Avainsana: Tilaa taiteilijuuteen

Kaaos Company on lähes viisitoista vuotta Helsingissä toiminut ja Suomen lisäksi maailmallakin esiintynyt inklusiivisen tanssin ryhmä, joka työllään haastaa normatiivisuuden kysymyksiä avaamalla näyttämön monenlaisille kehoille. Ryhmän toiminta uudelleen suuntaa ja rakentaa kehon ’sellaisuutta’ sekä nostaa esiin kysymyksiä tasa-arvosta ja syrjinnästä. Uskomme, että inklusiivinen tanssiesitys on tehokas tapa harjoitella ja tuoda esiin erilaisuuden ja monimuotoisuuden arvoja yhteiskunnassa. 

Kirjoittajat: Gunilla Sjövall, Jonna Lehto, Siiri Tiilikka, Georgie Goater, Noora Västinen, Kadar Khristan, Sami Kekäläinen 

Tekstin koostamisen fasilitointi: Jonna Lehto 

Kuvittele, että tämä seuraava keskustelu tapahtuu piirissä. Piirissä, jonka äärellä olet meidän kanssamme. Tervehdys siis sinulle. Olemme inklusiivisen tanssiryhmän, Kaaos Companyn toiminnassa mukana olevia ihmisiä. Ihmisiä, joilla on erilaisia ja samankaltaisia kokemuksia tanssista, tanssijuudesta, omasta ja yhteisestä matkasta tanssiryhmän sisällä. Joten mistä alkaisimme? Kuka haluaisi kertoa ensimmäisenä? 

(Katseet siirtyvät kunnioittavasti Gunilla “Gee” Sjövalliin.) 

Gunilla: Okei, minä voin sitten tämän porukan Kaaos-seniorina aloittaa… Olen koko ikäni tuntenut, että syvällä sisimmässäni asuu pieni tanssija. Pidin kuitenkin pyörätuolia esteenä huolimatta siitä, että joskus 90-luvulla Kynnys ry:n koulutussihteerinä olin järjestämässä Suomen ensimmäistä inklusiivisen tanssin työpajaa, jonka opettajaksi tuli yksi alan pioneereista, Bruce Curtis Yhdysvalloista. Ihailin, osallistuinkin – mutta kynnys oli liian korkea. Käännekohta elämässäni tapahtui kesällä 2004, kun sattuma (kohtalo?) vei minut Täydenkuun Tansseille ja Alito Alessin DanceAbility-peruskurssille. Siellä koin vau-elämyksen. Kesällä 2006 löysin sitten itseni Wienistä vastavalmistuneena DanceAbility-opettajana. Sinä syksynä täytin 58 vuotta. Seuraavana kesänä palasin Wieniin ja sen kesän kurssilla tapasin Suomeen muuttaneen Sally Davisonin. Loppu onkin historiaa. 

Muistan yhä Aliton sanat minulle, kun kysyin häneltä mahdollisuuksistani osallistua koulutukseen: “Tanssijaa sinusta en tee, mutta hyvä opettaja sinusta tulee.” Kävi kuitenkin päinvastoin. Oma historiani tanssijana alkoi toden teolla vuonna 2010 Kaaos Companyn perustamisella. Ennen sitä olin ollut mukana ja vähän esiintynytkin mm. Rajat’on-tanssiryhmässä. 

Syksyllä 2010 Sally sai Kulttuurikeskus Stoan kiinnostumaan meidän esityskuntoon saamastamme 70 minuutin mittaisesta tanssiteoksesta Kaleidoscope – Erilaisuuden sietämätön kauneus. Esiintyjinä olivat Tuuli Helle, Outi Ivaska, Ville Johansson, Maija Karhunen, Ilona Kenova, Tom Leidenius ja minä. Useimmat meistä olivat olleet mukana perustamassa DanceAbility Finland ry:n kaksi vuotta aikaisemmin ja kuuluivat sen silloiseen ydinporukkaan. Kaleidoscopen koreografia oli Sallyn ja työryhmän. Eräässä tuotantokokouksessa parisen viikkoa ennen ensi-iltaa tajusin yhtäkkiä, että esiintyjäryhmällämme ei ollut nimeä! DanceAbility Finland ry:n nimellä tanssiminen ei kuulostaisi uskottavalta. Kokous oli kestänyt jo normaalit kaaosmaiset 5-6 tuntia ja nyt seuranneeseen eri nimivaihtoehtojen pyörittelyyn turhautunut Sally puuskahti vihdoin ‘Okay, let’s call it Chaos!’. Ja niin Kaaos Company oli syntynyt. 

