taiteen sisältöihin. Vammaisten taiteilijoiden kirjoituksia omasta taiteellisesta työstään on koottu samoihin kansiin Suomessa harvoin, ehkä ei koskaan. Tämä julkaisu syntyi nälästä lukea taiteesta ja taiteilijuudesta. Toivottavasti siitä on iloa vammaisille ja ei-vammaisille kanssataiteilijoille, taiteen parissa työskenteleville, alan instituutioille ja kaikille taiteen rakastajille.
Artikkelikokoelman aloittaa filosofi Nikolai Klixin kirjoitus vammaisten taiteilijoiden työn merkityksestä. Hän kirjoittaa myös siitä, miten vammaisuutta ei ole aina otettu mukaan silloin, kun taide- ja kulttuurialalla puhutaan moninaisuudesta. Sen jälkeen vuorossa on kattaus eri alojen taiteilijoiden kirjoituksia ja haastatteluja. Taiteilijat kertovat, miten he työskentelevät, mistä heidän ajattelunsa juuri nyt kumpuaa, miten heistä tuli taiteilijoita ja millaisena he vammaisuuden ja taiteen suhteen itse kokevat. Esillä ovat myös taidekritiikin ja kuratoinnin näkökulmat.
Julkaisun lähtökohtia ovat praktisuus ja omakohtaisuus. Fokus on siis taiteen tekemisessä ja harjoittamisessa, käytännössä ja arjessa sekä henkilökohtaisissa, intiimeissäkin ajatuksissa ja kokemuksissa. Syrjintä, ahtaat normit, esteellinen arki ja rajoittuneet taidekäsitykset puskevat niin voimallisesti vammaisten taiteilijoiden kokemuksiin, ettei niitä usein voi erottaa taiteestakaan. Ja joillekin taiteilijoille ne tietenkin ovat taiteen varsinaista materiaalia ja käyttövoimaa. Siksi tukalat rakenteet ja taiteilijaa ympäröivä hälinä eivät jää tulematta esiin myöskään tässä kirjassa. Samalla tulee esiin se, kuinka taiteen avulla voi tehdä tilaa jollekin muulle. Voi olla mitä vain, miten vain. Olla vapaa, ainakin hetken. Tutkia vielä tuntematonta ja selittämätöntä, mahdollisen ja mahdottoman rajaa. Löytää uuden tavan olla maailmassa, ainakin hetkeksi. Sekin, jos mikä, on poliittista.
Taiteilijuuskin on vapaasti määritettävissä, ainakin hetkittäin. Taiteilija voi olla mitä vain, kunnes maailman oletukset ja odotukset lyövät vastaan. Julkaisun sivuilta luen, että osa vammaisista taiteilijoista kokee positionsa ristiriitaisena. Useampi ilmaisee toiveen, että voisi olla vain taiteilija, ilman muita määreitä, ja ammentaa taiteeseen materiaalia mistä tahansa, ei välttämättä vammaisuudesta. Miksi näin ei voisi tehdä, kuka tai mikä kaikki meitä estää? Miten vammaisten taiteilijoiden vapauden alue voisi muuttua laajemmaksi, sallivammaksi, vähemmän paineiseksi?
Tässä julkaisussa ei ainakaan pyritä väittämään aiheestaan tai kirjoittajistaan mitään, tai määrittelemään kirjoittajia tai heidän taidettaan tietynlaisiksi. Toisin kuin muualla maailmassa, jossa vammaiset ja viittomakieliset taiteilijat niin herkästi joutuvat erilaisten ulkoapäin tulevien määrittelyjen kohteeksi, meillä on ollut tilaa tehdä toisin. Tarkoituksena on tuoda esiin vammaisten taiteilijoiden työn lähtökohtien, ajattelun ja työtapojen laaja kirjo ja jokaisen taiteilijan omalakisuus. Kirjoittajat puhuvat omasta puolestaan.
Yksi määrittelee taiteensa tietyin termein, toinen toisenlaisin termein, kolmas pyrkii pakenemaan määrittelyjä. Yhden taide tapahtuu Ylen draamasarjassa parhaaseen katseluaikaan, toisen katuperformanssissa, kolmannen OnlyFansissa. Yksi on jotakin mieltä vammaisuuden ja taiteen suhteesta, toinen ajattelee päinvastoin, kolmannen kokemus on häilyvämpi. Yksi toivoo pääsyä valtavirtaan, toinen haluaa pysytellä esiin tulemisen rajalla. Kaikki tämä epäyhtenäisyys on mielestäni äärimmäisen kiinnostavaa. Kaikelle tälle on oltava tilaa.
