näyttelijä - Tilaa taiteilijuuteen

Leo Ikhilor: Paljastumisesta käsin

Leo Ikhilor on suomalais-nigerialainen näyttelijä, tanssija, muusikko ja varsinkin kaikkea siltä väliltä. Taiteilijuutensa alkuvaiheessa, ennen opintoja Tampereen yliopiston teatteritaiteen tutkinto-ohjelma Nätyllä, hän meritoitui etenkin tanssijana ja koreografina. Ikhilor liikkuu tänä päivänä laaja-alaisesti erilaisilla näyttämöillä näytelmistä nykytanssiin ja konserteista musikaaleihin. Hän on työskennellyt useissa teoksissa muun muassa Tampereen Työväen Teatterissa, Turun Kaupunginteatterissa, Kansallisteatterissa, Kansallisoopperassa ja kansainvälisesti. Lisäksi Ikhilor on juontanut Ylen nuorten Moves Like Summeri -tanssiohjelmaa, josta hänet on huomioitu Koura-kunniamaininnalla (2022).

Moi, mun nimi on Leo. Oon nuori taiteilija, erityislaatuinen ja uskon, että säkin. Päällimmäisin tunne näitä alkusanoja kirjoittaessa on pelko siitä, että erityislaatuisuudestani puhuminen muuttaa sitä tapaa, miten minua katsot. Luotan ja tiedän, ettei tää mee nyt niin, mutta välillä kuitenkin näyttämölle astuessani tunnen katsojien huomion kiinnittyvän siihen hetken verran. Aistin silloin näyttämöltä käsin tämän yleisön viipyilevän katseen hetken. Huomioni kasvaa itseään suuremmaksi havainnoksi, enkä pysty enää kääntämään ihmisten katseita seuraamaan lavalla toimittamaani asiaa. Hautaudun vääjäämättä hauraana tuon havainnon alle. Silloin turvattomimpana yleisön katseiden tulilinjalla on se intiimein, mitä yritän salata ja peittää. Se kaikki vaiva, mitä olen koko elämäni nähnyt haudatakseni aarteeni, palaa katseiden mukana porona ilmaan. Vaikka en korostaisi sitä, kaikki näkevät sen. Tein mitä tahansa, se on aina läsnä. Pyrkimys unohtaa peitetty ja olla tiedostamatta sen olemassaolo on sillä hetkellä turha, sillä minut on paljastettu.

Eivätkö tarinat ala usein menneisyydestä?

Syntyessäni oli selvää, etten tulisi koskaan solmimaan kengännauhoja, juoksemaan tai tekemään hienomotorisia askareita, kuten pitelemään kynää. Lääkärien äidilleni lausumista skeptisistä sanoista huolimatta olen sittemmin toki solminut kengännauhani, juossut puolimaratoneja, aloittanut kanteleen soiton viisivuotiaana, käyttänyt kynää ja niin edelleen. Tämä on ehkä hieman tärkeää tietää tämän tekstin lukemisen kannalta, mutta rehellisesti sanoen ajattelin tässä kohtaa kuitenkin keulia lapsuuden voittamattomuudellani. Olen tehnyt kaikkia mainittuja asioita, vaikka syntyessäni ei moista tulevaisuutta kyetty ennustamaan.

Erityislaatuisuuteni on dysmelia, joka vaikuttaa raajoihini. Se luokitellaan harvinaisiin tuki- ja liikuntaelinvammoihin. Sen pystyy havaitsemaan käsistäni ja jaloistani. Huomattavin asia, mikä tuppaa sijaintinsa vuoksi usein olemaan esillä, ovat sormet.

Vammaispalvelulain mukaan minua ei kuitenkaan lueta vammaiseksi, sillä sen kriteereihin kuuluvat ”pitkäaikaiset ja erityiset vaikeudet suoriutua tavanomaisista elämän toiminnoista” (Sosiaali- ja terveysministeriö). Minulla siis on vamma, mutta en ole juridisesti vammainen ihminen.

Palataan menneisyyteen. Kun olin kasvanut ulos kanteleen rämpyttelystä, kiinnostuin rumpujen soitosta. Muistan pohtineeni ankarasti, juolahtaisiko mieleeni rumpujen sijasta jokin muu instrumentti, johon ei tarvittaisi suvereenia sorminäppäryyttä. Niin, että näkisin myös itseni sitä soittamassa. Ankara pohdinta ei johtanut tuloksiin: niinpä päädyin rumpuihin. Järkeilin rumpujen soiton auttavan myös katutanssilajeissa, joita olin alkanut harrastamaan. Soittotunneilla opettaja oli räätälöinyt minulle erilaisia harjoitteita, joilla optimaalista otetta kapulasta saatiin viilattua. Oppien siivittämänä sysäsin itseni vauhtiin ja lopulta rytmit kiihtyivät niinkin railakkaiksi, että taiteesta tuli osa minua.

Näyttelijä. Leikkaus nykyhetkeen

Palataan paljastumisen kokemukseen. Mietit ehkä, mitä sillä tarkoitan. Kenties se voisi vertautua kaapista ulos tulemiseen. Se on kuin häpeään puettu pelko itseinhon siimeksissä. Keskeistä on, että sitä on vaikea kontrolloida. Reaktioita ominaisuuteeni on hankala ennalta tietää.

Näyttelijäidentiteetin maastoissa olen usein pohtinut, mitä salaisuus merkitsee. Korviini on useita kertoja kantautunut lause ”näyttelijällä on hyvä olla salaisuus”, erityisesti opintojeni alussa Tampereen yliopistossa näyttelijäntaiteen tutkinto-ohjelma Nätyllä. Tämän mystisen lausahduksen kuullessani pääni sisäinen ääni totesi tietävänsä, mikä salaisuuteni on. Minulla oli maaginen tunne, että käsissäni oli jotain, jonka pystyisin piilottamaan. Tämä salaisuus saattaisi antaa minulle näyttelijänä lisää taikaa.

Lol, joten, haparoiden aloin ymmärtämään, että näyttämöllä katseiden alla tietoisuuteni käsistäni saattaakin juurruttaa minua olemaan toisaalta äärimmäisen läsnä, mutta samalla se pakottaa minut suuntaamaan huomioni johonkin aivan muuhun kuin läsnäoloon. Johonkin omaan ja henkilökohtaiseen. Wait, what?! Miten huomioni voi yhtä aikaa olla intensiivisesti jossain toisaalla ja samaan aikaan jossakin omassa ja henkilökohtaisessa? No, käsitän tämän lähes samalla tavalla kuin näyttelijän tunnetyön. Toisinaan on paikallaan ammentaa tunnepisteitä omasta elämästä, etenkin silloin, jos se on turvallista ja roolihenkilö sattuu tuntemaan samansuuntaisia tunteita. Mutta entä jos roolihenkilön ei tulisi tiedostaa sitä, mitä käsillänsä tekee, samalla tavalla kuin siviili-, tai arkiminäni on siitä tietoinen? No, kokemukseni mukaan on toisinaan kiinnostavaa näytellä itseäni ja omia tahtotilojani vastaan. Se aukaisee sielua, ja ehkä nimenomaan se auttaa minua luomaan ja kokemaan jotain merkityksellistä. Ristiriidat pitävät valppaana, ne viehättävät.