Itse olen tanssinut kaikkiaan yhdeksässä Kaaos Companyn tanssiteoksessa ja ollut mukana lukemattomissa paikkasidonnaisissa esiintymisissä Suomessa, Tanskassa ja Islannissa. Viimeisin teos oli Sallyn ja minun kehon ikääntymistä ja yksilön monin tavoin ilmenevää erilaisuutta pohtiva Swan Song (2022). Se oli ajateltu eräänlaiseksi jäähyväisesitykseksi – mutta eihän sitä koskaan tiedä… 

Tanssijan urani on ollut hyvin vaihtelevaa, kuten varmaan kaikilla taiteilijoilla ja esiintyjillä. Välillä kaikki on yhtä ruusunpunaista pilvenhattaraa ja seuraavassa hetkessä syöksytään epätoivon ja turhautumisen helvettiin. Mutta yksi tunne ja asia nousee kuitenkin päällimmäiseksi: ylpeys. Ylpeys siitä, että Kaaoksessa pahimmankin treenikaaoksen keskellä uskotaan ja luotetaan toisiimme esiintyjinä. Ja ylpeys siitä, että Kaaos Company ei vain puhu vaan todella toimii oman ideologiansa mukaan, eli kannustaa jokaista tanssijaa synnyttämään liikekielensä omasta kehostaan, omasta luovuudestaan lähtien. Ilman ajatusta siitä, millainen ‘oikean’ tanssin ‘pitäisi’ olla.

Jonna: Kyllä, samaa mieltä. Ja tähän lisäten, että koen itseni onnekkaaksi, ettei minulla tanssijaksi Outokummusta vuonna 2005 valmistuneena ollut sellaista arvottavaa katsetta, mitä on se oikea tanssi oikein on. Etsin tanssista ihmistä sekä itse tekijänä ja sen katsojana. Olen enemmänkin ollut aina auki erilaisuudelle ja sille mikä jää piiloon ja mikä ei saa niin paljon huomiota. Ja 10-vuotinen taipaleeni Kaaos Companyssa on vain hurjasti laajentanut kokemusta tästä, kiitos siitä. Näiden taiteellisten Kaaos-vuosien varrella olen uponnut enemmän läsnäoloon, erilaiseen aikaan ja ajoitukseen. Olen harjoitellut auki olemista, kuuntelua, ilmaisun vapautta ja kysynyt itseltäni monenmoisia kysymyksiä, kuten: Miten samalla kuuntelen liikeimprovisaatiossa vaikka kanssatanssijaani Gunillaa ja samalla olen omassa tanssijuudessani läsnä? Etten myöskään ota vain tukijan roolia, johon välillä saattaa humpsahtaa, vaan olen aidosti aivan oma itseni esiintyvänä taiteilijana. Tätä tutkin myös duetossa Chinese Whispers, jonka Sally ohjasi minulle ja Geelle vuonna 2016. Teos käsitteli puhevammaisen tulkkausta ja ymmärtämistä leikkisän vakavasti isojen pahvisten puhekuplien kera sekä toi esille Geen pitkää kokemusta tästä teemasta. 