On merkityksellistä, keitä tämän teoksen kirjoittajat ovat, miten he oman tekijyytensä kokevat ja millaisia identiteettejä he kantavat mukanaan. Silti teoksen nimessä ei tällä kertaa mainita vammaisia taiteilijoita, vaan taide ja vammaisuus, tässä järjestyksessä. Kun ympäröivässä maailmassa puhutaan vammaisista taiteilijoista, keskitytään niin herkästi tekijään, ei itse taiteeseen. Tämän julkaisun kohdalla on ollut tilaa kokeilla toimia toisin.
Vammaisia ja viittomakielisiä taiteilijoita on aina ollut ja tulee aina olemaan. Maailma ei ole vielä osoittanut olevansa täysin valmis hakeutumaan heidän taiteensa äärelle, ottamaan heitä vastaan ja uskomaan heihin. Eikä luomaan heille täysin samoja mahdollisuuksia tulla taiteilijoiksi, tai työlle sellaisia olosuhteita, joissa ei-vammaiset taiteilijat työskentelevät. Siitä huolimatta joka päivä vammaiset taiteilijat tekevät jo työtään. Katse on suunnattava kohti ympäröivää yhteiskuntaa. Voisiko maailma kohta jo olla valmis?
Tämän julkaisun ideoimisessa ja tekemisessä on ollut mukana Tilaa taiteilijuuteen -hankkeen viimeisin tiimi: Salla Fagerström, Riikka Hänninen, Maija Karhunen, Outi Salonlahti ja Sari Salovaara.
Kiitos hankkeen ja samalla tämän julkaisun rahoittajalle Koneen Säätiölle. Kiitos yhteistyökumppaneille Kulttuuriyhdistys Suomen Eucrea ry:lle, Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelma Nätylle, Suomen arvostelijain liitto SARV:ille ja Säätiöt ja rahastot ry:lle. Kiitos jokaiselle hankkeeseen eri tavoin osallistuneelle innoituksesta ja ajattelemaan herättelemisestä. Kiitos kaikille kirjan tekemisessä auttaneille. Ja kiitos ennen kaikkea kirjoittajille ja haastattelun antaneille, jotka työskentelitte niin suurella antaumuksella, intohimolla ja lämmöllä tämän teoksen eteen.
Onko maailma valmis? – Kirjoituksia taiteesta ja vammaisuudesta sisältää kirjoituksia ja haastatteluja 21 vammaiselta ja viittomakieliseltä taiteilijalta, taiteen liepeillä työskentelevältä ammattilaiselta sekä yhdeltä tanssiryhmältä.
Julkaisussa tuodaan esiin vammaisten ja viittomakielisten taiteilijoiden luoman taiteen laaja kirjo. Miten taiteilijat työskentelevät? Mistä heidän taiteellinen ajattelunsa juuri nyt kumpuaa? Miten heistä tuli taiteilijoita? Millaisena he taiteen ja vammaisuuden suhteen itse kokevat?
Syrjinnästä ja esteistä huolimatta vammaiset ja viittomakieliset tekevät joka päivä työtään, ovat aina tehneet. Onko maailma siihen valmis?
Julkaisu on suunnattu vammaisille ja vammattomille kanssataiteilijoille, taiteen parissa työskenteleville, alan instituutioille ja kaikille taiteen rakastajille.
Julkaisu on osa Tilaa taiteilijuuteen – vammaisten ja viittomakielisten taiteilijoiden yhdenvertaisuus -hanketta, jonka Kulttuuria kaikille -palvelu toteutti vuosina 2022–2024.
Julkaisu on luettavissa verkkoversiona tällä sivulla. Voit myös ladata sen itsellesi alla olevista linkeistä:
Lisäksi julkaisu on saatavilla painettuna kirjana (25 € + postikulut) Kulttuuria kaikille -palvelun toimistolta. Jos haluat painetun kirjan, voit olla yhteydessä Outi Salonlahteen (outi.salonlahti@cultureforall.fi, puh. 040 963 9908).