Pääsykokeissa Nätylle en kertaakaan tehnyt elettäkään ominaisuuteni näyttämiseksi, tai tullakseni paljastuneeksi. En halunnut erottua muulla kuin osaamisellani. Varmaankin alitajuisesti pyrin olemaan neutraali arvioitava ja sulautua muiden joukkoon. En tosin myöskään tarvinnut erityisjärjestelyjä kokeissa, joten asia ei siitäkään syystä noussut esille. Myöhemmin sain kuulla joidenkin raatilaisten huomanneen asian vasta useiden vaiheiden jälkeen. Toki havainnon hetki on saattanut olla vaikuttava kokijalle, mutta tähän en ole itse pyrkinyt. Olen vain ollut minä ja tullut paljastuneeksi.

Opinnoissa kokemus paljastumisesta on ajan mittaan häivyttynyt. Muistan elävästi yhden ensimmäisistä soolotehtävistäni Nätyllä. Olin valmistellut luokalleni näyttämöllisen ulostulon. Menin lattialle vatsalleni makaamaan, levitin kädet sivuille ja annoin niiden olla ja näytellä, vaikuttua tilanteen tuntoisuudesta ja katseen kohteena olemisesta. Siinä kohtaa huomasin ulostuloni antavan minulle samaan aikaan turvaa ja yllättävän työkalun kohdata epävarmuuteni. Ruumiini antoi itselleen luvan olla itsensä ja osin vapaa siitä hetkestä eteenpäin, ainakin luokkalaisteni edessä. Vaikka totutuista olemisen tavoista ei eroon pääsisikään, totesin, että nimenomaan jonkinlainen riitti oli olennainen tämänkaltaisen tunteen synnylle. Hivenen haikeaa toki on, että ammatissa toimiessa tällaista hyväksymisrituaalia ei enää ole samalla tavalla mahdollista toimittaa. Siksi opettelen yhä toisinaan toimittamaan sitä mielessäni.

Leo näyttelee valoissa. Hän on juuri puhumassa repliikkia, olemus on intensiivinen. Hänellä on kädessään paperi ja yllään 1940-luvun tyylinen miesten vaatetus. Taustalla kaksi muuta näyttelijää, toisella yllään naisen asu, toisella kelsiturkki. — Leo Ikhilor Viljamina esityksessä Hyvästi Mansikki (2024). Kuva: Kari Sunnari

Toinen olennainen taitekohta oli vuosikurssimme valmistama näytelmä Hyvästi Mansikki, jossa esittämäni roolihenkilö Viljami oli vammautunut sodassa. Teoksessa korostin samanaikaisesti niin Viljamin vammaa, kuin myös omaani. Viljami taitoi erityisen heikosti hienomotoriset askareet, kuten minkä tahansa tavaran pitelyn napakasti kourassa. Asiantuntijuuteni oli kohdallaan, sillä olin kokenut täysin samoja haasteita pitkin lapsuuttani. Huomasin pystyväni käytännössä operoimaan vammautuneen roolihenkilön ruumiillisuuden eri puolia – kykeneväisyyttä ja ei-kykeneväisyyttä – ja liikkumaan näiden ruumiintuntujen välillä. Oli myös puhdistavaa näytellä invaliditeettia – vastuullisesti.

Kädet nyrkissä sormia ei näy. Erityisyyden torjumisen teoria

Haasteet ovat ihania. Pitkäaikainen pyrkimykseni on ollut piilottaa erityiset ominaisuuteni ja olla muiden silmissä vammaton. Olen oppinut elämäni aikana muistamaan muun muassa seuraavat asiat:

Pidä kädet nyrkin kaltaisessa asennossa, sillä silloin epämuodostumaa ei helposti erota.
Kättele käyttämällä kahta kättä, sillä näin voit saada kourasi tuntumaan normaalimmalta.
Poseeraa kuvissa niin, että sormesi rajautuvat ulos.
Käytä varpaat peittäviä sandaaleita yleisissä märkätiloissa.
Jos olet rannalla, hautaa varpaasi hiekkaan.

Toisaalta tiedostan, että minulla on piilottamiseen erityinen mahdollisuus. Ominaisuuteni ei poikkea mahdottoman paljon kosmeettisista normeista. Se ei vaikuta ajatteluuni mitenkään, pystyn kulkemaan ilman apuvälineitä, eikä isompia arkea haittaavia tekijöitä ole. Kun näitä luettelen, juolahtaa mieleeni hämmennys. Tekeekö tämä kaikki minusta jollain tavalla etuoikeutetun vammaisen henkilön? Kuulostaa vitsiltä – etuoikeutettu ruskea vammainen. Paitsi, että olen päässyt tuhansien joukosta kouluun, saanut tehdä lukioajoista lähtien alan töitä ja elänyt hilpeän esteetöntä elämää. Ei kuulosta enää vitsiltä. Voinko pelastaa itseni syöksyltä noidankehäajatteluun, jossa jollain on aina asiat huonommin? On hyvä tiedostaa, että olen samaan aikaan hyvin erityinen ja samaan aikaan en riittävän erityinen. Varmasti kaikille tämänkaltainen ajatusleikki tekee hyvää.

Työnhaku on paljastumista

Vaikka olenkin pääsemässä itseäni piilottelevasta elämänasenteesta hiljalleen eroon, liittyy työnhakuun edelleen ehkä suurin paljastumisen uhka.

Lähtökohtaisesti – eli minun tietääkseni joka kerta kun astun uuteen koekuvaus- tai esiintymistilanteeseen – ei taustastani tiedetä. Poikkeuksena ovat ne työnantajat, jotka ovat työskennelleet kanssani aikaisemmin, mutta näitä tilanteita on varsinkin aluksi ollut luonnollisesti vähemmän. Toki joku on saattanut nähdä töitäni jossain tai kuulla minusta, mutta itsehän en moisesta ole yleensä tietoinen, saati siitä mitä he ovat minusta kuulleet.

En tarkalleen tiedä miksi, mutta olen kyseisissä tilanteissa ottanut tavaksi olla mainitsematta esimerkiksi käsistäni. Tämä käytänne aiheuttaa monta päällekkäistä kieppiä. Samaan aikaan saan toimia rauhassa ilman oletuksia, pohdintoja, yllätyksiä, tuijottelua, kiusallisuutta, siis kaikkia mahdollisia reaktioita, joita tiedostan muodostavani ja odottavani myös pääni sisällä. Silti samaan aikaan tiedän vääjäämättä paljastuvani.

Myönnän pohtineeni, olisiko järkevää sanoa jo rooleja hakiessa, että ”oon Leo ja mulla on tämmöset sormet”. Mutta miksi haluaisin ehdoin tahdoin tuoda esiin jotain, joka on vähemmän olennaista kuin itse asia, eli ammattitaitoni?