On mainittava vielä tämän työn merkityksellisyydestä. Tajusin jossain kohtaa oltuani mukana jo useammassa teoksessa sekä erilaisissa tähän työhön liittyvissä rooleissa, että aivan mahtavaa, minähän olen tasan tarkkaan mukana sellaisessa, jonka todella allekirjoitan. Tanssin kenttä tarvitsee moninaisuutta ja sen parissa on edelleen töitä. Mutta saan siitä myös erityistä iloa, että olen mukana jossakin, mikä ottaa kantaa vaan olemalla. Kuinka meidän kaaoslaisten normaali voi vaikuttaa jonkun toisen näkemykseen siitä mikä on normaalia. Tai kokemukseen kehollisuudesta ja kehojen yhteisöllisyydestä? Toisten taiteilijoiden kokemuksiin syventyminen on ollut arvokasta myös teosprosessien aikana. Tästä tuleekin mieleen mitä sinä Siiri kirjoitit Patella – floating bone -teoksen harjoituksen aikana vuonna 2018:  

”Keho on työkalu tai esine, jota liikutan. Toivon, että voisin erottaa ruumiinosat yhteen ja erottaa. Keho liikkuu kehon pienten osien kanssa samaan aikaan. Body on se, jonka kanssa tanssin.” 

Miltä sinusta on tuntunut olla taiteilijana ja tanssijana mukana Kaaos Companyssa?  

Siiri: No taiteilijana vaikea vähän kuvata, mutta tanssijana. On ollut kivaa, oppia uusia liikkeitä.  

Jonna: Koetko, että sinussa on jotain muuttunut näiden vuosien varrella tanssijana? 

Siiri: Tanssijana muuttunut… Olen muuttunut tanssijaksi. Tarkoitan sitä, että olen kehittynyt tanssijana ja kehityn vielä.  

Jonna: Haluaisitko kertoa viimeisimmästä soolostasi Linnunlaulu, jonka teit yhdessä Sydney Erlikhin ja Samin kanssa? Mitä se merkitsee sinulle? 

Siiri: Linnunlaulu -sooloa on ollut kiva työstää. Siinä oli tarina. Kuvittelin sitä tekstiä, mitä siinä oli. Siitä tuli mieleen, nyt vähän tähän sooloon takaisin, tähän linnunlauluun, kun oli ne eri tunnetilat. Oli viha, ilo, haikea, en ihan muista kaikkea. Niitä on ollut kiva näyttää, että jos ei onnistu mikään, niin tavallaan näytin sen niin kuin liikkeellä. Ja sitten taas iloinen on se että osaan tanssia, minä osaan ja sitten taas haikea sit mä lähdin taas siihen, että olin haikea niinku siitä linnusta, kun se ei päässyt lentämään. Ja sitten taas haikea päättyi siihen, että mä annoin sen mennä taivaaseen lentämään takaisin. Tanssijana osaan ilmaista tunteet myös eri tavalla kuin sanon ääneen.  

Jonna: Onko tämä ylipäätänsä tanssissa sulle tärkeää, että sä voit ilmaista itseäsi tanssin kautta, ilman sanoja? 

Siiri: Juu. No siis, voin sanoa soolossa myös ääneen. Ajattelisin niin, että mieluummin liikkeellä, kun sitten taas muut ajattelisi sen niin, että jos sanoisin sen ääneen, miksi se puhuu tuommoisia, nyt on vähän pelottavaa. Siksi liikkeen kautta se on helpompi kuin sanojen. Tämä on vain minun mielipide. Kaikki voi kokea ihan eri tavalla.  

Siiri: Georgie, mitäs sinä? 

Georgie: Minä? (Molemmat nauravat). I can relate Siiri, I feel dance was a language my body spoke to express many feelings beyond words. I could feel my body being pulled to relate to the world in movement, before dance studios, lessons or training. Still, I was lucky, and I went to schools where I could develop and new worlds opened up to learn that dancing is about community and belonging. Encounters with yourself and others within dancing spaces teach you that time has another logic here. The communities you find and form through moving together have a way of lasting in pockets of flesh, across time-space and in gaps between. The places for these encounters to happen and for people to come together – especially with equity and diversity – require intentional action and co-creation. Kaaos Company is the teenage result of this, along with Sunday classes, the X Dance Festivals, and countless art and pedagogical gigs across contexts. 