Täytyy myöntää, että Instagramissa toteutan täysin samaa linjaa, eikä tämä ole yhdentekevää. Nimittäin jos sosiaalisen median mieltää eräänlaiseksi näyttämöksi, tavoitan taiteilijuudellani siellä yhden laajimmista yleisöistäni. Rutiininomaisesti huomaan rajaavani kuvat mahdollisuuksien mukaan niin, että kädet leikkautuvat juuri ranteiden kohdalta. Poseeraan niin, että vammani säilyy näkymättömissä. Hallitsen ja suodatan katseita. Esiinnyn vammattomana. Sama ideologia pätee; miksi haluaisin ehdoin tahdoin tuoda esiin jotain, joka on vähemmän olennaista kuin itse asia, eli kauneus… Wait, what?! Niin, jep, kauneuteni on kokonaisuus, johon tulisi kuulua myös vammani. Silti koen varsinkin sosiaalisessa mediassa sen vievän huomion johonkin muuhun kuin julkaisuihini. Tunnen samoin kuin näyttämöllä. Se veisi huomion paljastumiseen. Kamala ajatus, että joku saisi haltuunsa intiimin haurauteni ja pääsisi tarkkailemaan sitä vapaasti. Ymmärrettävää, mutta minun puoleltani hieman vastuutonta. Voisinhan yhdistää, normalisoida, inspiroida ja heijastaa lisää voimaa muille aarteiden kanssa eläjille.

Toisaalta haluan siis suojata itseäni ja omaa intiimiä identiteettiäni, mutta samalla tiedän, että minulla on jotain tärkeää sanottavaa ja jaettavaa. Yhtälö on mahdoton.

Lopulta haluaisin vain unohtaa, että vammaisuus on osa minua taiteilijana

Taiteessa ihaninta olisi tuoda voimallisesti esiin ikitärkeitä teemoja ja kannustaa kohti aukiolemisen kauneutta. Samaan aikaan taiteilijuuteen liittyy olennaisesti ajatus katseesta. Sen laatuun ja vivahteisiin on usein mahdotonta puuttua. Miksi siis kokisin oikeudekseni ohjata katseita johonkin, jonka ajattelen olevan merkityksellisempää, kuin siihen, mikä on katsojien mielenkiinnon jo herättänyt?

Syy on varsin luonnollinen: on pelottavaa antaa intiimien asioiden näkyä, ja vielä pelottavampaa on antaa niiden näkyä näyttämöllä.

Mikään näyttämöllä oleva normista poikkeava ei ole neutraalia. Tahtomattakin siihen kytkeytyy aina ulkokohtainen painolasti. Se ei ole kiinni minusta, vaan se on senhetkisen näyttämön ominaisuus.

Olen kohdannut keskusteltavan värisokeasta roolituksesta, mutta entäpä sitten ominaisuussokea roolitus? Voisiko se olla jotain, mitä tulevaisuuden esiintyvien taiteiden kentältä löytyisi enenevissä määrin? Toivon niin. Samaan aikaan tiedän, että ominaisuudet ovat yksi merkittävistä tekijöistä, kun näyttelijöitä valitaan rooleihin ja erilaisiin positioihin. Toivon, ettei yleinen konsensus kuitenkaan ole se, että erottuvien ominaisuuksien ajatellaan vievän jotain pois roolihenkilöistä, tai tuovan niihin jotain epäoleellista. Ikään kuin täysin kykenevä ihminen olisi jollain tavalla neutraalimpi tyhjä taulu. Ei pitäisi olla mahdoton ajatus, että erilaisia ominaisuuksia omaavia esiintyjiä voitaisiin tottuneesti liittää sellaisiin tarinoihin, joiden osana heitä ei välttämättä olla totuttu näkemään. Tiedämmehän syvyyden, laajemman näkökulman ja samaistumispinnan syntyvän taiteeseen tällä tavoin.

Merkityksellisyyden elämänvoimaa

Tätä kirjoittaessani tunnen vastuuta ja olen toisaalta inspiroitunut tuomaan taiteilijuuteeni entistä enemmän itsesensuroimatonta, intiimiä ja omakohtaista. En kuitenkaan halua synnyttää ajatusta, että tämä veisi kohti itselleni epäkiinnostavaa autofiktiivistä rypemistä, jossa henkilö lopulta hyväksyy itsensä ja omat epävarmuutensa, ja näin emansipoituu imelästi.

Taiteelliseen identiteettiini on tuntunut tähän asti istuvan orgaanisesti ajatus siitä, että toimin kulttuurin kentällä varsin laajalla osaamisella höystettynä taiteilijana. Liikun viihteen ja taiteen laaksoissa, tavoittelen kohti sitä, mihin kykenen ja ehkä piirun verran pidemmälle. Se, mitä ulkopuoliset tämän sivutuotteena saattavat minun ominaisuuksistani havaita, on toki kiinnostavaa. Kaikki mitä näyttämöllä näkyy, voi olla aina jollekulle uutta ja samaistuttavaa, merkityksellisyyden elämänvoimaa. Välillä tietenkin pohdin, kuinka kokonaisena näyttämöllä ikinä ylipäätään voi tulla nähdyksi? Vai onko kyse vain havaintojen palasista, jotka yhdessä kontekstin kanssa muodostavat kosmoksen? Senkin täytyy olla tarpeeksi. Näyttämö jo itsessään pakottaa vain osan todellisuudesta näkyväksi, tai ainakin ehdottaa tiettyjen yksityiskohtien korostumista ja piirtymistä tarkemmiksi.

Olen aina pitäytynyt ehdottomuudessa kykeneväisyyteni suhteen. En näe rajoituksia siinä, mitä voin tai pystyn tekemään, eikä se ole ajan myötä juuri muuttunut. Tietysti olen herännyt tunnistamaan rakenteita. Aistin paikkani niiden keskellä tarkemmin ja tuntuvammin kuin koskaan. Siksi osaankin varmuudella sanoa, että täällä on vielä tilaa heille, jotka tavoittelevat kohti sitä, mihin kykenevät ja piirun verran pidemmälle. Tilaa heille, jotka ansaitsevat tulla paljastuneeksi.

Leon henkilökuva: Juha Mustonen

Julkaistu 26 elokuun, 2024 Kirjoittaja Salla

Silva Belghiti: Näyttelijäntyö on identiteettikysymys

Silva Belghiti on 35-vuotias viittomakielinen näyttelijä, teatteritaiteen maisteri ja yrittäjä. Opintonsa hän on suorittanut Tukholmassa näyttelijäntyön koulutusohjelmassa vuosina 2011-2014 ja Teatterikorkeakoulussa 2016-2018. Hänen merkittävimpiä töitään ovat olleet Hamlet (Tukholman kaupunginteatteri, 2014), Rakkaus kenkälaatikossa (Teatteri Totti, 2023) ja Seikkailu jouluyönä (Ursa Minor/ShedHelsinki, 2018).

Haastattelun on toimittanut Salla Fagerström.

Olen tehnyt näyttelijäntyötä jo 14 vuotta. Välillä olen toki käynyt opiskelemassakin. Kun olin pieni, seurasin ihaillen tätiäni, joka oli ahkerasti esiintyvä näyttelijä ja taiteilija. Tajusin 13-vuotiaana, että minäkin haluan näyttelijäksi. Aloin käydä kuulevien kanssa teatterikerhossa, ja siitä se lähti. Kun pääsen ilmaisemaan itseäni näyttämöllä, tunnen olevani kotonani. Näyttelijäntyö on merkittävä osa persoonaani. Olen opiskellut sitä yhteensä viisi vuotta: ensin Ruotsissa Stockholms Dramatiska Högskolanissa kolmivuotisessa kandiohjelmassa (2011–2014) kuurojen kanssa, sitten Teatterikorkeakoulun maisteriohjelmassa (2016–2018) kuulevien kanssa. Nämä opinnot olivat keskenään aivan erilaisia kokemuksia ja sain niistä hyviä työkaluja jatkoa varten.