I fell into the floating pool with Gee, Jonna, Sally, Noora, Maija Mustonen and Sanna Valkeapää after dropping into DanceAbility classes at Kaapelitehdas in 2016. I remember dancing with Minna in a class Pia Lindy taught. I remember Gee whizzing extremely fast through the space in her wheelchair, and Sally’s free spirit inside an open improvisation.  

Inclusive dance left a profound imprint on me in Aotearoa, dancing with the inclusive dance company Touch Compass and its whānau and friends who I carry with, and at the same time carry me as I move. Dance is a home when it is diverse, and I could feel that Kaaos Company is a rich culture woven from the respect for each person’s unique expressions. It’s a privilege to be part of this culture in Finland and to enjoy moments of collective blooming, amidst much work still needed to continually expand understanding and action needed for norm-criticality and diversity in dance and art. 

Our co-creation project Patella – floating bone with Elina Sarno in 2018 was a vibrant sensory playground that held meaningful encounters to get to know Siiri as a professional dancer and continue exploring with Jonna and Noora. I remember the sound of Noora’s laughter animating the bone puppet… it echoes into the present. When I dance with Noora, I sense my whole body in relation to her. A gentle touch can facilitate a huge movement sensation. The spaces of our bodies meet and expand through dancing, making new pathways together. 

Noora: Olen pitänyt tanssista ja musiikista lapsesta asti, mutta näin jälkikäteen tunnistan, kuinka minulla nuorena oli kuitenkin hyvin kapea-alainen käsitys siitä, mitä tanssi on ja kenelle. Käsitykseni tanssista oli syntynyt silloisten roolimallien ja median sävyttäminä; pari- ja kilpatanssikulttuurista ja zumbatunneista. Ajattelin, että tanssin harrastaminen, saati ammattilaisuus on tarkoitettu vain tietynlaisen ”pystyvän” kehotyypin omaaville. 

Ensimmäisen kerran kiinnitin huomioni Kaaos Companyyn, kun vuonna 2010 näin heidän teoksensa Kaleidoscopen mainosjulisteen Lauttasaaressa eräällä ilmoitustaululla. Silloin en vielä ajatellut, että tanssi voisi olla harrastukseni, tanssinopettajuus työni, tai että esiintyisin itse osana Kaaos Companyn teoksia. Muutamia vuosia myöhemmin menin tutustumaan DanceAbilityn sunnuntain liikeimprovisaatiotunteihin Helsingin Kaapelitehtaalle. Pian sain kutsun olla osana Pond-vesitanssiteosta. 

Vuonna 2017 kouluttauduin Lissabonissa DanceAbility-menetelmän opettajaksi ja syvensin inklusiivisen tanssin ymmärrystäni niin tiedollisesti kuin taidollisesti. Siitä lähtien olen opettanut tanssia ja ollut mukana useissa Kaaoksen teoksissa niin Suomessa kuin kansainvälisillä esiintymismatkoilla Islannissa ja Slovakiassa. 

Koronavuosina oli hienoa olla mukana luomassa ja esittämässä Mirage-teosta. Korona-ajan luonteen vuoksi kaikki treenimme ja koko esityskokonaisuus toteutettiin etäyhteyksin; koreografimme oli Espanjassa, osa esiintyjistä ja säveltäjä Helsingissä, ja itse olin Keski-Suomessa Jämsässä. Vaikka alku tuntui haastavalta, oli palkitsevaa saada kokonaisuus toimimaan. Tuntui hienolta, että esitystämme pystyi seuraamaan verkossa mistä päin maailmaa tahansa. 