Ruotsissa me kaikki kuurot opiskelijat jaoimme saman kokemuksen siitä, millaista on olla kuuro ja viittomakielinen. Ymmärsimme toisiamme. Kaikki seitsemän opiskelijaa tulivat eri taustoista ja olivat eri ikäisiä, ja siitä seurasi omat haasteensa. Meidän piti oppia tekemään yhteistyötä keskenämme. Opetuskielikin oli ruotsalainen viittomakieli, mikä toi alkuun oman haasteensa. Tässä koulutuksessa käsiteltiin myös viittomakielistä ilmaisua, kuten visual vernacularia (esittävää taidetta, joka yhdistelee viittomakielistä ja kehollista ilmaisua), viittomakielistä taidetta ja kielen kääntämistä.

Teatterikorkeakoulun koulutus sen sijaan ei liittynyt mitenkään viittomakieleen. Se perustui puhtaasti äänimaailmaan, vaikka meillä oli toki myös fyysisiä teatteriharjoituksia, elokuvaopintoja ja muuta sellaista. Muistan kun tulin ensimmäisenä koulupäivänä Teatterikorkeakouluun. Kaikki toivottivat minut heti tervetulleeksi. He olivat kuulleet jostakin, että viittomakielinen opiskelija Silva oli tulossa ryhmään. Osa oli opetellut vähän viittomaankin. Heillä oli selkeästi hyvä asenne.

Osa Teatterikorkeakoulun ohjaajista ja opettajista ajatteli aika vanhanaikaisesti. Jotkut heistä eivät ymmärtäneet, että viittomakieli on ylipäätään olemassa ja oikea kieli. He luulivat sitä vain jonkinlaiseksi elehtimiseksi. Minun piti avata heille viittomakielen olemus. Se oli minulle haastavaa aikaa, kun piti taistella ja selittää asioita opettajille. Ruotsissa oli sikäli helpompaa, asiat sujuivat yleensä jouhevasti. Siellä oli vain yksi kuuleva opettaja, jonka kanssa piti vängätä asioista. Mutta Teatterikorkeakoulussa sitä piti tehdä melkein joka kerta. Osa opettajista halusi ehdottomasti, että käyttäisin omaa ääntäni. Minun piti puolustaa sitä, että en puhunut itse, vaan tulkit toimivat äänenäni. Yksi ohjaaja piti viittomakieltä pelkkänä elehtimisenä ja kielsi minua käyttämästä voimakkaita ilmeitä ja näkyvää viittomista. Minun piti selittää, että viiton täysin samat repliikit kuin käsikirjoituksessa on. Silloin hän oivalsi, että minä tosiaan ilmaisin viittomakielellä ne sanat. Se oli kyllä aikamoista.

Ensimmäinen vuosi Teatterikorkeakoulussa oli rankka opettajien jatkuvan perehdyttämisen takia. Toinen vuosi oli helpompi, sillä silloin sain mentorin, joka otti perehdytyksen vastuulleen ja sain rauhassa keskittyä opiskeluun. Selittämisen taakka jäi vihdoin pois. Mentori selitti opettajille kuurojen kulttuurista ja viittomakielestä. Se helpotti valtavasti toisen vuoden opintojani. Olisi ollut hyvä, jos mentori olisi laatinut vielä yksinkertaisen tietopaketin, jonka olisin voinut lähettää opettajille ennen kurssin alkua.

Epätavalliset roolit ovat haasteita

Työelämässä minulla on ollut monenlaisia kokemuksia. Olen työskennellyt viittomakielisten kanssa, kuulevien kanssa ja molempien yhteistuotannoissa. Olen esittänyt erilaisia rooleja. Osa rooleistani on ollut oikeita rooleja repliikkeineen, osa puolestaan on ollut sellaisia, joissa olen toiminut ikään kuin viittomakielen tulkkina näyttämöllä. Näissä rooleissa olen kääntänyt puhuttuja repliikkejä viittomakielelle. Ja sitten on ollut rooleja, joissa olen saanut esittää täysin viittomakielistä. Kaikki roolit ovat olleet omalla tavallaan haastavia, mutta joissakin kuormitus on ollut suurempaa kuin toisissa.

Kerran olin mukana musikaalissa, jossa roolini oli enemmän tulkkaava. Tanssiosuuksissa olin vain vähän mukana. Minua kutkuttaisi tehdä enemmän tällaisia musiikkirooleja, joissa on tanssia ja laulua. Haluaisin tehdä haastavia rooleja, jotka eivät muistuta lainkaan minua. Tähän mennessä olen tehnyt pari sellaista roolia, vaikka niissä onkin jotain samaa kuin minussa, sama ikä tai sama sukupuoli. Haluaisin tehdä roolin, jossa pukeudutaan ryysyihin tai aivan eri tyylisiin vaatteisiin kuin tavallisesti, tai haluaisin näytellä vaikka poliisia tai lääkäriä, jotain aivan erilaista kuin viittomakieliset näyttelijät yleensä esittävät. Epätavalliset roolit ovat haasteita.

Olen ollut jo niin pitkään ollut teatteripuolella, että tahtoisin siirtyä tekemään enemmän televisiopuolen tuotantoja, näytellä televisiosarjoissa tai elokuvissa. Teatterin ja television selkein ero on siinä, että teatteriesitystä harjoitellaan 6–8 viikkoa ja jokainen esitys on ainutkertainen, toinen toisestaan poikkeava, eikä niitä tallenneta. Teatterissa ammennetaan itsestä suoraan yleisölle, siinä on vahvempi yhteys ja vuorovaikutus yleisön kanssa. Kameratyöskentelyssä nojataan käsikirjoituksiin, kuvataan kohtaus ja siirrytään eteenpäin. Televisiossa ja teatterissa on erilainen työtapa. Kameran edessä käytetään vähemmän ilmeitä ja esiinnytään kuten todellisessa elämässä, teatterissa taas ollaan selkeästi dramaattisempia ja suurieleisempiä.

Viittomakielisiä hahmoja ei näy suomalaisissa tuotannoissa

Olen jutellut monien ystävien kanssa siitä, että tällä alalla on helpompi menestyä, jos käyttää puhetta ja pystyy kuulemaan jotain. Täysin kuurolla näyttelijällä on vaikeampaa, koska kuulevat eivät voi kommunikoida suoraan hänen kanssaan, vaan väliin tarvitaan aina tulkki. Kuulevat ajattelevat, että kuuro näyttelijä on tuotannon näkökulmasta vaivalloisempi: häntä varten pitää tilata ja maksaa tulkki, ja ennen työn aloittamista pitää odottaa, että tulkki tulee paikalle. Kuuro, mutta puhuva näyttelijä on vaivattomampi ja saa siksi enemmän tilaisuuksia. Haluaisin saada kuuron näyttelijän asemaa nostettua, mutta saa nähdä, miten se onnistuu. Minulle näyttelijäntyö on tärkeä identiteettikysymys. Ihmiset tarvitsevat roolimalleja ja taiteellisia kokemuksia, jotka vahvistavat identiteettiä ja omaa äidinkieltä. On tärkeää tuoda näyttämölle moninaisuutta: erilaisia kieliä, kulttuureja ja taustoja. Viittomakieli on yksi niistä. Tarvitaan representaatiota.