Merkittävä osa Kaaoksen ja DanceAbility Finlandin toimintaa, jossa olen saanut olla mukana, ovat työpajakiertueet kouluissa, päivätoimintakeskuksissa ja erilaisissa tapahtumissa. Esitykselliset kouluvierailut ja liikeimprovisaatiotyöpajat ovat minusta tärkeää pedagogista työtä, jolla voidaan muuttaa käsityksiä ja purkaa ennakkoluuloja vammaisuutta ja erilaisuutta kohtaan. Oman ammatillisen urakehitykseni lisäksi on ollut hienoa tutustua ja ystävystyä niin monien upeiden kanssatanssijoiden kanssa, ja olla mukana rakentamassa kulttuuria, jossa tanssi kuuluu kaikille. Olen voinut kutsua ystäviäni ja tuttaviani mukaan sunnuntaitunneille ja tanssiyhteisöön, ja saanut seurata heidän matkaansa tanssin maailmassa. Yksi näistä ystävistä on Kadar Kristan. 

Kadar: Muistan, että olimme Lauttasaaressa, eräällä kerhohuoneella, valmistelin kahvia. Noora, muistan kun kerroit meille, että olet taiteilija ja käyt DanceAbility-tunneilla. Minua kiinnosti se kyllä, mutta ei niin paljon. Mielikuvani pyörätuolitanssista oli, että kaksi pyörätuolissa olevaa ihmistä tanssii yhdessä, pitää toisiaan käsistä kiinni ja tekee temppuja. Sellaista aika klassista, kuin jostain Youtube-videosta. En ollut ajatellut tanssin hyötyjä, terveellisyyttä tai sitä, kuinka se vaikuttaa itsetuntoon. Seuraavaksi Noora teki meidän kanssamme lyhyen harjoitteen pöydän ympärillä.  Ihmettelin, onko tämä jotain joogaa. Noora sanoi, että tulisin tunnille kokeilemaan, olemaan vaan. Menin, koska olin sanonut, että tulisin. Tämä on minun persoonani – kun lupaan, niin tulen. Ja sitten eräänä sunnuntaina saavuinkin tunnille Kaapelitehtaalle. Paikalla oli viisi, kuusi ihmistä. Kun alkupiiri alkoi, he kysyivät haluanko tulla mukaan, mutta sanoin, että halusin vain katsoa. Kun piiri oli ohi, ihmiset menivät eri puolille tilaa. Ohjaaja sanoi, että voi ottaa mukavan asennon. Ihmiset olivat eri asennoissa, maaten, seisten, istuen. He alkoivat liikkua eri tavoin ja ajattelin, että tämä näyttää hienolta. Kysyin, voinko tulla mukaan.  

Lattialle meneminen oli minulle haastavaa silloin, mutta koska näin monta ihmistä lattialla, se rohkaisi minuakin. Koin, että se oli jotain mahtavaa, mitä minun pitää tehdä enemmänkin. Se oli jotain, mitä yleensä emme tee, emme koskaan mene lattialle. Tajusin, että on upeaa olla lattialla. Liikkumisen jälkeen koin, että kehoni oli todella rento ja minulla oli yhteys selkääni ja jalkoihini. Sillä hetkellä oivalsin, että tarkoitus ei ole vain tanssia, vaan voida hyvin. Kun vammauduin, katkaisin itseni sosiaalisuudesta. Vamma poisti minut sosiaalisesta yhdessäolosta. Tanssituntien avulla löysin jälleen muiden luo.  

En ajatellut, että tässä olisi ura minulle. Keskityin pitkän aikaa vain tanssimisen terveysvaikutuksiin ja sosiaalisiin vaikutuksiin itseeni ja siihen, kuinka voin käsitellä pyörätuolia eri tavoin. Sen jälkeen aloin ajatella, että tanssin kentällä on tarve tämänkaltaiselle työlle. Vammaisille ihmisille ei ole tilaa taiteissa. Vaikka en olisi tanssija tai taiteilija, voin representoida sitä. En ollut myöskään nähnyt selkäydinvammaisia tanssijoita nykytanssin alalla tai Suomen tanssin historiassa. Harrastajissa ja kilpatanssijoissa kyllä, mutta ei nykytanssin puolella. 