Viittomakielisiä roolihahmoja ei näy suomalaisissa tuotannoissa. Luulen että käsikirjoittajilla on tiedon puutetta, ehkä se on myös asennekysymys. Voi olla, että he eivät uskalla kirjoittaa viittomakielisiä hahmoja mukaan tuotantoihin, koska pelkäävät kirjoittavansa jotain väärin. Olen muistuttanut heitä, että heidän ei tarvitse kantaa isoa vastuuta yksin. Aina voi ottaa prosessiin mukaan viittomakielisen konsultin, joka tarkistaa faktat.

Hamlet oli wow-kokemus

Kun valmistuin koulutuksesta Ruotsissa, pääsin heti Tukholman kaupunginteatterin Hamlet-tuotantoon. Ohjaaja Pontus Stenhäll oli kuullut jostain, että meitä oli seitsemän kuuroa opiskelemassa näyttelijäntyötä Dramatiska Högskolanissa. Hän tuli katsomaan harjoituksiamme. Mukana taisi olla myös assistentti. Hän laittoi myöhemmin meille sähköpostia, että valitsi joukostamme yhden mukaan Hamletiin, ja se olin minä. Hamletissa kaikki muut tuotannon jäsenet olivat siis kuulevia, minä olin ainoa kuuro. Esitin Ofeliaa. Ohjaaja halusi alun perin tehdä tästä roolista jollain lailla erilaisen, ja hän keksi, että Ofelia voisi olla viittomakielinen. Kun muut näyttelijät puhuivat minulle, minä vastasin heille viittoen. Ajatus oli, että ymmärsimme näytelmässä toisiamme, vaikka käytimme eri kieliä. Kuulevien repliikit tulkattiin viittomakielelle, mutta minun repliikkejäni ei tulkattu, vaan vastanäyttelijät ikään kuin toistivat sanomani puheelle.

Tuotanto oli hyvä kokemus. Ensimmäisenä päivänä tuli viittomakielinen konsultti, joka perehdytti muita tuotannon jäseniä ja opetti vähän viittomiakin heille. Kaikille oli heti selvää koko kuvio, ja sain alusta lähtien olla pelkkä Silva, eikä Silva + kuuro + sitä sun tätä. Sain keskittyä ihan vain työhöni. Jossain vaiheessa tuotantoa testattiin valoja, ja silloin kommentoin suoraan kasvoihini kohdistuvaa häikäisevää valoa, joka esti minua näkemästä vastanäyttelijän repliikkejä. Silloin ohjaaja Stenhäll vain sanoi, että okei, ja valoja korjailtiin sopiviksi. Koin, että tulin kuulluksi ja tarpeitani kunnioitettiin. Yleensä ohjaajat pitävät aika vahvasti kiinni omasta visiostaan, mutta Stenhäll ymmärsi tarpeitani. Hän halusi muutenkin huomioida saavutettavuuden ja järjesti saliin kaksi näyttöä, joista viittomakielen tulkkaus näkyi. Hän ei kysellyt minulta apuja, vaan selvitti ja järjesti kaiken ihan itse muiden tahojen konsultoimana. Minulla oli täysi mahdollisuus keskittyä vain omaan työhöni. Se oli ihan wow-kokemus.

Kuva lastenteatteriesityksestä. Siniseen rooliasuun pukeutunut Silva istuu jumppasalin lattialla, hänen kasvoihinsa on maalattu sininen kolmio jossa valkoiset reunaviivat. Silvan vieressä on toinen näyttelijä, joka on pukeutunut oranssiksi, suurikorvaiseksi koiraksi, jolla on sininen polvihousuhaalari. — Kuva esityksestä Puff Finds a New Friend (1S1 Theat-
re, 2023). Kuva: Calvin Novak

”Vaikka tiedän, etten tule valituksi”

Alussa, aivan vastavalmistuneena, sanoin kaikkiin työtarjouksiin ”kyllä”. Halusin tehdä nimeäni tunnetuksi. Kieltäytyminen olisi voinut vaikuttaa työmahdollisuuksiin. Jos tarjottu keikka ei sopinut aikatauluihin, pahoittelin ja sanoin tulevani mielelläni mukaan seuraavalla kerralla. Pyrin viestimään positiivisesti. Vähitellen sain jalansijaa ja luotin saavani töitä. Silloin oli helpompi kieltäytyä tuotannoista, joita en kokenut omakseni. Saatoin tarjoutua etsimään rooliin toisen henkilön, jolle se sopi paremmin.

Toisinaan, kun joku kuuleva ehdottaa yhteistyötä tuotannossa, tulee kyllä mieleen, että haluaako hän juuri minut, Silvan, vai haluaako hän tuotantoonsa viittomakieltä, koska sillä on helpompi saada rahoitusta ”moninaisuuden” perusteella. Joskus on joutunut puntaroimaan ihmisten motiiveja.

Suurimmassa osassa tuotannoissa, missä olen ollut kuulevien kanssa, kaikki on sujunut hyvin. On tärkeää, että ihmiset osaavat kuunnella ja vastaanottaa palautetta, eikä heti käydä puolustuskannalle. Yhdessä tuotannossa kävi juuri niin, että näyttämöllä viittomakieltä yritettiin pienentää ja viedä taka-alalle piiloon, ja näitä ratkaisuja vielä puolusteltiin. Tällainen asenne vaikuttaa heti aika lannistavasti. Jos sen sijaan tulee huomioiduksi ja kuulluksi, tuotanto sujuu varmasti paremmin.

Muutaman kerran olen käynyt esimerkiksi kaupunginteatterien koe-esiintymisissä, vaikka tiesin etten tulisi valituksi, koska rooli oli selvästi tehty kuulevalle henkilölle, eikä siihen kukaan ollut edes kuvitellut viittomakielistä näyttelijää. Mielestäni on kuitenkin hyvä käydä näyttäytymässä koe-esiintymisissä, niin jään kenties jonkun mieleen ja saan myöhemmin työtarjouksia muihin rooleihin.

Kuunteleminen antoi tilaa loistaa

Joel Teixeira Nevesin kanssa tehty Kuunteleminen-projekti oli tosi mielenkiintoinen, ihana ja kiva. Kaikki alkoi, kun opiskelin Teatterikorkeakoulussa. Törmäsin usein kuntosalilla Joeliin. Emme olleet oikeastaan muuten tekemisissä, mutta tiesimme toisemme. Aika kului. Valmistuimme yhtä aikaa maistereiksi ja juhlistimme saavutusta. Suunnilleen vuoden päästä Joel otti minuun yhteyttä Facebookissa. Hän sanoi miettineensä, että haluaisi tehdä jotain yhteistyötä kanssani, koska olen kuuro. Hän oli hyvin kiinnostunut vuorovaikutuksesta ja siitä, millaisia ihmisten suhteet ovat vuorovaikutustilanteissa. Hän halusi tutkia, miten minä kommunikoin eri kielillä erilaisten ihmisten kanssa. Heti ensimmäisessä palaverissa keksittiin esityksen nimi, Kuunteleminen.