Tanssi on jotain, joka vie minua koko ajan eteenpäin. On kuin tapahtumien sarja olisi käynnistynyt. Aloitan harjoituksista, etenen sieltä esityksiin ja työpajoihin, palaan jälleen harjoituksiin ja taas esitykseen. Tällä tavoin olen myös kiinni toisissa. Mietin koko ajan, miksi en mene tanssimaan itsekseni, vaan olen muiden ihmisten kanssa – työni on yhteydessä muihin, joten en voi jättää heitä. Rahoituksen vähentyminen lannistaa minua tällä hetkellä. Mutta pitää jatkaa, ei voi vain vetäytyä pois. 

Löydän aina itsestäni jotain uutta vaikka aiemmin luulin, etten pystyisi tekemään jotain tällaista. Kokemuksen myötä opin ja nyt tiedän, että todellakin voin ja pystyn. Joskus laitan päähäni rajoitteita aluksi, kunnes tajuan, ettei se ollutkaan niin vaikeaa kuin ajattelin. Työnnän rajoitteita pois, laajennan tilaa ympärilläni (työntää käsillään ilmaa). Asioiden sanoittaminen on myös nykyään kirkkaampaa kuin ennen, jolloin pikemminkin syljin asioita ulos. Ehkä ihminen tulee tämän työskentelyn myötä myös herkemmäksi, tuntee asioita enemmän. Harjoituksissa ihmiset itkevät välillä, ja ihmettelin sitä aluksi. Nykyään huomaan saman myös itsessäni.  

Kaaos Company yhdistää ihmisiä. Välillä on ollut riitojakin ja haasteita. Ei voi olla unohtamatta inhimillisyyttä, sitä, ettei aina ole vain ihanaa ja hauskaa. Kaaos Company muuttaa ajatuksia siitä, mitä tanssi voi olla. Usein ihmisten mielikuva on, että pyörätuolissa oleva ihminen on joko Stephen Hawking, raskaita painoja nostava mies tai sitten joku vähän reppana. Koen tehtäväkseni rikkoa näitä mielikuvia. Taiteen merkitys on rikkoa niitä. On ollut tärkeää todistaa, Sami, myös sinun matkaasi Kaaos Companyssa ja sitä, kuinka olet muuttunut näiden vuosien aikana. 

Sami: Nykyään minun on hyvä olla omassa kehossani. Tuntuu aika huimalta sanoa se ääneen. Kun pohdin, kuinka monisyiset ajatukseni tähän tekstiksi jäsentelisin, hakeutuu kehoni tanssiin kuin automaattisesti – niin se tekee nykyään. Aina ei niin ole ollut. 

Matkani tähän pisteeseen on ollut pitkä, eikä lainkaan helpoimmasta päästä. Lapsena tai nuorena en ajatellut itseäni lainkaan liikkuvana, saatika tanssivana ihmisenä. Ajattelin, että liikuntavammaisuudestani johtuen aivoni ovat se elin, jota minun tulisi kehittää. Älyäni kehitinkin, ja myös luovuuttani, muun muassa musiikin ja visuaalisten taiteiden kautta. Omaan kehooni en kuitenkaan ollut yhteydessä, ja tämä yhteyden puute jatkui pitkälle aikuisuuteen asti. Pidin itsestäänselvänä, ettei kehollisuuden kehittäminen ollut minun juttuni. Ehkä en nähnyt siinä mitään potentiaalia, jota ylipäänsä lähteä kehittämään, tai sitten koin asian vain epärelevanttina. Kuinka väärässä olinkaan. 

Vuonna 2019 aloin hiljalleen kiinnostua liikunnasta ja oman kehoni mahdollisuuksista. Olin silloin 24-vuotias. Löysin joitain harjoitteita, jotka tuntuivat motivoivilta, ja havaitsin tykkääväni myös joskus tanssia yksin ollessani. Olin kuullut sunnuntain DanceAbility -tunneista, mutta ne eivät olleet kuulostaneet minun jutultani – ”ihan siistiä, mutta enhän minä sellainen tanssillinen ihminen ole”, olin ajatellut. Nyt oli kuitenkin uusi aika ja hieman avoimempi mieli, joten kuultuani Nooran ja Kadarin jakavan positiivisia kokemuksiaan tunneista, rohkenin lähteä kokeilemaan. Jo tuona keväänä tykästyin uuteen tanssiharrastukseen ja aloin käymään tunneilla aktiivisesti. 