Meitä oli neljä: minun ja ohjaaja Joelin lisäksi valosuunnittelija ja äänisuunnittelija-koreografi. Kaikki sujui kuin rasvattu. Sain olla esityksen kasvot, eikä minun tarvinnut jakaa lavaa kenenkään kanssa tai tyytyä sivurooliin. He halusivat tehdä esityksen juuri minun kanssani. He kuuntelivat minua tarkkaan ja halusivat tietää kaikkea mahdollista siitä, miten kuuro kokee erilaiset äänet, miten kuuro yleisö kokee värähtelyn ja havaitsee veden värinän. Valojakin mietittiin yhdessä. Esitys päätettiin tekstittää, koska haluttiin että yleisön fokus on täysin minussa, ei jostain kuuluvassa puheessa. Yleisö istui tilassa neljällä seinällä ja tekstitys näkyi myös jokaisella seinällä. Esiinnyin keskellä huonetta. Palaute oli todella hyvää. Moni katsoja tunsi olonsa kevyeksi, kun ei tarvinnut miettiä tulkkausta tai mitään. He tulivat, katsoivat ja lähtivät. Ei sen kummempaa. Se oli todella mukavaa ja stressitöntä, sai nauttia esityksestä kokonaisuutena ja kokea sen äänimaailman. Päätimme jatkaa lähes samalla porukalla yhteistyötä ensi vuonna.

Päälle tuleva puhetulkkaus pienentää kuuron näyttelijän ääntä

Näyttelijäntyön näkökulmasta kuuron ja kuulevan ero on siinä, että kuuron näyttelijän täytyy aina ajatella yleisöä, sitä missä yleisö istuu ja miten yleisö näkee näyttelijän viittomisen. Kuulevalla näyttelijällä ei ole tätä velvollisuutta, vaan hän voi liikkua näyttämöllä vapaammin. Meillä sen sijaan on aina kontakti yleisöön. Ja sitten on ”kielikylpy”, joka on olennainen osa kuuron näyttelijän työtä. Kuuleva näyttelijä voi vain puhua käsikirjoituksen läpi, mutta viittomakielisten näyttelijöiden täytyy ensiksi kääntää käsikirjoitus viittomakielelle ja miettiä käännösratkaisuja. Se vie enemmän valmistautumisaikaa. Jotkut kuulevat näyttelijät haluavat vapaaehtoisesti oppia viittomakieltä. Se vaatii tietysti heiltä aikaa, eli siinä mielessä heillä voisi olla yhtä iso panostus valmistautumiseen. Harvoin sellaista kuitenkin tapahtuu.

Näyttämöllä inhoan sitä, että viittomiseni päälle tulee puhetulkkaus. Koen, että se pienentää omaa ”ääntäni”; huomio keskittyy silloin tulkin puheeseen, eikä minun viittomiseeni. Toivon että puhetulkkaus tulee vasta viitotun repliikkini jälkeen. Tekstitys sen sijaan voi olla samaan aikaan kuin viittominen. Pidän siitä, että toinen näyttelijä keskittyy repliikkiini ja puhuu vasta sitten. En halua, että minun ääneni, minun hetkeni näyttämöllä viedään minulta.

Olen haaveillut, että ennen kuin täytän 40, pääsisin näyttelemään jossakin televisiosarjassa tai elokuvassa. Se on yksi suuri unelmani.

Silvan henkilökuva: Silva Belghitin albumi

Silva Belghiti: Näyttelijäntyö on identiteettikysymys

Julkaistu 26 elokuun, 2024 Kirjoittaja Salla

Pekka Heikkinen: Pyörätuolissa näytteleminen on minulle voimavara

Pekka Heikkinen on Utajärvellä vuonna 1970 syntynyt näyttelijä. Hän on esiintynyt kotimaisissa elokuvissa ja televisiotuotannoissa, muun muassa Ylen sarjoissa Hovimäki, Seitsemän, Harvoin tarjolla ja Taivaan tulet. Hän on näytellyt myös teatterinäyttämöillä, mm. Kansallisteatterissa, Teatteri Siperiassa, Kiasma-teatterissa ja Hämeenlinnan teatterissa. Heikkinen palkittiin Veikko Sinisalo -palkinnolla vuonna 1998.

Haastattelun toimittivat Riikka Hänninen ja Maija Karhunen.

Olen monipuolinen teatterintekijä. Näyttelijän työtä olen tehnyt niin teatterin lavalla kuin elokuva- ja televisiotuotannoissa, ja olen toiminut myös ohjaajana ja kirjoittajana. Näyttelijän polkuni alkoi perinteisesti, kun opiskelin Teatterikorkeakoulussa, josta valmistuin vuonna 1996. Valmistuttuani sain kiinnityksen Tampereen Työväenteatteriin, jossa ehdin olla kaksi vuotta.

Vuonna 1998 elämäni ja työni sai uuden suunnan, kun ajoin moottoripyöräkolarin ja jalkani halvaantuivat. Siitä lähtien olen näytellyt pyörätuolissa.

Oli minun onneni, että olin jo sisällä alalla, kun onnettomuus tapahtui.

Onnettomuuden sattuessa Hovimäki-sarjan toinen tuotantokausi oli tekeillä. Olin juuri päässyt pois teho-osastolta, kun Ylen TV2-kanavalta soitettiin ja kysyttiin, haluanko jatkaa sarjassa. Halusin totta kai, ja käsikirjoitusta muutettiin niin, että puu kaatui roolihenkilöni päälle ja hänkin vammautui. Jatkoin kuvauksia heti, kun pääsin pois kuntoutuksesta.

Sarja sijoittui 1800-luvun alkuun, jolloin pyörätuoleja tuskin oli olemassakaan. Käytimme kaikenlaisia jalkatukia, jotta pystyin näyttelemään seisaaltaan takovaa seppää. Vammani tehtiin lievemmän näköiseksi kuin se olikaan. Sen jälkeen olen näytellessäni ollut reilusti pyörätuolissa eikä sitä ole millään lailla kätketty.

Oma elämä materiaalina

Vuosien mittaan olen oppinut, ettei pyörätuolia pidäkään kätkeä, vaan siitä pitää pusertaa kaikki mahdollinen irti. Tein Kansallisteatterille yhdessä käsikirjoittaja-ohjaaja Heikki Huttu-Hiltusen ja työryhmän kanssa kolme monologia, joissa käytin omia kokemuksiani ja elämääni sumeilematta hyväksi. Esitykset kertoivat kolarista ja siitä, millaista on, kun ihmisen kropassa ja mielessä tapahtuu väkivaltainen muutos. Näillä mennään (2013) oli trilogian ensimmäinen osa. Annoin Heikille aiheita, ja hän tuotti tekstiä. Työskentely ei tainnut olla kovin suunnitelmallista, meille muodostui oma tapa tehdä. Tiesimme tekevämme monologia, mutta lopputulos syntyi prosessin aikana.