Liikuntavammaisena minun on pitänyt haastaa se itseeni iskostunut perusoletus, jonka mukaan vain älyni, luovuuteni ja aivokapasiteettini ovat keinojani pärjätä tässä vammattomien säännöillä operoivassa maailmassa. Moni vammainen ajattelee kokemukseni mukaan näin. Ei minua kukaan lapsena opettanut siihen, että kehossani ja sen liikkeessä voisi olla jotain kaunista ja arvokasta. En edes ajatellut, että pystyisin tanssimaan. Näiden omien, pinttyneiden perusoletusteni haastamiseen DanceAbility-tunnit ja niiden myötä elämääni muodostunut yhteisö ovat olleet kullanarvoisia. Inklusiivinen tanssi opetti minulle tanssin olevan paljon laajempi ja monipuolisempi ilmiö, kuin mitä olin aiemmin kuvitellut. Tunnit ovat muun muassa laajentaneet kuvaani siitä, miten oma kehoni voi liikkua suhteessa toisiin kehoihin, kontaktissa tai ilman. Kiehtovaa on ollut myös löytää uusia tapoja suhtautua ja toimia oman apuvälineen kanssa. Tanssi-improvisaation kontekstissa sähköpyörätuoli lakkaa olemasta pelkästään apuväline, vaan sen voi kokea kokonaan uutena improvisaation väylänä, joka avaa monenlaisia mahdollisuuksia liikkua muiden kehojen kanssa. Uusia mahdollisuuksia on auennut myös tanssiessa muiden pyörätuolia käyttävien ihmisten kanssa. 

Nyttemmin tuntuu hämmentävältä ajatella, että oli aika, jolloin en tanssinut tai muuten tutkinut liikkeellisyyttäni. Niin iso osa ydinminuuttani siitä on tullut, etten enää voisi kuvitellakaan elämää ilman tanssia. Aika, jolloin en ollut tällä tavalla yhteydessä kehooni, näyttäytyy nykyistä yksinäisempänä ja onnettomampana. Aiemmin koin jopa itseinhoa kehoani kohtaan, ja synkimpinä kausina oli hyvin vaikeaa nähdä siinä mitään hyvää. Nykyään suhteeni kehooni on paljon myötätuntoisempi ja ilontäyteisempi. Tanssi on ollut valtavan iso osa tätä kehollistumisen matkaani. Kehollisuuteni tutkiminen tanssin avulla on auttanut minua kasvamaan itsevarmemmaksi ja kohentanut hyvinvointiani niin tunnetasolla kuin fyysisesti.  

Ei pidä unohtaa myöskään yhteisön merkitystä. Kaaos Companyn myötä elämääni on tullut paitsi säännöllinen tanssiharrastus, myös uusia ystäviä ja monia hienoja tanssillisia ja sosiaalisia kohtaamisia. Koen, että tässä yhteisössä minua arvostetaan omana itsenäni, kaikkine puolineni. Sellaisia yhteisöjä ei kovin montaa ole polulleni siunaantunut, joissa olo olisi näin tervetullut. On ollut mukavaa löytää myös omille taidoille käyttöä. Olen mm. päässyt säveltämään musiikin Mirage-esitykseen ja viimeisimpänä Siiri Tiilikan Linnunlaulu -soolotanssiteokseen. On ollut palkitsevaa paitsi saada uusia haasteita säveltäjänä ja luoda musiikkia osaksi taiteellista kokonaisuutta, myös seurata läheltä esityksen luomisprosessia. Mitä kiehtovia projekteja, kohtaamisia ja tanssillisia tutkimusmatkoja onkaan edessäpäin… odotan niitä innolla! 

Tekemisen tiimellyksessä jää harmillisen vähän aikaa jakaa tämänkaltaisia ajatuksia. Kiitos että saimme jakaa tämän hetken kanssasi!