Kakkososassa Lause (2015) lähdettiin liikkeelle kielestä. Mitä tapahtuu, kun ihminen saa sellaisen tällin päähänsä, että menettää puhekyvyn? Esityksessä tuli kuitenkin esiin toipumisen mahdollisuus, kielen voi saada takaisin. Kolmannessa esityksessä Sekunti tunnissa (2018) nimensä mukaisesti sekunti, jona kolari tapahtuu, venytettiin tunniksi. Esityksessä kuvattiin tajunnantilaa, jossa käydään kuoleman ja elämän rajalla.

Monologit olivat teksti- ja tarinavetoisia. Ajatuksena oli ottaa yleisö mukaan yhteiselle matkalle, runoratsun selkään tarinan kyytiin. Menin näyttämön keskelle, löin jarrut päälle ja ryhdyin puhuvaksi pääksi, jolla kädet heiluvat. Tämä oli tietoinen ratkaisu, ja mahdollisti esityksen esittämisen pienissäkin tiloissa. Näyttelijäntyössä pienet eleet ja ilmeet kasvoivat merkityksellisiksi. Toisaalta olen tehnyt esityksiä, joissa näyttelijän fyysisyys on ollut aivan toisenlaista, vaikkapa tanssia. Kuvioita on soviteltu ja kasia laskettu muiden tanssijoiden seassa. Tällaista olen kuitenkin tehnyt vähemmän, en ehkä ole ollut vielä niin sinut sen kanssa.

Pekka ojentaa jalkaansa niin, että jalkapohja on lähellä kameraa. Pekalla on valkoinen pyyhe kaulansa ympärillä ja lihaksikkaat käsivarret. — Kuva esityksestä Näillä mennään (2013). Kuva: Pekka Heikkisen albumi

Vaikka peilasin monologeihin omaa elämääni, näyttämöllä koin silti olevani roolissa. Tietysti välillä pilkahti ajatus, että tämä liippaa aika läheltä. Silti yritin ottaa aiheen sellaisena, että esitykset voisivat kertoa kenestä tahansa meistä. Jokaisella on ainakin lähipiirissään henkilö, joka tavalla tai toisella on saanut siipeensä. Jo käsikirjoitusvaiheessa tarina täytyi etäännyttää, vieraannuttaa itsestä. Nimittäin jos sitä ei tee, esitystilanteessa voi ajaa itsensä suohon, josta on vaikeaa tulla pois. Kokemuksesta voi katsojallekin tulla jopa luotaantyöntävä. Se, miten laventaa oman yksityisyyden yleiseksi, on tarkkaa puuhaa.

Viimeisimmässä teatterityössäni, Teatteri Siperian Mieslivessä näyttelin monenlaisia rooleja. Esitys oli rankemman puoleinen komedia keski-ikäisen miehen rimpuilusta maailmassa. Joissain sketseissä pyörätuoliin viitattiin, joissain ei. Esimerkiksi Reidar Palmgrenin kirjoittama kohtaus käsitteli vähemmistöjä. Roolihahmoni yritti jallittaa persu-ukkoa väittämällä, että kyllä pyörätuoliin kannattaa ilman muuta hankkiutua, saat Kelalta kaiken.

Vammaisuus on osa luonnollista elämänmenoa

Teatterin puolella valinnan mahdollisuudet ovat laveammat, kun taas televisiomaailmassa täytyy tyytyä siihen, että roolit ovat enemmänkin pyörätuoliin kirjoitettuja täsmärooleja. Saan usein – en toki aina – roolin nimenomaan siksi, että olen pyörätuolissa. Joskus huonoina päivinä mietin, että tuoli sai roolin.

Toisina päivinä taas ajattelen, että pyörätuoli tuo mahdollisuuksia. Vammaisia näyttelijöitä ei ole montaa, ja tietysti vammaisuus on iso osa minua, meitä. Ohjaaja voi ottaa minut kokonaisuutena, eikä pyörätuolin käyttämistä tarvitse harjoitella.

Vaikka pyörätuolin käyttämisen taustaa ei selitettäisi, sitä käytetään hyväksi osana roolin identiteettiä. Kirjoittamalla hahmon käyttämään pyörätuolia käsikirjoittaja on esimerkiksi voinut tehostaa vaikutelmaa, että henkilö on saanut kunnolla siipeensä. Tällaisen roolin näytteleminen käy minulle. Kohtaus on saatettu kirjoittaa palvelutaloon tai sairaalaan, on vaikkapa ammuttu roistoa. Toisaalta Taivaan tulet -sarjassa näyttelin kahdeksan vuotta, eikä hahmoni vammaa käsitelty sarjassa millään tavalla.

Vammaisuus houkuttelee luomaan siitä myös sankaritarinoita. Sellaisia, joissa päähenkilö rynnii vammautumisen jälkeen läpi harmaan kiven ja päätyy vaikkapa kansakunnan merkkihenkilöksi. Sellaista tarinan kaarta minä en voi näytellä kokonaan, koska tarinassa täytyy näyttää roolihahmon elämää myös ennen vammautumista.

Olisi toki mahdollista käyttää kahta näyttelijää, joista toinen näyttelisi henkilöä ennen vammautumista ja toinen sen jälkeen. Yleensä kuitenkin vammaton näyttelijä tekee koko roolin, sukeltaa vammaisuuden syövereihin, briljeeraa sillä ja pokkaa Oscarit. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Ratkaisu voi toimia oikein hyvinkin. En kutsuisi sitä miksikään kulttuuriseksi omimiseksi. Mutta kun vammaton näyttelijä näyttelee vammaista, siitä jää pois katsojan alitajuinen taso, jolla hän tietää näyttelijän käyttävän oikeasti pyörätuolia.

Vammaisuutta voisi käsitellä ilman sankaritarinoita, osana luonnollista elämänmenoa. Katukuvassa tulee vastaan ihmisiä pyörätuolissa tai kainalosauvoja käyttäen. He vievät lapsiaan kouluun, käyvät kaupassa ja töissä. Se on normielämää, joten miksei tällaista tavallisen elämän kuvausta voisi olla teatteriesityksissä ja TV-sarjoissakin?

Voimavaran tunnistamisesta epäilyksen hetkiin – ja takaisin

Minulle pyörätuolissa oleminen on voimavara. Roolihenkilöön on ladattu niin paljon, kun kelaan pyörätuolilla lavalle. Hahmo on itsestään enemmän läsnäoleva, ikään kuin hänellä olisi jokin pieni salaisuus. Minulle jää vähemmän näyteltävää. Saan keskittyä oleelliseen, kun hahmon fyysisessä kuvassa on jo itsessään niin voimakas alateksti.

Erilaisuus on voimavara myös työryhmässä. Näyttelijän työ perustuu hyvin paljon ryhmätyöhön ja ryhmäytymiseen. Yksinään ei kukaan ole oikein mitään. Jotta esitys onnistuu, täytyy ryhmällä olla hyvä luottamus toisiinsa. Uskallan sanoa, että ihmisten erilaiset elämänkokemukset rikastuttavat työryhmää todella paljon. Kun tällainen ryhmä hitsautuu yhteen, sitä eivät aivan pikku jutut hetkauta.

Joskus epäilen, että pyörätuolissa olemiseni saattaa häiritä joitakin katsojia tai teatterin ja TV:n tuottajia. Olen yrittänyt kyselläkin asiasta, mutta kukapa sellaisesta minulle suoraan kertoisi. Mietin, puskeeko vammani katsojan mielessä yli sen, mitä teen näyttelijänä lavalla. Kaihertaako katsojan mielessä ajatus, että miksi tuo on pyörätuolissa? Miettiikö hän koko ajan sitä niin, että varsinainen tarina menee ohi? Tuntumani tästä voi vaihdella päivän mukaan. Jonain päivänä asiat näyttävät hyvinkin valoisilta, ja toisina päivinä epäilykset luikertelevat jostain esiin.

On todennäköistä, että olen menettänyt työtilaisuuksia vammani takia. Mietin, kuinka suureksi riskiksi vammaisen palkkaaminen koetaan. Nähdäänkö vamma sairautena? Olen itse puhunut hermokivustani varsin avoimesti. Kipujakso voi sotkea harjoitusaikataulun tai esityskalenterin aivan yllättäen. Onko se vaikuttanut työnsaantiini? Sitä voin vain arvailla, mutta mielestäni tätä on oikeutettua silloin tällöin pohtia.

Uskon kuitenkin meneväni hautaan asti sillä ajatuksella, että teen omaa juttuani, ja jos se häiritsee jotakuta liikaa, menköön kotiin. Onneksi on rohkeita ohjaajia, jotka ottavat vammaisen näyttelijän mukaan vaikkapa johonkin klassikkonäytelmään, jossa alun perin ei ole vammaisia hahmoja. Ja voihan olla, että jos me vammaiset taiteilijat kehitymme ja saamme enemmän peliaikaa, katsojatkin kehittyvät mukana.

Unelmana kaikille avoin teatterikenttä

Olen nyt ollut pyörätuolissa yli 25 vuotta. Luulisi, että siinä ajassa olisi pulpahdellut esiin paljonkin nuoria, vammaisia näyttelijöitä, dramaturgeja tai ohjaajia. Mutta eipä meitä hirveästi ole. Yksi syy siihen on se, että teatterikoulujen ovet eivät ole olleet juuri lainkaan avoimina vammaisille pyrkijöille. On vedottu siihen, ettei vaikkapa pyörätuolissa oleva näyttelijä voi selvitä opinnoista. Mutta jos mietitään taiteen ja näyttelemisen ydintä, sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, käveleekö näyttelijä vai ei. Toki se voi vaikuttaa siihen, kuinka laajaa repertuaaria hän pystyy esittämään. Mutta se, miten näyttelijän ajatuksen suunta tulee esiin, ei ole kiinni hänen jaloistaan.

Olen seurannut ilahtuneena ja mielenkiinnolla, kuinka Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelma Näty on lähtenyt luomaan kaikille hakijoille avoimia ja saavutettavia valintakokeita. Tämä tarkoittaa opetussuunnitelman miettimistä uudelta kannalta. Täytyy miettiä, miten esimerkiksi akrobatiatunnit järjestetään, jos opiskelija on pyörätuolissa. Sitäkin on tärkeää miettiä, miten vammainen opiskelija pääsee mukaan ryhmään ja yhdessä tekemiseen. Ryhmä on siskoja ja veljiä keskenään monien vuosien ajan, ja siksi kaikkien on voitava pysyä mukana.

Minulla on ollut järjettömän hyvä tuuri siinä, että ehdin ennen kolaria saada koulutuksen ja tuntuman siitä, mitä tämä ammatti pitää sisällään. Ei minulla ole minkäänlaista taustaa puhua siitä, millainen taiteilijapolku on jollakulla, joka on ollut lapsesta asti vammainen. Miten nuori, lahjakas, vammainen ihminen voisi mennä saman myllyn läpi? Luulisin, että kyllä voi. Onko maailma siihen valmis? Sitä en tiedä.

Jos nimittäin ajattelen puhtaasti näyttelijän työn toteuttamista, en näe, että vamma olisi sille mikään este. Jos olisin joutunut kolariin ennen teatterikoulua, lähtisin koulutukseen ilman muuta, jos vain pääsisin. Halu tehdä on eteenpäin vievä voima, ja toki tiettyä lahjakkuutta vaaditaan. Jospa asiat vain olisivat niin, että vammasta riippumatta katsotaan, että tässä on lahjakas ja intohimoinen ihminen, joten totta kai hän lähtee näyttelijäkoulutukseen ja siitä sitten kansan eteen irvistelemään. Se voisi olla aivan luonnollinen asia. Mutta ei tämä maailma ihan valmis vielä ole.

Jos voisin tehdä taidekentällä minkä tahansa muutoksen, poistaisin turhanpäiväisen erilaisuuden pelon niiltä ihmisiltä ja yhteisöiltä, jotka päättävät, millaisia esityksiä meillä on näytillä. Poistaisin pelot siitä, ettei erilaisuutta voi nostaa esille, koska se ei muka myy ja on liian raflaavaa.

Unelmoin siitä, että teatterin kenttä aukenisi ihan kaikille. Nyt on vaarana, että vammaiset taiteilijat pyörivät pelkästään omissa porukoissaan marginaalissa. Tehdään kyllä tosissaan, mutta keskenämme. Tällaisten rakenteiden purkaminen olisi piristävää. Jos valtavirran näkyvillä paikoilla olisi enemmän monenlaisia tekijöitä, se toisi energiaa ja värikkyyttä koko taidekenttään.

Mutta halutaanko kentällä nähdä vain terveitä, notkeita ihmisiä? Onko niin, että päästäkseen tasavertaisena muiden joukkoon, vammaisen taiteilijan täytyy olla todella paljon parempi kuin muut? Pitääkö meidän ylittää aina yksi ylimääräinen kynnys?

Henkilökuva: Pekka Heikkisen albumi

Pekka Heikkinen: Pyörätuolissa näytteleminen on minulle voimavara

Julkaistu 26 elokuun, 2024 Kirjoittaja Salla

Kielet

Tekstin koko

Haku

Avainsana: näyttelijä

Leo Ikhilor: Paljastumisesta käsin

Eivätkö tarinat ala usein menneisyydestä?

Näyttelijä. Leikkaus nykyhetkeen

Kädet nyrkissä sormia ei näy. Erityisyyden torjumisen teoria

Työnhaku on paljastumista

Lopulta haluaisin vain unohtaa, että vammaisuus on osa minua taiteilijana

Merkityksellisyyden elämänvoimaa

Silva Belghiti: Näyttelijäntyö on identiteettikysymys

Epätavalliset roolit ovat haasteita

Viittomakielisiä hahmoja ei näy suomalaisissa tuotannoissa

Hamlet oli wow-kokemus

”Vaikka tiedän, etten tule valituksi”

Kuunteleminen antoi tilaa loistaa

Päälle tuleva puhetulkkaus pienentää kuuron näyttelijän ääntä

Pekka Heikkinen: Pyörätuolissa näytteleminen on minulle voimavara

Oma elämä materiaalina

Vammaisuus on osa luonnollista elämänmenoa

Voimavaran tunnistamisesta epäilyksen hetkiin – ja takaisin

Unelmana kaikille avoin teatterikenttä